LEO. Kätkenyt häneltä sydämmeni salaista liekkiä! No keitä sitten?
Mutta kas, jota kiivaammin se leimui, sitä kylmemmäksi muuttui vakaa
muotoni, katseeni melkein jäätyi kohden kaunista, ankaraa naista.
ANTON. Sinä olet kamppaillut kuin mies.
LEO. Katkeran kamppauksen. Huomatkaa: yhä kylmettää mun tultani
tammikylmäksi vastaan toisen piinaavaa kylmyyttä!
ANTON. Sinä katala!
LEO. Valituksenne pois! Soisinko ma toiseksi, kuin on? Hänessähän näki
rakastava silmäni hengen niin korkean ja puhtaan kuin tämän vahvuuden
lae, koska se on kirkas; ja minähän nyt ylevämmin kuin ennen, vaikka
usein riutuenkin, katsahtelen maailmaa.--Mutta nyt ei enään sanaakaan
asiasta, ei sanaakaan, te mun vanha, kunnioitettava ystäväni.
ANTON. Oikein! Ei sanaakaan!--Sinä matkustat meistä kauas ja kauanhan
kaipaan sinua. Mutta lausunpa kuitenkin uljaasti: matkusta, poika,
matkusta ja tartu tuumailematta onnen tarjottuun kouraan.
(Höyryvaunujen vihellys kuuluu.) Siinä on juhtamme!
LEO. Joka temmaa mun hänestä, oi hänestä, ja kohoaa taasen mun sieluni
myrsky!
ANTON. Seiso kannallas kuin mies, puristaen reippaasti hänen kättänsä
jäähyväisiksi. Tuollahan näen hänen, tuolla keinumäellä, ja menenpä
saattamaan häntä koruisille hyvästille, poika. Mutta riennä sinä kerta
vielä ylös kamariis, ja katso, että kaikki on rakennettu matkaan,
niinkuin pitää. (Menee oikealle.)
LEO. Mutta te, te rientäkäät myös! (Poistuu kiivaasti ja levottomalla
muodolla vasemmalle perille.--Liina tulee oikealta periltä.)
LIINA. (Yksin) Jo kuulin kileän äänen, mi ainiaaks' huusi meiltä Leon
kauas. Oi eron hetki, sinä kalveakasvoinen, jota lähemmäs joudut, sitä
vallattomammaksi nousee povessani levottomuus. Se kiihtyy, kasvaa
myrskyksi, ja mi ennen siellä tummasti paloi, se nyt puhalletaan
riehuvaan leimuun. Ja miksi? Oi näinkö toivoton lempi tuskittelee
uniensa tyhjässä valtakunnassa ja hyljättynä janoissansa huohottaa,
kurja! Kiukkuinen kohtalo, miksi mykkä lempeni, kuin salaisesti
koittava aamu, kohden häntä aina kätköstänsä hymyilee, kohden häntä,
kylmää, kiittämätöntä, koska moni toinen, kaunis kuin Adonis, katsoo
puoleheni turhaan säteilevällä silmällänsä?--Mutta miksi ymmärrän
sydämmeni väärin ja kuvailen hulluuksia, minä mieletön? Oi, hempeän
elatus-äidinhän murhetta on tämä, koska ennen pieni kasvatteensa äkisti
siirtyy hänestä pois, ja siitähän syntyi vimma.--(Mietiskelee hetken
äänetönnä, ottaen jalon, ylevän muodon.) Ja vaikkapa toisialtakin
kuohuisi kaikki, mitä huolisin siitä, mitä heikon sydämmeni kapinasta,
niin kauan kuin seisovat vielä valtiaina povessani järki ja tahto? Ja
mitä tahtoisin nuorukaiselta? Älköön nuorukaisen lemmen huokauksia
liehtoko tänne, ellei mieli hän virittää mun oikeutettua vihaani. Ei,
vaan kiitollisuuden viattomasti loistavalla katseella kohdelkoon hän
minua; ja asettuispa tämä ärjy. (Anton tulee oikealta, mutta
huomattuaan Liinan, jää seisomaan, jotenkin metsän peitossa.)
ANTON. (Erikseen) Ahaa, siinähän seisot! Mutta mikä muoto! Yht'aikaa
ylpeän nais-sankarin ja pilvissä surevan seraafin.
LIINA. Mutta kuin kaksi tähteä etäällä kylmässä pohjassa, ovat mulle
silmäs, ja äänes kuin talven tuulen ääni.
ANTON. (Erikseen) Sinä haastelet kuusille, piikaseni!--Mutta enemmin.
LIINA. Niin olkoon, Leo. Kylmänä tuulena tahdon minäkin vielä juuri
eronhetkenäkin hengittää sinua vastaan ja poistaa kaikki vienot
tunteet.
ANTON. (Erikseen) Enemmin! Minä kuultelen kuin pitkäkorvainen jänis.
LIINA. Ota helmahas, ota helmahas, oi aamun taivas, tämä lempeni
huokaus, jonka viimeisen kerran henkään hänen tähtensä rinnastani ulos!
(Huoaten) Oi Leo, Leo, miksi heität armaan kotos ja hänen, joka aina
sinua suojeli kukoistukses aikana täällä, aina tähän päivään asti?
Useinpa hän äidin liepeällä kädellä viskasi kirkkahalta lapsiotsaltasi
himmentävän hiuksen pois, ja asetteli, ojenteli olkapäilläsi tuota
valkeaa kaulustasi! Hmm, miksi muistelen noita, minä itse lapsekas
tyttö? Mutta mitä huolin? Sillä paljon tein minä, paljon; tein kaikki,
tein kaikki, mitä äidin helleys voi! Tein tuhannet kerrat ja sain
sinulta palkinnoksi, Leo, tämän tuonentoukan, joka polttaa mun
sydäntäni; se mun sydäntäni polttaa, oi laupias taivas!--Mutta
kaikesta, vaikka halkeisi poveni, ällös, Leo, saako tietoa kipenänkään
vertaa. Vaan johan avaruuden sylihin mä puhalsinkin ulos hohteeni ja
sijahan astukoon viileys ja rauha; ja voimallisesti tahdon katsahtaa
taas, käydessäni jouduttamaan hänen lähtöänsä. (Poistuu kiivaasti
vasemmalle. Anton astuu esiin.)
ANTON. (Yksin) Onko ukkosen vasama iskenyt alas mun päähäni? Tai onko
noidannuoli, sinkoellen sinne tänne, hurmannut pilan piian mielen? Ei,
vaan rakkauden nuoli on tehnyt tässä työnsä, hahaa! Hän lempii sinua,
poika, ja sinä lemmit häntä! Hyvä! Mutta ken olis sitä uskonut sinusta,
hälläkkä? Seisoithan edessäni, mitä koskee täällä miehiin, kuin
pyörryttävä taivaanvuori,--ja nyt riutuu sydämmesi tuon köyhän
nuorukaisen tähden, palaa tuskan tulessa! Mutta kuitenkin tiedän
sinussa löytyvän ylpeätä lujuutta, joka ei juuri leikin lannistu, koska
se kerran on määrätty seisomaan. Ja sen tiedän, ettäs nytkin antaisit
laskea ainiaaksi tämän aurinkos, näyttämättä silmän-iskullakaan sen
kalleutta sydämmelles'. Sen tekisit, ellei nyt tuo metsän partainen
uros astuis eteesi armollisena kohtalonas, haa! Ensiksihän nyt
seisautan pojan lähdön ja panen takavarikkoon hänen matkasäkkinsä, joka
tulee tuossa. (Elias tulee vasemmalta, kantaen matkasäkkiä.) Mihin
säkkiä?
ELIAS. Tuostahan lystihuoneesta tien vierestä astutaan vaunuihin, jotka
tulevat kujan kautta. Matti, peeveli, tappeli itsensä kyytiin! No, no!
ANTON. Jääköön säkki tähän.
ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen käskyn mukaan. Ehkä pannaan sinne
vielä jokin kylänkaakku. Mitä minä tiedän?
ANTON. Laske se paikalla maahan, muutoin paukahtaa sakarasauva!
ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen.
ANTON. Elias!
ELIAS. Minun täytyy, ei auta.
ANTON. (Korkealla äänellä) Pyydänpä koreasti: laske se maahan! Minä
vastaan sen edestä. (Kovin vihaisena) Heitä se säkki, se nahkasäkki,
haa!
ELIAS. Olkoon sitten niin korealle rukoukselle; kun ma sanonkin. Tuohon
hänen heitän. Mutta mitähän sille teette, mitä vaankin? Pistätte mar
sinne jonkin salalahjan muistoksi, hähhäh!
ANTON. Sinä musta peikko!
ELIAS. Minäkö?
ANTON. Sinä killisilmä pakana!
ELIAS. Minäkö?
ANTON. Rukoilla sinua! Mutta ellei toimeni tällä hetkellä vaatisi
minulta tasaista humöriä, niin paikalla sinun vetäisin alas tuohon
nahkasäkille ja kurikoitsisin tuon kirotun selkäs simpulaksi! Niin minä
sinun plakaisin!
ELIAS. Kun antaisin.
ANTON. Sinä sonnipää!
ELIAS. Kun antaisin.
ANTON. Sinä härkäpää!
ELIAS. Kun antaisin ... plakata.
ANTON. Käy tiehes! Sano Leolle ja emännälles, että varron heitä
jäähyväisille tässä, juuri tässä. Mene!