ELIAS. Poishan minun täytyy, saattamaan esiin kartanon vaunut. (Menee
vasemmalle.)
ANTON. (Yksin) Suuri konna se mies, kiusallinen kuin paholainen. Mutta
kyllä hänen masennan vielä.--Lähestyyhän tuolta Leoni; ja nyt, koska
muistelen tuon jukuripään kertomuksia, niin arvelen, että Lempo on
riivannut sinun, poika. Mutta jos niin on laita, niin hyvin olet
kätkenyt kaikki, koska ei kotka-silmäni ole vainunnut vaaraa. Mutta nyt
minä huomaan, että juuri niin täällä katsahtaa suloisesti, onnettomasti
rakastava mies. Mutta ettäs halaat nyt täältä pois? Vai tämäkö juuri
sinun karkoittaa vieraille maille? Kiirehditkö, armas Leo, hakemaan
unohduksen lääkettä haavoillesi? Poika, tämä saattaa mieleni
levottomaksi ja haavoittaa minunkin karvaista, pörröistä sydäntäni!
(Leo tulee oikealta.) Jumalan rauha, Leo! Sinä matkustat pois.
LEO. Auringot ja tähdet, kuinka joutuu aika!
ANTON. Kohta seitsemän. Mutta millä sydämmellä siirryt?
LEO. Tahdon ja en tahdo, kiirehdin ja viivyttelen, oi!
ANTON. Tahdot ja et tahdo heittää tuota kultaista leiloasi. Hahaa! mitä
katsot minua? Luuletko, ett'en tiedä, mihin huokaukses lentää?
LEO. Oi sanokaat!
ANTON. Hämeenlinnaan!
LEO. (Erikseen) Hän vainuu siis vääriä jälkiä. Hyvä!
ANTON. Tiedänpä oikein!
LEO. Niinköhän?
ANTON. Sinä huokaat.
LEO. Ja tämä on kehno työ. Mutta heitetään pois nuo huokaukset,
heitetään ne pois _tetrao urogallus_'ten nimessä! Kuinka jaksavat he?
ANTON. Metsotko?
LEO. Metsot, metsot, jöröt linnut, tulipunaiset kaaret silmien ympäri!
(Erikseen ja paimen kädellään otsaansa) Oi, oi!
ANTON. Hehee! Viisi tetrao urogallus'ta! Urogallus, urogallus! Uhkea,
verraton _nomen_ tuolle kanalintujen taajalle taatalle. Urogallus! Ja
he tappelevat kuin sankarit.--Mutta miksi luikersit nyt metsoisiin?
Kurja poika, parastashan koetat unohtaakses kaunoistasi.
LEO. Mutta en taida.
ANTON. Sillä hän on korea, pulski, marjaposkinen heiskale. Ja hänen
nimensä...? (Muistelevalla muodolla)
LEO. Oi sanokaat tuntemattoman kaunoiseni nimi!
ANTON. Se on juuri kieleni kärjellä. Mutta istukoon hän siinä; minulla
on samalla kielellä vielä toinen kysymys sinulle. Leo, vastaa minulle
totuudella jaa tai ei, koska heitän sinulle kysymyksen, jonka
tähtäimessä hää-ilta loistaa. Lupaatko sinä?
LEO. Minä lupaan pyhästi. Kysykäät.
ANTON. Mutta kysyttyäni, älä seiso mykkänä edessäni, vaan anna mun
kuulla sanoista toinen.
LEO. Kysykäät. Minä jo tiedän, mitä vastaan.
ANTON. Lemmitkö hieman tuota meidän ylpeää impeä, kuin nuorukainen
impeä lempii?
LEO. Ketä?
ANTON. Liinaa. (Hetki äänettömyyttä.) Jaa vai ei?
LEO. Mihin unohditte marjaposken kaupungissa?
ANTON. Hoo, hän oli vaan se punainen marjaharkki, jolla viettelin
nuoren terrikukkoni koreasti paulaan, ha ha ha! Mutta mitä vastaat?
LEO. Mitä kysytte?
ANTON. Mitä kuulen suustas, jaa vai ei?
LEO. Minä lemmin ja kunnioitan jaloa kasvatusäitiäni. Ja hyvin, jos
kohtalo, mun kerran tultuani uuteen kotoon, antais mulle vaimoksi juuri
hänen vertaisensa askareissa ja toimissa; ulkomuotoon paljonkaan en
katsois. Ah! johan uneksun minä monestakin siellä, kreoli-neidoista,
mulatti- ja mestiisi-immistä, joilla on hohtavat värit ja koristeet. Ja
siellä, oi siellä olkoon ensimäinen askeleeni naida näistä lännen
ruusuista yksi, mi leipäni leipoo ja lakaisee mun laattiani. Tetrao
urogallus, sehän olkoon ensimäiseni!
ANTON. Mikä kanalja! Ha ha ha!--Noo, minä tiedän, että löytyy sinussa,
vaikkas kuleksitkin usein tuolla ylhäällä sinisalvoksissa, usein
peevelissä tuolla iltaruskos »tulisissa tauloissa»,--niin tiedän, että
löytyy sinussa jotain peijakasta, jotain, kuinka ma sanoisin,
sakramenskattua, ja sentähden pidän sinusta. Sillä ilman näitä lahjoja
olisit kyynelherkkä, imelähuulinen fröökinä. Niin juuri!--Mutta täyteen
toteen taas, mun poikani. Minä tahdon sinulta vastauksen kunnias
nimessä.
LEO. Senhän jo annoin. Mutta mikä tuulen kierros on tuonut teille
tällaisia arveloja? Hän on mun kasvattajani vakaa!
ANTON. Voi myös olla kultaseskin.
LEO. Mikä on hän vielä? Hoo, vaakunoita, kilpiä, keihäitä ja
miekkojahan kiiltää ja kalisee hänen polviluvussansa. Mutta mikä olen
minä?
ANTON. Hiiteen kaikki miekat, kilvet ja vaakunat! Tosin on hän korskea,
ei sietäis hän suinkaan miesivaltaa, ja miehen, taipuvan naisen
tohvelin alle, hylkäis hän perin. Sentähden ei ole toivoa hänestä
kellään uroolla, vaan ylpeästi katsahtelee hän Kyöpeliin.--Mutta nyt
jokin vaikutus sinusta tai sisällinen aave minussa tahtoo mulle
kuiskata sydämmesi tuskasta, tuskasta tämän naisen tähden. Kas, minä
myös olen ollut nuori ja mielin nyt puhua pienen hiukan koristettakin,
vakaassa hengessä. Kaukarannalla, kaukana toivottomasta kullastamme,
salattu lempi yhdeltä meistä sammuu vähitellen unennäkönä rinnastamme;
mutta toisessa se taasen muuttuu sielun synkeäksi paloksi ja usein
hänen elämänsä turmelee tai kuolettaa. Tässä, Leo, ehkä olet sinä tuo
toinen mies. Mutta huomaa asia. Ennen eroamme aukaise minulle povesi
täällä, ja keveämmin kannat lempes murhe-taakan siellä, tietäen, että
on sinulla kuitenkin yksi painon-jakaja.--Enhän, Leo, kummastelisi
sydämmes ahdinkoa. Sillä tämä nainen, vaikka ylpeä ja kiivas, on jo
ennenkin lumonnut monen miehen mielen. Hän on ylevä, väikkyy vapaana
korkeudessa.
LEO. Heti poistun hänestä iäksi; ja hyvin kaikki. Eikä ole kuitenkaan
nyt kaikki hyvin!
ANTON. Näenpä sun vimmas. Mutta päästä jo osa tuskastasi tänne, ystäväs
syliin. Ja täällä (lyö vasten rintaansa), sinä tiedät sen, lepää
kalliin salaisuutes kuin haudattuna valtameren syliin, jonka ylitse
purjehdit lännen manterelle.--Noo, sano, poika, sisimmäinen aatokses
tuosta meidän emännästä. Leo. Paljon hyvää on hän osoittanut minulle ja
siitä kiitän häntä, toivoen hänelle kaiken elomme onnen ja ilon.
ANTON. (Polkien jalkaansa) Poika, miksi juonittelet? Kohta eroomme; ja
Jumal' avita, eihän kaukana, ett'ei hurja silmäni puserra vettä!
Hetkessähän lähdet.
LEO. Hetkessä lähden, heittäen Edenini ihanan yrttitarhan, jossa kerran
näin autuuteni. Olinhan onnellinen, mutta juuri onneni lähteestä
kumpuili tuhoni ylös. Voi kielletty hedelmä, johon on kielletty
katsomastakin! Mutta minä tein sen ja ihastuen katsahdin häneen,
onneton, ja tämä oli syntini, jonka rangaistus nyt mun kauas
karkoittaa. Ja minä riennän, lähden hänestä ainiaaksi--ja tänä päivänä!
Ihmeellinen päivä, jona silmäni on kadottava sieluni valon, päivä
tumma, murheinen ja armas toki, juhlapäivä pilvinen! Oi! vietänpä
sydämmeni kuolinjuhlaa, ankaran vallitsijani kolkossa temppelissä
seisoen seppelöittynä uhrina sen alttarilla. Mä kerran katsahdan ylös,
mutta hänen silmiensä taivahista kylmä leimaus iskee alas minuun. Mutta
kirkas, heijaisevan kirkas toki tuo leimaus! Katso--välkkeen peittyessä
taas, väikkyy hämärtynynnä pylvässali. Haa! nyt taivaan valkeus ja
Pandemoniumin yö käyvät kiertoellen ympäri mun sielussani kuin ennen
langetessaan enkelin. Hyvästi! Avaruuteen tyhjään poistun, eikä kiillä
siellä yksikään toivon tähti.
ANTON. Siinä helähti jänne, jota kohden tähtäsin, ja minä surkuttelen
mielesi mullerrusta. Haa! voihan tämä, Herran tieten, kumota uroon
kaiken olennon, ellei rynnistele hän, rynnistele ja miehukkaasti unohda
kaikkia.
LEO. Mitä tehdä sitten? Kuitata kaikki viikatemiehen kanssa, tai
upottaa vimma »lohduttavaan maljaan»...?
ANTON. Ei niin, ei niin! Oi kuule, Leo...
LEO. Maan ja taivaan nimessä, älköön kuultako Leosta niin! Kamppailkoon
hän vieläkin elomme onnen tähden; mutta ilman elon kalliinta lahjaa
menköön hän hautaansa.
ANTON. No, noo, mun poikani, elon tie on vaihteleva.
LEO. Mutta minun tästälähin samankarvainen aina, samankarvainen!
ANTON. Kuinka hyvänsä, mutta minä tunnen sinun ja näen nytkin sinun
kelpo mieheksi. Ja tästä kiitän sinua, Leoni, ravistaen kättäs kuin oma
isäs. (Ravistaa häntä kädestä.)
LEO. Mutta oi kuolema!
ANTON. Miksi kuolema kuitenkin?
LEO. Muistellessani vimman kohtaa.
ANTON. Mitä?
LEO. Oi, hiipisi nyt pieninkin kuiskaus asiasta hänen, hänen korvaansa
--haa!
ANTON. No mitä?
LEO. Minä murhaisin itseni!
ANTON. Vaiti, Leo! Ja täällä on salaisuutes tallessa, sen tiedät. Mutta
kuinkahan olet itse kätkenyt salaisen liekkis neitos huomiosta,
veitikka?
LEO. Keltä?--Mitä tiedän minä?--Keltä neidolta?
ANTON. Liinalta.
LEO. Iske alas, sinä taivaan nuoli, ja polta jo maapallomme karreksi,
ett'ei enään kauemmin täällä luetella hulluuksia hulluin ihmislasten!
Kaikki olkoon tuhka ja tomu!