LIINA. Onpa hän vihdoin kuin hieman levoton. Mutta näyttääpä kuitenkin,
että mielii hän meistä pois.
ANNA. Kuin piltti kaupunkiin ensimäisen kerran. Mutta enhän ihmettele.
LIINA. Et ihmettele?
ANNA. Jotain kuiskataan.
LIINA. Mitä kuiskataan?
ANNA. Tuossa kirjeessä, kirjeessä Leolle hänen sedältänsä Amerikasta,
löytyi eräs korea kuva, oikein hehkuvan, pulskean Mulatti-epelin, ha
ha!
LIINA. Hoo!
ANNA. Setä kasvatti vauvan ja viimein päätti hänen--ah!--kultakanaseksi
Leollensa.
LIINA. Romantikas aate, ihan Leon kaltainen; hän juuri voi lemmistyä
kuviin ja varjoihin, tuo haaveksija. Lystillistä! Melkein uskon, mitä
kerroit.
ANNA. Niin; ja tämähän kuva nyt tähtenä lännessä viittaa nuorta
sankariansa luokseen.
LIINA. Ehkä tuhatkihara nainen on anastanut hänen katalan sydämmensä,
joka nyt liekehtii pääsön himosta. No, hän menköön ja saavuttakoon
onnensa.
ANNA. Ah, parhaan onnensa on hän nauttinut juuri tässä teidän kätenne
alla!--Hän lähtee meistä ja jää ehkä iäksi. No, hän jääköön; mutta
ainahan kolkompaan yksinäisyyteen me itse jäämme tänne, kurjat.
LIINA. Tottumus tasoittaa kaikki.
ANNA. Aina kuolemaksi. Hiljaisuus on kuoleman heimoa; mutta hälinä ja
meno, siinähän elämä ja ilo.--Tehkäät häitä, fröökinäni!
LIINA. Häitä! Minä?
ANNA. Niin pyydän vaan häitten tähden, häitten tähden, ah niiden
hyörinän ja pyörinän tähden! (Nauraen) Tehkäät häitä!
LIINA. Pieni voitto yhden päivän liehunnasta, oi sinä hälläkkä!
ANNA. Laskekaa vielä lisäksi kaikki vartomuksen ja muiston armaat
päivät.--Mutta sallitteko pientä kysymystä?
LIINA. Minä sallin.
ANNA. Onko vänrikkimme, tuo öljyviiksinen, tuo kilisevä, helisevä
herra, nöyrästi kumartanut teille?
LIINA. Hänen taipuva selkänsä kumartuu usein.
ANNA. Salskea sankari pyysi teidän sydäntänne, mutta sai kiellon.
LIINA. Miksi kantelee hän koulusta ja omalle niskallensa, narri?
ANNA. Ehkä vimmoissansa parhaille ystävilleen.
LIINA. Lasin ääressä kosteasilmäisenä narrina.--Mutta enintään pidinkin
hänen kumarruksensa leikkinä vaan.
ANNA. Ei! hän teki vakuuden kysymyksen. Minä tiedän sen.
LIINA. Ja sai siis oikean vastauksen.
ANNA. Ja niin äveriäs mies.
LIINA. Minun käteni ja sydämmeni! Mikä rohkea hävyttömyys!
ANNA. Vänrikiltä?
LIINA. Kaikilta!
ANNA. No Jumalani! (Nauraen) Siis mielisitte kumota meiltä ihanimman
tavan ja asetuksen. Voi teitä! Sen tahtoisitteko täällä tytön työksi?
LIINA. Pois, hupsu! Minun työkseni? (Polkien jalkaansa) Pois!