LEO. Oi, tämä hurja kohtaus, jolla hän oli jo meitä villitä, on,
kummakseni kyllä, poistanut kaiken entisen kainouteni ja pukenut
olentoni teräkseen tässä teidän edessänne. Ja viskaisen ulos povestani
tulen, kuin pahteensa ukkospilvi; hän kerran leimahtaa, jylisee ja
huojennettuna näin jatkaa tiensä pois maailmojen ääriin. Niin minäkin
nyt, ja kuulkaat sana. Oi ylevä impi, minä lemmin teitä, lemmin
nuorukaisen puhtaalla, mutta voimallisella hohteella. Minä kiroon
suloisen-katkeraa mielialaani; mutta sydämmeni ei huoli huulteni
tuomiosta, vaan alati se liekehtii, oi, liekehtii vaan! Tämän
salaisuuteni ukko sai, koska vainuten tuskaani hän ystävällisellä
vikkelyydellä sen vietteli mun suustani ulos ja minun petti. Siis
tietäkää: kaun olen teitä lempinyt ja lemmin vielä; mutta, ihanin
neito, älkää vihastuko; nythän lähden teistä iäksi pois. Minä lemmin;
ja mitä taidan tehdä? (Äänettömyys.)
LIINA. (Nousee kiivaasti ylös.) Mitä taidat, sen huomaan nyt. Sinä
uskallat tehdä tämän tunnustuksen!
LEO. Siihen saattoi minun herra Anton, korkea impi.--Mutta sanoohan
toki tarina, että kerran laakson kaino kukkanen täällä lemmistyi
korkeuden tähteen.
LIINA. Haa, mitä korkeutta tarkoitan minä? Muista, että olen sinun
kasvattanut.
LEO. Mutta ettehän...
LIINA. Vaiti!--Ja muistele vielä vuosia välillämme ja anna iälle
kunniansa.
LEO. Oi te armas! Siitähän käy lempeni aina juhlaisessa,
hämärän-kauniissa puvussa, koska pelko ja kunnioitus on sen
kaksois-sisar.
LIINA. (Hetken äänetönnä.) Mitä haastelet sinä? Pois!
LEO. Kohta poistun. (Erikseen) Oi kuinka kaunis hän on tässä
vihassansa!
LIINA. (Erikseen) Mun otsallani mi kuumeen hohde!
LEO. (Erikseen) Mun mieleni eksyy!
LIINA. (Kuin havaten) No'o, sinä viivyt vielä?
LEO. Mihin on siis mentäväni? Mutta ah, nyt muistelen, kuin olisi mun
hetken päästä lähdettävä.
LIINA. Ja viivyt kuitenkin.
LEO. Vartoen teidän silmästänne liepeämpää eron katsantoa.
LIINA. Silmässähän sydämmen aatos.
LEO. Oi kylmä lähtölause! (Höyryvaunujen vihellys.) Jo varoittaa minua
toinen vihellys. (Lähtee käymään.)
LIINA. Kuule vielä kolmas.
LEO. Mahdotonta! Silloin en ehtisi enään!
LIINA. Kuule sitten vielä yksi sananen.
LEO. Sanokaa.
LIINA. Me eroomme siis?
LEO. Iankaikkiseksi!
LIINA. No hyvästi iankaikkiseksi, armas Leo!
LEO. Ah! tästä kiitän teitä iankaikkisesti ja niin poistun sydämmen
riemulla. Hyvästi, soma nainen, sinä taivaallinen Liina! (Rientää
poispäin.)
LIINA. (Huutaen häntä) Viivy hetki vielä! (Kiljahtavalla äänellä) Oi
viivy, Leo, viivy!
LEO. Ei! mun täytyy rientää, kohta lähtevät vaunut.
LIINA. Ne lähtekööt, vierikööt vaikka Onnelan satamaan, mutta sinua en
milloinkaan päästä! Taivaan nimessä, minä lemmin sinua! (Peittää
kasvonsa ja katoo kiiruusti vasemmalle.)
LEO. (Yksin) Ah! minkä äänen kuulin, mihin katosi enkelihaamu? Tule,
ilo ja riemu; sillä muuttihan tämä hetki leimahtaen pimeän, tyhjän
aavikon ympärilläni, muutti sen aamun kultaiseksi lehdoksi! Oi hetki,
mi, juuri tullessa kuoleman yön, äkkiin temmasi peloittavan enkelin
huulilta tuomiotorven pois ja lausui: »olkoon vaikeus uusi!» Niin
lausui autuuteni hetki ja valkeuteni astui ylös ihanaksi päiväkseni,
eilen uneksuen houri minä, kurja. Vimman aatos!--Mutta enhän koskaan
unissani epäillyt untani tyhjäksi kuvaksi; mutta nyt pelkään, ett'en
pettyis, ja tiedän siis nähneeni oikean onneni kuvan, ja itse kuva on
tämä onni, jonka taasen silmäni näkee, tuolla, tuolla puettuna hameesen
kuin yösen huntu, ja kiharansa liehuvat alla valkean paimenhatun. Niin
hän väikkyy tuolla jalona, keveänä haamuna ja, sireenikukkanen kädessä,
nyt hän kääntyy ympäri ja palajaa. (Rientäen kohden Liinaa, joka tulee
esiin) Oi, Liina, Liina!
LIINA. Alallas, Leo, alallas ja hiljaa! Älä askeltakaan likene minua
nyt, vaan seiso ja kuultele järjen sanaa.
LEO. (Erikseen) Nyt tahtoo hän luonnistaa asian.
LIINA. (Nyppii yhä kukkasta nostamatta ylös silmiänsä.) Hm! Kauan olen
tutkistellut, kysellyt itseltäni sydämmeni tunteita kohden sinua.
Ovatko he unohtaneet kasvinlapseni ja saattaneet poveni sun tähtesi
tuimempaan tuleen? Mitä tiedän minä? Ja mitä tiedän, kuinka loisin nyt
katsantoni sinuun? Kuinka? Morsiamenako? Sinuun? Hohoo! Ja mitä
morsiuskruunulla minä, kruunulla ja seppeleellä mun kulmillani? No me
katsomme toinen toiseemme tyyneydellä aina kuin ennenkin; ja samoin
olkoon tässä myös asuntos ja toimes ajan tuonnemmas. Ja muista:
sanaakaan ei kihlauksesta ja vielä vähemmin häistä. Häistä! Hm, siinäpä
saamme vartoa, luulen minä. Ja ensin kaikista muista: olkoon kaukana
meidän vaiheiltamme nuo kiemailukset, silmän-iskut ja syleilykset, se
muista.
LEO. Ken voi estää minua, ken minua vastustaa?
LIINA. Pois! Mitä tahdot?