LIINA, kartanon-omistaja.
LEO, kasvate kartanossa.
ANTON, Liinan eno, vanha jääkärimestari.
ANNA, kartanon emännöitsijä.
ELIAS, palvelija kartanossa.
(Tapaus on Suomessa lähellä Helsingin-Hämeenlinnan rautatietä.)
(Tuuhea puisto, tuolla täällä viheriäinen rahi kummallakin puolella,
rahien takana tuuheita kuusia, perillä peltoja ja vuoria. Liina, Anna
ja Leo tulevat vasemmalta.)
LIINA. Leo, ennustakoon tämä korea aamu sinulle onnellista matkaa!
LEO. Minä kiitän teitä! Ja eihän milloinkaan mene muistostani tämä
aamu, jona astelin kotoni pihoilla viimeisen kerran. Kohta olen teistä
kaukana ja kaukana synnyinmaasta.
LIINA. Mutta metsähaltiamme viipyy, tuo arvokas enoni.
LEO. Ja tahtoisinpa puristaa kerran vielä hänen kättänsä, koska heitän
nämät metsät ja vuoret; siellähän ennen, veljinä kamppaellen, ajelimme
Tapiolan karjaa.
LIINA. Oi, hän tulee kyllä, mutta kaiketi vasta lähtöhetkelläs. Sillä
tämänkaltaisissa kohtauksissa ei ole hän koskaan paljouden tekijä.
Pitkät ja kyyneleiset jäähyväiset eivät juuri miellytä häntä. Ja
siinähän soinnummekin yhteen. (Haastelee Annan kanssa.)
LEO. (Erikseen) Sinä korskea nainen, ole huoleton. Minä en väsytä sinua
lähtövirsillä, en kyyneleillä, vaan katsahdan aina yhtä kylmästi
puolees kuin sinäkin tänne. Niin teen, vaikka riehuisikin povessani
ikuisesti liekehtivä tuli!--Pois kauas tästä! Tule, aava valtameri, ja
viileytä sydämmeni kuume! Ole unohdukseni virta!
LIINA. Mutta katso, hän seisoo kuin uneksuva. Leo!
LEO. Katselenhan kalliota tuolla. Ennen usein tähtäilin sen kiireeltä
alas kohden kotokartanoa, peltoja, niittuja ja polveilevaa jokea. Oi,
mielisinpä sieltä kerran vielä katsahtaa ympärille. Mutta aikani on
lyhyt.
LIINA. Ehdithän kyllä siihen käyntiin. Kaikkihan on jo varustettu
valmiiksi matkalles. Riennä vaan!