LIINA. (Yksin) Menköön hän etsimään onneansa; niin toivon, ja toivon
kuitenkin toisin. Kasvattajanko huolta ja kaipausta? Puhkeisiko eroon
rakkaus murheenkukkaseksi nyt jäähyväisten pahteisessa ilmassa? Toki,
hänessä vaan aina ja levotonna aatokseni väikkyy, ehkä näyttääkin
toista katsantoni komea rauha. Hän ei ansaitse helleyttä, jota lapsikas
sieluni hengittää häntä kohtaan; kylmä on hänen sydämmensä. Ja mikä tuo
kunnioituksen naamari hänen kasvoillansa? Ah, tynsän teeskelyksen muoto
velvollisuuden vaatimuksesta vaan! Mene, kiittämätön poika; riennä,
riennä meistä kauas mulatti-neitojesi karkeloihin uusien maailmain
aurinkojen alle.--Niin riehuu, telmää povessani tuonne tänne taistelo
kuin maan järistessä merenrannan kuuma laine. Oi, en ymmärrä! Jos
ystävältä kysyisin, miksi sydämmeni riehuu levotonna, niin hän kenties
haastelis immen lemmestä. Hullutusta! Immen lempi? Mene jo, aatos
nurja, mieletön ja halpa, mene kauas, kätke itses vuorten alle! Ja hän
... hän poistukoon minusta kauas, kiusaamasta sieluani. (Katsoo
oikealle.) Tuolla kallion kiireellä hän seisoo, hoikka nuorukainen, ja
hänen hiuksensa uiskentelevat aamun kultaisella pilvellä. (Katoo
väikkyen pois oikealle.--Anton tulee vasemmalta)
ANTON. (Yksin) Hän matkustaa meistä pois, hän muuttaa perin maapallomme
selkäkilvelle, asumaan ikänsä meidän antipodinamme, kurja. Kiusallinen
kohtalo! Sonnipäiset könit täällä samoilkoot ympäri, vaan älkööt
tuollaiset kainot lapset. Minunhan esimerkiksi, minun, jolla on sydän
kuin karhunpenikka, olisi pitänyt maailmoja marssiman ja keihäitä
murskaileman täällä. Mutta Leoni lähetän vallan vastakynsin ulos
hurjille retkille. Tunnenpa hänen ja pidän hänestä kuin omasta
pojastani. Mistä saan enään metsätoverin niin hauskan, tarkkamielisen
ja urhean kuin hän? Kirottu kohtalo, mi saattaa kaksi uhkeaa ystävää
täällä seisomaan antura vasten anturaa! Väärin tehty, jyrkästi väärin.
--Mutta asialla on toki painonsa. Mikä perusta on pojalla tässä?
Ainoastaan tuo kurja hyvä sydämmensä, joka ei koskaan ollutkaan täällä
rikkauden kone, vaan pikemmin päinvastoin köyhyyden. Ja mitä perisi hän
viimein minulta, metsähuhkaimelta? Muutaman ruosteisen tuliputken,
viisi tappelevaa koirasmetsoa ja yhden naaraksen. Aika perintö, ha ha
ha!--Ei! pakene kauas tyhjästä, Leo, ja ota vastaan maa-äitimme povesta
hedelmällinen viilu. (Elias tulee vasemmalta.)
ELIAS. Herra!
ANTON. Mitä tahdot, mies? Mitä käyskelet ja kyräilet sinä, itsepäinen
oinas?
ELIAS. Eihän ihme, että vähän käyn ja kyräilenkin tällä hetkellä.
Herra, oletteko jo kuullut tulivaunujen ensimäistä vihellystä?
ANTON. Hiiteen kaikki vaunut ja heidän pillisuorat tiensä! Minä en
kärsi heitä.
ELIAS. En juuri minäkään tänään. Ah, viehän rautainen tie meidän
kalliin ystävämme kauas pois!--Herra, teitä on jo varrottu täällä
kovin.
ANTON. Askartelin metsokukkojeni kanssa.
ELIAS. Kas se! Kuinka jaksavat he nyt?
ANTON. Hmmh? Heitä on viisi kappaletta.
ELIAS. Kas se! Paljaita kukkoja?
ANTON. Yksi naaras, tappeluksen kannattajaksi, yksi vaan. Hänpä antaa
vauhtia leikkiin.
ELIAS. Niin, niin!
ANTON. He tappelevat kuin kotkain kuninkaat.
ELIAS. Kas se!
ANTON. Kauhistuisitpa nähdessäs.--Miksi varrotaan minua tässä?
ELIAS. Mitä! Tiedättehän nuoren Leon tänäpänä lähtevän iäksi
Amerikkaan, sinne kutsuttuna vanhan setänsä turhan maatilan
perilliseksi.
ANTON. Huomaa: pieni, mutta oma turve! Millä naamalla näkyy hän
lähtevän?
ELIAS. Melkein ilon naamalla, joka minua ei juuri miellytä.--Hänellä on
piljetti höyrylaivaan, joka lähtee tänä iltana Helsingistä Englantiin,
siitä Amerikkaan; ja hetken päästä siirtyy meistä tuo hyvä ja korea
Leomme, poistuu käärittynä savuun. Katoo pihoiltamme oiva nuorukainen,
joka joutui meille kerran piennä orpona, mutta kohosi tässä pian
koreaksi pojaksi. Kuitenkin, nyt hän poistuu; ja sureehan sydämmemme
tuosta, herra.
ANTON. Mitä sanoo Liina?
ELIAS. Aina jalo ja tyyni. Ja kuitenkin piti hän Leostamme ennen oikein
armastelevan hoidon. Mutta ellen eksy, niin on emäntä hieman kuni
kylmentynyt häneen näinä viimeisinä aikoina. Miksi? Tuota en ymmärrä.
Mutta minähän toista toivoin. Heistä olis pitänyt tuleman oivallinen
pari.
ANTON. Mitä sanot?
ELIAS. Eikö olis tuo käynyt päisin?
ANTON. Sinä kölli, onhan poika hänen kasvatteensa.
ELIAS. Sitä enemmin heillä syytä kuherrukseen. Tosin on nyt tyttö
hieman aikavampi, mutta se ei mitään meriteeraa. Kahdeksan ja
kaksikymmentä on hän, vaikka viittaakin muoto huikean matkan nuoruuteen
alas. Mutta poika pilttari on juuri näinä päivinä täysi-ikäinen mies.
Kuinka nuo vuodet kuluu! Kymmenvuotiaana nallikkana tuli hän taloon ja,
muistanhan vielä, seisahti pieni piikkinen elotuvan ovinurkkaan,
pahanen. Mutta eipä hän siinä kauan seisonut; tulihan rouva itse ja
otti hänestä kyllä äidillisen huolen. Toki, vuosi oli tuskin mennyt, ja
haudassa lepäsi leskirouva, Leon kelpo elatus-äiti. Mutta kuinka kävi
kuitenkin? Mutta kas, kuinka kävi! Astuihan silloin tytär nummeroon, ja
kasvatti ja koulutti pojasta miehen.
ANTON. Niin teki hän. Ja naisko hän nyt koulupoikansa, hän,
korskeudessa verraton?
ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin kelvollinen pari.
ANTON. Haa! tämä nainen kantaa päätänsä korkealla, katsahtaen
tämänaikaisiin miehiin kuin apinoihin. Ja hänkö täällä kantamaan vaimon
taakkoja? Ja löytyisikö hänen ylpeässä povessansa edes kipenääkään
kohden poika-tellukkoja täällä?
ELIAS. Ei yhtään, mutta poika itse on kovissa kiipaleissa tuon pöyhkeän
prinsessan tähden.
ANTON. Mitä, mitä jaarittelet sinä?
ELIAS. Tapausta, jonka todistavat omat silmäni.
ANTON. Häh? Sinä tiedät jo siis retkiäkin. No sanoppas, mitä olet
nähnyt, ja sano pian, sillä huomaas tätä sauvaa, poika.
ELIAS. Juuri teillepä sen sanon, vaan en kellenkään toiselle.
Katsokaat, laita on niin, että minäkin krokailen vähän kirjoittaa.
ANTON. Haarulla? Höh!
ELIAS. Hanhenkynällä.
ANTON. Jolla painelet oikein hanhenjalkoja paperis täyteen, höhöh!
ELIAS. Sanoja, herra, ja kiivaitakin, jos niin tarvitaan.
ANTON. Hyvä, hyvä, mutta tule asiaan!
ELIAS. Tulen kohta. Mutta kiitos olkoon pojalle siitäkin, että
kirjoittaa osaan.
ANTON. Tule asiaan, sanon minä!
ELIAS. Nytpä tuon sen esiin, ja kuulkaat. Tuolla istui hän kerran, Leo
nimittäin, lystihuoneen portailla, kirja kädessä ja lyijyspännä, minun
kaivellessani noin hiljakseen peltomurulla siinä läsnä. Mutta nyt hän
katosi, jätti kirjat, paperit ja kynät portahille, tomppeli. Sieltähän
nyt viskasi tuulonen melkein syliini erään paperilapun, jonka
viipymättä saatoin paikkaansa takaisin. Mutta pidellessäni sitä,
kurkkasin, kurkkasin häneen noin pikaisesti vaan. Ja mitä näin minä? No
peijakas! nimi »Liina, Liina, Liina» seisoi siinä monet kymmenet
kerrat, ja koukistelipa jok'ainoan »Liinan» ympärillä joko armahin
kukkasseppele tai tuommoinen korea piikkikiehkura. Niin, sen näin; ja
mitä tuosta aattelette?
ANTON. (Erikseen) Rupeanpa jotain aattelemaan. (Ääneensä) Pojan
velvollisuus on kunnioittaa äitiänsä.
ELIAS. Tässä on jotain enemmin tekeillä. Huomasinhan paperilla vielä
värsyjäkin, joissa mielestäni valitti onneton rakkaus.--Mutta pian tuli
hän taas, poltti peijakas paperin ja muutti vielä karrenkin tuhaksi.
Niin, tämän olen nähnyt.
ANTON. Nähnyt mätäkuun houreessa! Mutta äänettä asioista, jotka eivät
koske sinuun, ja mene toimiis!
ELIAS. Olin juuri aikeissa lähtemään.
ANTON. Ja kerran vielä muistutan: pidä kieles hammasrivin takana noista
hulluista luuloistas.
ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin oivallinen pari.