LIINA. (Temmoilee, kääntäen hänen kasvonsa.) Me onnettomat, mitä olemme
tehneet! Minä kuolen häiriöstä, häpeästä, menen upottamaan itseni alas
pyörteen syvyyteen tuolla, minä lapsi katala!
LEO. Upotat itses!
LIINA. Sinun helmas syvyyteen. (Kääntyen äkkiin hänen puoleensa ja
painaen otsansa vasten hänen rintaansa.)
LEO. Ah! syleilenkö morsiamenani komeata Liinaa? Onko tämä hänen ihana
päänsä, joka autuaasti painaa mun poveani?--Elämämme on Elysium!--Oi
Liina!
LIINA. (Nostamatta päätänsä) Mitä tahdot?
LEO. Tahdot! Mitä tahdon enään, koska taivastani syleilen? (Liina
vetäytyy vähitellen pois hänen rinnoiltansa, peittäen silmänsä.) Pois
tämä hämminki ja raukeus kasvoiltas, ja tule, tässä on meille istuin.
(Istuvat penkille oikealla.)
LIINA. Tässähän levätkäämme, armahin Leoni, heittäen kaualliset,
salatut tuskamme pois! Ooh!
LEO. Tässä levätkäämme kuusiston tummassa yössä.
LIINA. Oi, vielähän äsken katselin minä levotonna luontoa.
LEO. Mutta nyt, nyt olkaat tervehdityt, te partaiset, kohisevat kuuset;
sillä nyt on meillä rauha teidän kanssanne!
LIINA. Ja ole tervehditty, sinä kirkas aamu! Nyt on meillä kanssasi
rauha.
LEO. Ja sinä vahvuuden pilvetön kumo, aina tyyni ja valtias!
LIINA. Tyyni, valtias ja puhdas kuin Jumalan aatos itse. Ah mun
ystäväni! minä hengitän vapaasti; sillä pudotinhan valtikkani alas ja
rauhan tein minä, rauhan, rauhan, rauhan! Voi, tuskallinen, kuluttava
uhka oli mun valtani, oli aina taistelo sydämmeni portailla. Mutta nyt
pois tuo sotaisa muoto; pois myrskyn jännitys mun elämäni laivan
purjeesta. Miksi en valitsisi oikeaa satamaani?
LEO. (Vetää häntä povellensa.) Ja tässähän oikea satamas.
LIINA. Haa! Oletko varma siitä?
LEO. Sun satamas, sun temppelis, ja sinä olet mun epäjumalani.
LIINA. Ja »sinä» sä sanoit, »sinä», ah voi!
LEO. Niin sanoin, emmehän teitittele jumalaamme.
LIINA. Mutta ah, ei korkeuden väljyydessä, vaan tomuisen maamme
pahteessa häpee ja hohtaa sun jumalattares tässä. (Kääntäen kasvonsa
Leosta) Minä mieletön, mitä olen minä tehnyt, mitä olen tehnyt?
LEO. Ihanaisin Liina!
LIINA. Vaiti, poika, vaiti!
LEO. Sinä ihanaisin taivaan alla!
LIINA. Minä narri!
LEO. Kaukana, Uranon piirissä, on sinusta kehno narri.
LIINA. Narri, narri, narri, narri ja hullu!
LEO. Jalo ja viisas!
LIINA. Narrien narri!
LEO. Ja minä olen sinun uljas sulhases.
LIINA. Vaiti sinä! Mikä olit sinä silmissäni äsken? Poika, poika vaan!
Ja miksi mä kutsuisin sinua nyt? Sulhasekseni? Oi kohtalo, mikä
nöyrytys, mikä nöyrytys! (Katsahtaen tarkasti Leoon) Sulhaseni sinä?
Sinä? Hahaa! (Kätkien kasvonsa Leon rinnoille.)
LEO. Kätkehän itses, lintuseni, koska lähestyy jääkärimme, itse
jääkärimestarimme, ja vihaisena, vihaisena!
LIINA. (Kohottaen päätänsä ja katsoen vasemmalle) Ja jääkäriä seuraa
korven karhu, tuo meidän arvoisa Elias. (Naurahtaa.) Ah, kaksin, kolmin
kerroinhan vuotaa nyt päällemme autuutemme sarvi!
LEO. Mutta voi minua kurjaa poikaa, nyt punehdun kovin; istua tässä
rinnallas heidän lähetessään! Minä riennän heitä vastaan. (Aikoen
mennä, mutta Liina estää hänen.)
LIINA. (Kiivaudella) Istu paikallas! Mitä huolimme? Tässä istumme kuin
ruhtinaspari kunniassaan; sillä ansaitseehan arvon lemmenliitto.--Mutta
kas tuota metsäkyöpeliä, Leo! (Anton tulee.)
LEO. Hirveänä lähestyy hän, kulmakarvat painettuina oikein äkeästi
alas.
LIINA. Ja mikä pörrötetty parta sitten, jonka peitossa kuitenkin hänen
huulosensa myhäilevät niin makeasti, niin makeasti.
ANTON. (Eliaalle) Kas tuossa! Ota säkki selkääs ja saata se vaunuihin
ja siitä tuonne höyryvään kartanoon sekä säkki että mies. Pian! (Elias,
säkkineen, lähtee oikealle perille.)
LIINA. Ei, Elias! vaan kotia takaisin, kotia takaisin saatettakoon
säkki! (Elias kääntyy vasemmalle.)
ANTON. (Vasta havaitsevanaan Liinan ja Leon) Mitä! Jäähyväistenkö
halailuksessa vielä? (Eliaalle, paukuttaen sauvallansa maahan) Mihin
kömpit, sinä tonttu? Höyrytaloon pussit ja passit, muutoin kallos
halkee nyt paikalla! (Elias lähtee taasen käymään oikealle.)
LIINA. Ei, vaan takaisin kultaiseen kotihin--oi taivaan riemu!--se
saatettakoon takaisin taas.
ELIAS. (Viskaisee säkin vihaisesti maahan.) Menköön peeveliin koko
säkki! Luuletteko, hyvä herrasväkeni, tässä karhua tanssittavanne?
ANTON. (Leolle ja Liinalle) Mitä hulluutta!
LIINA. Pois jo teeskelys ja ilve. (Lähenee häntä nöyrällä muodolla.)
Sille perustalle, jonka te itse juuri äsken laskitte meille etehemme,
tahdomme nyt rakentaa. Sentähden siunatkaa liittomme ja unohtakaa, oi
unohtakaa se kiivauteni työ, jonka osoitin teitä kohtaan tässä
vimmoissani, minä vallaton! Ah, vimmoissanihan tein sen, armas enoni!
ANTON. Niin, niin, sinä hattara, löithän päästäni hatun ja annoit
minulle melkein laillisen puustin.
LIINA. (Lankee polvillensa.) Antakaa se anteeksi, anteeksi!
LEO. (Polvillaan myös) Minä liityn samaan rukoukseen. Anteeksi, ja
suokaa meille siunauksenne!
ELIAS. (Erikseen) Hmmh! Mitä riivattuja?
ANTON. Ylös, lapset, ylös! Muutoin vuotavat mun silmäni vesihelmet ja
juuri teidän tähtenne. (Nostaa heidät ylös ja syleilee.) No iskekäät,
iskekäät päänne yhteen ja olkaat onnelliset!
ELIAS. (Ääneensä) Mitä?
ANTON. Onnelliset aina!
LIINA. Teitä, eno, onnestamme kiitämme!
LEO. Teitähän kiitämme!
ANTON. Eliasta myös. Totisesti! Ja sentähden nyt hurraa, Elias, hurraa!
ELIAS. No hurratkaamme sitten, hurratkaamme huikeasti huutaen: hurraa!
(Kuuluu vihellystä ja tavallinen kolina ja huohotus höyryvaunujen
lähteissä.) Ja mene, mene tiehes, sinä musta sonni! Jäljellähän seisoo
mies ja omanamme aina. Ah, hän unohti, poikanen, koreasti lähtöhetken,
syleillessään meidän nuorta emäntäämme. No siihen hurratkaamme,
hurratkaamme! Hih! (Viskelee lakkiansa ilmaan.)
[1867]