LIINA. Mitä muistelet?
ANNA. Elämän ankaraa lakia!
LIINA. Mitä huolin siitä?--Nämät miehet, jaa, kas nämät! Minä lahjoitan
heille jalon hylkäykseni.
ANNA. Samasta syystä siis sai myös tuo mustatukkainen maisterimme
teiltä kiellon?
LIINA. Mikä hulluus! Katso, eräs teikari astuu eteeni, eräs maisteri
täynnä itserakkautta, eräs vänrikki täynnä peilirakkautta; ja minäkö
nyt, niinkuin hän pyytäen vaatii, hänelle heittäisin alttiiksi kaikki,
elämäni, onneni, minä iäisyyden tytär? Minäkö hänen tavarakseen? Mikä
julkeus! Sydämmeni paisuu!
ANNA. No kuinka sitten lähtis matkaan kelpo uros, joka, ansaiten
sydämmemme, on teihin äärettömästi rakastunut?
LIINA. Hän olkoon vaiti kuin hauta ja vähimmin kaikista huokailkoon
hän, hikoilkoon hän, kurja mies. Jota enemmin lemmistynyt, sitä
vähemmin antakoon hän tuskansa ilmi. Kaikki hän kätkeköön ja silloin
ehkä syttyisi sydämmeni myös, kiihtyisi valta-loimoon. Mutta mitä
aattelen ja puhun minä mieletön, hullu tyttö! Minäkö lemmistyisin
noihin miehiin, minä? Vale!
ANNA. Ja jos niin tekisimme kaikki, mihin joutuisimme viimein?
Siipoiksi Kyöpeliin!
LIINA. Mitä huolin siitä?--Mene! Murkinan hetki on lähellä.