LEO. Mitä aiotte?
ANTON. Älä rynnistele vastaan. (Halliten Leoa ryhtyy hän myös Liinaan
ja vetää häntä kohden Leoa.) Poika lempii tyttöä ja tyttö lempii
poikaa, hei!
LIINA. (Tempoilee) Siivosti, eno!
LEO. (Tempoilee) Hellittäkäät!
ANTON. Ystäväni, turhaan pyristelette vastaan, sillä nyt on itse
»metsän halliparta» naittajanne.
LEO. Te mieletön!
LIINA. Te hullu! Päästäkäät minua!
ANTON. Hahaa, kuinka temmoilevatkin nuo Amorin kiiskit hänen
nuotassansa; sillä poika lempii tyttöä ja tyttö lempii poikaa.
LIINA. Suuri Jumala, mitä on tämä! Eno, eno!
LEO. Ovatko metsän peikot hänen panneet raivoon?
LIINA. Minun saattaa hän hulluksi! (Kovalla äänellä) Eno!
ANTON. Käsi käteen vaan!
LIINA. Pois! (Lyö hatun hänen päästään ja Anton hellittää äkisti
molemmat. Hetki äänettömyyttä; he tuijottelevat toinen toiseensa, Liina
painaen kättä vasten sydäntänsä ja huohottaen kovin.)
ANTON. (Ottaen ylös hattunsa) Kaunista kyllä, lyödä hattua päästäni.
Mitä aattelen sinusta? Voinhan tuskin uskoa sinua sisareni Maijan
tyttäreksi, itse hyvyyden ja laupeuden lapseksi; mutta tämä on heitto
isältä, heitto isältä, näen minä. (Erikseen ja riemuiten) Minä
onnistun, onnistunpa! Ah, tämä mursi hänen korskeutensa rautapaidan!
(Ääneensä) Iskeä hattu päästäni! Ja juuri armaan lemmittynsä edessä!
Leo, huomaa se merkki.
LIINA. Mitä hävytöntä ilvettä on tämä?
ANTON. Se oli vähän rakkauden pöllytystä.
LEO. (Antonille) Kirous! Te olette minun pettänyt, ilkeästi pettänyt!
ANTON. Jumal' avita, minä kuulin ja näin! Hän tunnusti juuri tässä
taivaan korkeudelle rakkautensa sinuun, mutta hän sen manasi
rinnastansa ulos tuulien haltuun, tuomiten sinun kylmyyttäs; sillä
kylmyyden naamarin alla te kätkitte yhä suloisen helteenne molemmat.
Mutta niin hän manasi, ja minä, seisoen tuolla sireenipensaalla, minä
ilahduin kovin, tietäen sinunkin tuskas, ja kävin mielestäni
viattomaan, onnelliseen petokseen; mutta erehdyinpä onnestas huomaten,
mikä epeli hän on: se epeli, josta päästen on paras. Lyödä hattuni alas
maahan! Näithän sinä?
LEO. Mitä näin, mitä kuulin minä? Oi hämmensihän tämä teidän raaka,
hullu leikkinne meidän näkömme, kaiken meidän mielemme!
ANTON. Mitä? Sinä puolustat häntä vielä ja ehkä lemmitkin häntä vielä
tuikeammin? Ha ha ha! Ei yhtään närkkiä miestä siinä, ei yhtään. Ja
minä kun luulin tuon salaisen pihinän jo rykäyneen tuhkaan ja pöllyyn.
(Erikseen) Mutta nythän otti se, tiedän minä, oikein pyörryttävän
vauhdin. (Ääneensä) Toki temppu on tehty ja nyt heitän teidät
katselemaan silmuksia ja nokittelemaan. Hyvästi, poika! Matti
löylyttäköön sinun höyrytarhaan. (Erikseen) Mutta piankin tullessani
takaisin taas, enköhän näe tässä hieman lauhkeampaa leikkiä? Hmmh!
(Menee vasemmalle perille. Äänettömyyttä. Leo ja Liina seisovat
hämmästyneinä, tuskallisina.)
LEO. (Erikseen) Tule, kuolema ja pimeys!
LIINA. (Erikseen) Ah, missä olen? Mikä myrskyn vihainen kierros toi
minun tänne?
LEO. (Erikseen) Ukko, oletko sä pettäjä vai houriiko jo vanha aivos?
Lausuithan tuosta naisesta mahdottomuuden asian, mahdottomuuden.
LIINA. (Kiivaudella) Te herjät, mitä pilkkaa, mitä hävytöntä ilvettä,
teidän molempain mua kohtaan kutomaa? Oi sinä kiittämätön villi, joka
juuri eron hetkellä kumoat ylös-alaisin kaikki, kuin tahtoisit täältä
myötäsi matkalle kirouksen painon sen siunaukseni sijaan, jonka jo
sinulle annoin, sinulle, hurja henki!
LEO. Jalo neiti, kuulkaat sana, vilpitön tunnustus. Mun täytyy se
tehdä, seisoisinpa muutoin teidän muistossanne kummallisena peikkona,
jos niin te uskoisitte minusta, kuin lausuitte; ja aatokseni tästä
teidän uskostanne olisi jo matkallani mulle kuolon taakka. Ja mitä nyt
teille tunnustan, sen sai hän, arvoisa enonne, äsken ulos mun surevasta
sydämmestäni, ja salaisuutena sen annoin hänelle; mutta ah! sen ehdon
unohti hän. En tiedä muusta. Minä vannon. Mutta kaikki tahdon
tunnustaa.