GILBERT. Siinä pamahteli toki ja luorit vinkuit.
KASPER. Olipa se kahakka! Vihollisemme killistelit päällemme kuin
keitetyt kravut, niin he katselit meitä läpitse juopumuksen sumun ja
kaasun ja levitit ympärillensä karvaan tikuran ja sauvuhaisun, kuin
olisit he käynneet ulos suomen-saunoista. Mutta olisit he tyhjentäneet
muutaman kannun vähemmin vahtovaa oltta, niin luulenpa, ettemme seisois
tässä juuri näin eheillä nahoilla; sillä, jos toki totuuden tunnustan,
niin eipä ollut nytkän tämä leikki juuri lasten leikki, vaikka he
humalassaan kaakertelit kuin karilla nahkahanhien lauma. Jaa, olipa se
lystillinen kuolemanleikki. Sentähden olkaamme lystillisiä ja
juokaamme, me myös, mutta kohtuudella. Juokaat, pojat! Te tappelitte
uljaasti tänäpän. Mitä sanotte?
SOTAMIEHET. Eläköön Preussi!
KASPER. No niin! Juokaat nyt, mutta onneton se, jonka näen käyskelevän
kylkimyyryä! Juokaat, juokaat! (Sotamiehet ottavat kukin tuoppinsa,
asettavat itsensä taaemmaksi joukkoon ja haastelevat iloisesti
keskenänsä) Minä luulen, eukko, että olvi on virtanut kaupungissanne
oikein koskena.
MAURA. Oi hyvä herra! uskokaat minua, senkaltaista olven molskinaa ei
ole mailma kuullut vielä. Mikä meteli ja pauhu, mikä puheen mölinä ja
kiroileminen yöt ja päivät! Jaa-ah, minä sanon sen ja panen sen luoksi;
ei semmoista melakkaa ole vielä kuullut tämä syntinen mailma. Jumala
siunakkoon!
KASPER. Oi Saksanmaa, mikä etkö olis sä ilman tätä kuohuvata juomaa!
GILBERT. Mikä etkö olis sä ilman kaikkija synnin himoja!
KASPER. Vaiti, luutnanttini, vaiti, poika!
GILBERT. Anteeksi, että voiton päivänä vilaukseksi unohdin suhteeni
teitä kohtaan, mutta se ei tapahdu enään, vaan tahdonpa seistä
vaiheellanne vaiti ja oikeena kuin kynttylä.
KASPER. Jos sen sä teet, niin katso etten niistä sua vähän nääveliistä.
Kuin kynttylä? Nyt hiiteen kaikki teeskellys ja turha kunnioitus ja
vallitkoon ilon siivitetty henki, niin kauvan kuin terästykki mykkänä
ammottaa. Nyt vapaus ja riemu! Ja anna minun perustella; sillä olenhan
käynnyt ulos tietoviisauden ankarasta linnoituksesta ja seison kuin
mies Hegel-pataljoonin vasemmassa flyygelissä. Eikö sano muotoni niin?
Kas tätä tukkaa kiemuraista, tätä jäistä, kankeata katsantoa, näitä
unipussia silmieni alla, näitä kalveita ja vähän niinkuin kohistuneita
poskia; ja viikseistäpä sitten alkaa sotamies. Enkö ole sekä
kirjallinen että sotaisa? Kaksi omaisuutta, joiden yhdistys on naiselle
ihastus suurin.
GILBERT. Mutta eivätpä ole vielä kaikki jäljet jokapäiväisestä
ihmisestä la'astu pois. Niinpä esimerkiksi luulen huomaavani jotain
prosallista lämpymyyttä katsannossa ja huulilla kovan taipumuksen
nauruun.
KASPER. Ne jäljet kyllä pian peitetään tuiskuilmoilta korkuudesta.--
Mutta mihen lopetin filosofemini, tai kuinka alotin sen? Saksanmaa,
mikä etkö sä olis ilman vahtovaa juomaa, joka nyt sun tahtoo upottaa!
Mutta enpä ihmettele, ettäs mielit naukkiilla ja viettää aikas humalan
humussa. Sä olet suurin nero kaikkein kansojen joukossa tämän Telluksen
povella, mutta voi! sä olet rikkirevitty nero muserretulla sydämmellä,
ja sentähdenpä pyllistelet kannua niin ahkerasti. Oi! sä kohtuisena
hengen aikeista käyt, ja siitä tuskas, siitä runsaat rohtoryypit. Mutta
ole lohdutettu, kaikki on nyt koetukses aika, lyönyt on pääsinpäiväs
hetki. Täältäpä me, kuin pohjoisesta raikas liehaus, nyt sua
parantamaan tullaan ja teemme sinusta oikean Saksan. Ole rauhassa, me
sun lääkitsemme, puhallamme sieraimiis uuden hengen ja riemuitseepa
kerran viel saksojen maa. Ja tämän päälle tahdon tyhjentää kannun
oltta.--Kallistakas tuonne tuoppiin, muorisein.
GILBERT. Ja tällä tavallapa, kannu kädessä, parantajana toimiilette.
Lystillistä!
KASPER. Juuri niin, sinä veitikka; sillä pahallapa paha parannetaan.
(Juo) Mutta muori siellä toikan takana, miksi istutte niin
murheellisna, huiskutellen itseänne ja vuodattaen kyyneleitä? Näinkö
vietätte voiton päivää?
MAURA. Taidanko minä tätä kutsua voiton päiväksi? En suinkaan, vaan
murheen ja tappion päivä on se minulle kurjalle.
KASPER. Miksi niin?
MAURA. Tahtoopa sydämmeni lentää kappaleiksi. Koska pakenit tästä
Bayerilaiset, seurasihan heitä karkurina piikani myös, se noiduttu
naasikka.
KASPER. Oh, pieni asia! Niin tapahtuu aina ja joka paikassa missä
sotilasjoukko majailee, ja jos ei juuri niin, murtuupa kuitenkin yksi
ja toinen sydän ikävyydestä harmaatakkien perään.--Tyttö meni, te
otatte itsellenne toisen, asia on autettu sillä.
MAURA. Ei ei! Kuulkaat, tahdonpa ilmoittaa kaikki, kaikki kaikki,
muuton mun tukeuttaa ikuinen kiusa ja vimma. Kuulkaat. Mies, jota
lunttu seurasi, oli mulle antanut ihanimmat lupaukset, joihin luotin
minä mieletön ja jakelin hänelle yhtäkin parhaastani, mutta koska hetki
tuli, kaapasi hän tieheensä ja vei mun tyttöni vielä. Timoteus on
peikon nimi, sotamies kapteeni Patrikin komppanissa. Oi! jos saisitte
hänen kynsiinne, niin paistinvartaassa häntä korventakaat kuin
höyhennettyä pyytä ja samoin porttoansa myös; kolme tynnöriä oltta
annan mennä palkinnoksi tämän työn.
GILBERT. Sepä eukko, se!
KASPER. (Eriks.) Peijakas ämmäksi. (Ääneensä) Te olette leski,
muoriseni?
MAURA. Leski turvaton, jota kaikki sekä tutisevat vanhat että pienet
lapset ilman pelkoa hammastaa; sillä eihän ole mulla oikeuteni
puolustajaa.
KASPER. Sen tahtoisitte itsellenne?
MAURA. Olinpa hempeä ja pidin tästä miehestä, joka mun petti nyt.
KASPER. Minä tiedän komppanissani erään uljaan uroon, joka eilen teki
kummallisen lupauksen. Sanokaat, muori, ettekö taitaisi pitää vielä
toisesta miehestä.
MAURA. Hm.
KASPER. Jaa, mitä sanotte?
MAURA. Siihen vastakoon sydämmeni koska silmäni on tämän toisen nähnyt.
KASPER. Saattakaat Faustus tänne. (Eräs sotamiehistä menee. Max
kuorsahtaa) Ken makaa niin makeasti ihan sodan jaloissa tässä?
GILBERT. Onpa meillä tässä kaksi vankia.
KASPER. Ja makavat kuorsaen! Kuinka ymmärrän tämän?
MAURA. Oi! kaksi onnetonta siinä makaa, kaksi sotamiestä Max ja Fuchs,
jotka kuluessa kolmen kuun eivät ole nähneet yhtä ainoata selvyyden
hetkeä; mutta nyt on järki sanonut liittonsa ylös ja paennut heidän
aivonsa kammareista, ja nytpä he alati näkevät ympärillänsä ainoastaan
petosta ja kavaluutta ja pieniä olentoja, jotka väsymättä vaivaa heitä.
Äsken, koska painoit he itsensä tuohon alas ja kuulit kaukaalta sodan
jyskeen, niin luulitpa he Berlinin kaupungin jo seisovan tulessa ja
sauvussa, ja että he itse olit kaatuneet sen rynnäkössä ja oljentelit
nyt kuolleitten hämäräisessä maassa haudan toisella puolella. Oo oo!
Niinpä he uskoit, onnettomat, ja siinä uskossa lyyhistit itsensä vasten
maata kuin kaksi kurjaa jäniksenpoikasta itsensä lyyhistää ruohistoon
kuultuansa korvesta haukan äänen.
KASPER. Ha ha ha! No siinäpä kaksi kummallista veitikkaa.
GILBERT. Luulenpa keksiväni heitä kohtaan sukkelan juonen, herra.
KASPER. Hyvä. Mikä on tämä? Mutta vartokaamme, tuossa tulee mies.
(Faustus tulee)
FAUSTUS. Mitä tahtoo herra kapteeni?
KASPER. Sano minulle kuinka kuuluu se lupaus, jonka eilen teit?
FAUSTUS. Näin, herra: koska ehdin Schleusingenin kaupungin, niin otanpa
aviosiipakseni ensimmäisen naisen, joka vaan mielii kanssani nahista,
sen teen vaihka olis hän se viimeinen hurnakka. Niin lupasin, ja siinä
seison.
KASPER. En tiedä syytä tähän päätöksees, mutta yhtäkaikki kuin sen vaan
täytät.--Mitä tykkäätte tästä miehestä, frouvani?
MAURA. Hoo, uljas muoto, mutta näin vilauksessa en taida päättää
mitään.
FAUSTUS. Vilauksessa on se tehtävä, jaa äkisti kuin leimaus. Ei yhtään
ylöslykkäystä, muori, vaan jos ei käy kauppa tässä, niin kiepoonpa
kohta toisille markkinoille kuin luoti.
MAURA. (Eriks.) Ui! kuinka hirmuinen ja kiivas mies! Mutta miehukas
kuin Herkkules. Haa! mitä teen?
KASPER. Tämä arveluttaa teitä kovin.
MAURA. Ah!
FAUSTUS. Kerran kysyn vielä: otatko minua, eukko?
MAURA. Astukaamme edes sisään vähän keskustelemaan. Kunnioitettava
herra kapteeni, tehkäät niin hyvin ja tulkaat todistajaksemme ja
välimieheksemme tässä asiassa.
KASPER. Frouvani, minä vaan esitän teille pojan käymättä toki
puhemieheksi, hyvin tietäen vanhastaan kuinka huonon onnen siinä annan.
Mutta sinä ja sinä, menkäät heidän kanssansa välipuheesen. (Maura,
Faustus ja kaksi sotamiestä menevät sisään) Niin, eukkoni, saatpa nyt
miehen, joka voi masentaa moninkerroin kiukkuisemman ämmän kuin sinä,
hänpä sinusta pianki tekee hiljasen hiiren, siivon karitsan, vaihka
olisit nyt itse saatana ja hänen emonsa.
GILBERT. Tässä saamme kenties pian juoda pestiäisiä.
KASPER. Niinpä näyttää. Mutta, poikani, mitä on mielessäs tekeillä
noita kohtaan tuolla?
GILBERT. Suotteko mun hetki olla johtajana, ja te toiset tässä vähän
oleskella ahtööreinä?
KASPER. Olkoon menneeksi, kuin vaan vikkelästi tehtäväs teet.--Mutta
valoa tänne, yö käy pimeäksi.
GILBERT. Ei, herra; tämä pimeys kuuluu asiaan; sillä nyt seisomme
varjoen hämäräisessä mailmassa, Kimmeerien murheellisessa maassa.
Miellyttääkö teitä, herra, asettaa itsenne seisomaan tähän? (Osoittaa
vasemmalle sivulle Maxista ja Fuchsista)
KASPER. (Tekee niin) Tässä seison.
GILBERT. (2:lle ja 3:lle sotamiehelle) Te seiskäät tässä. (Asettavat
itsensä makaavien pääpuolelle) Te toiset seiskäät tässä alakuloisina
ympärillä; minä asetan itseni tähän heidän oikealle sivullensa, ja
johtaja itse pelaa teidän kanssanne.--Nyt huomakaat: koska sanon,
soikoon vaskitorvi kummeasti kuin tuomiopasuuna; he heräävät samassa
mailmassa, jossa he nukkuissansa luulit itsensä varjoina käyskelevän,
Kimmeerien synkeässä maassa; he heräävät, näkevät ympärillänsä meidät,
jotka taas olemme varjoja niiden kurjien Preussiläisten, joille he itse
annoit katkeran kuolon rynnäkönsä Berlinin portilla. Me moitimme heitä
tästä, haastelemme entisestä elämästä maan päällä ja nykyisestä täällä,
lähellä monen suuren miehen varjoo. Herra kapteeni ja minä olemme
puheen kannattajat, te kaksi siinä sanotte sanan ainoastaan sillon
tällön, koska sopii, koska katsahdan puoleenne, mutta kavahtakaamme
puhumasta itsemme säkkiin ja sillä kurilla hävittämästä koko ilveemme.
KASPER. Pannaanpa siis nyt kokeeksi kunkin aatoksen vilkkaus. No päin
tuuleen sitten, ja auta minua, improvisationin henki!
GILBERT. Nyt möräköön torves. Kummeasti, kovin kummeasti. (Toinen
sotamies puhaltaa vaskitorvea, Max ja Fuchs herää, nostavat vitkon
päänsä maasta ja jäävät istumaan, tuijotellen ympärillensä)
FUCHS. Hoh hoo!
MAX. Ketä olette te?
GILBERT. Huu huu! Etkö minua tunne enään? Minä olen sen miehen varjo,
jonka armottomasti keihästit kuoliaaksi lähellä porttia Berlinin
kaupungin. Tähän paikkaan syöksit sinä sisään painettis, ja haava tällä
kohdalla on kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit aseeni kaatuessa.
2:N SOTAMIES. Hii haa huu, oi yötä pitkää täällä! Etkö minua tunne,
sinä Fuchs Bayerista? Olenpa sen miehen varjo, jonka pistit kuoliaaksi
kadulla lähellä nahkuri Köhlerin taloa, siinä minun tapoit, teit
leskeksi mun nuoren vaimoni, sen uskollisen, ihanan Konkordian, ja
isättömäksi kurjan lapsein. Voi sinua voi!
FUCHS. Paras ystäväni, minun täytyi tehdä niinkuin kapteeni käski.
3:S SOTAMIES. Voi sinua voi! Tunnetko minua, mies? Minä olen sen miehen
varjo, jonka pään sinä halkasit Berlinin palossa lähellä kasarmia,
jossa riehuit vinkuvat liekit. Voi sinä kirotun miehen kirottu varjo
täällä hämärän alhossa, voi!
KASPER. Aih, iuh, valedikavauvau! Ei kahlekoiran talvinen yö ole niin
surkea kuin kuolleen miehen varjon elämä täällä. Tunnetko minua?
Olenhan sen sankarin sielu, jonka niskan sinä katkaisit kuin nauriilta
naatin. Etpä minua armahtanut, vaihka polvillani edessäs rukoilin, näin
sanooden: säästä henkeni, jätänpä muuton tänne suojattoman tytön, jolla
on seittemän minun siittämääni poikaa, hänen tahdon ottaa lailliseksi
vaimokseni, koska sodasta takaisin palaan. Niin rukoilin minä, mutta
etpä armahtanut sinä, vaan iskit minua tähän, ja isku siihen paikkaan
on kuolettavainen. Minä kaaduin ja kalisit kaatues aseet, ja niinkuin
unelma poisväikkyi pakeneva sielu. Tässä seison nyt helistellen
hampaitani, ja sinun kauttas, vertajanoova villi. Oi! kiitä ettäs olet
nyt tyhjä sumukuva; jos olisit vielä lihaa ja luuta, niin sydämmes nyt
povestasi kohta temmaisin, niin totta kuin olen kunniallisen sankarin
sielu.
FUCHS. Resuun, veli kulta, resuun! Oi oi! me olemme jo kyllä
kiipaleissa. Pieniä kiusanhenkiä, kuin vihainen ampiaisparvi, tässä
kihelöitsee ympärillämme ehtimiseen ehtimiseen.
MAX. He eivät suo meille rauhaa enemmin täällä kuin teit sen siellä.
FUCHS. He ovat semmoisia pieniä-ruhtinoita, kovin nälkäsiä; jos tahdon
viedä luskallisen soppaa suuhuni, he kohta siitä sieppaavat osansa, ja
jos en antais, imisitpä minusta veren kuin kirput ja hyttyset. Niin on
laitamme. Sentähden katsahtakaat nyt vähän armeljaammin päällemme. Minä
tapoin sinun, sinä olsit muuton tappanut minun, niinkuin yksi teidän
miehistä viimein tekikin. Ja tässä istumme nyt, tapettuina kaikki.
Mitäs tehdään, veljeni?
KASPER. Jaa, tässä ollaan, kaukana heimostamme ja armaista ystävistä.
Oi minun entinen elämäni!
GILBERT. Mikä ollee tuo tähti lounaassa tuolla, jota kohden sieluni
katsanto niin kernaasti kiitää?
KASPER. Se on Maa, veljeni, se on se kurja maamme.
GILBERT. Mutta se on pyrstötähti tulisella hännällä.
KASPER. Oi! maamme se on ja Berlinin ankara palo, joka kestää vielä,
sille antaa tämän tulisen hännän.
GILBERT. Oi kärsimykseni ja iloeni armas mailma! Kuinka kaukana
mahdamme sinusta olla?
KASPER. Kymmenen miljuunia kymmenen tuhatta kymmenen sataa
kymmenkymment ja kymmenen pääskösen päivänlentämää, niin kuiskasi
minulle eräs henki-ääni.
GILBERT. Onpa se kappale matkaa.
FUCHS. Kauhistava matka.
MAX. Haa!
FUCHS. Kuinka monta penikulmaa tehneen tämä? Mitä sanoo henki-ääni?
KASPER. Vaiti!--Mutta hän ei sano mitään nyt. Sen tahdon toki
yhteenlaskea vahvistettuani varjoruumiini ruualla ja juomalla.
FUCHS. Saammeko täällä kuitenkin jotain ravintoa?
MAX. Mitä sorttia täällä murheen ja ikävyyden maassa?
KASPER. Huhkaimen haukotuksia purtavaksi ja merituulta olveksi päälle.
MAX. Haa!
FUCHS. Onko tämä ruokaa ja juomaa!
GILBERT. Aina varjoille, ystäväni.
FUCHS. Mutta voi! missä ollaan toki? Sanokaatte, hyvät miehet; sillä
sydämmeni käy kovin murheelliseksi. Missä ollaan? Portillako tuomittuen
kaupungin tai taivaan-linnan esikartanossa? Sanokaat!
KASPER. Vai taivaan-linnan esikartanossa! Ettäs uskallat niin
arvellakkaan. Taivaan-linnan? Mistä syystä? Sinäkö siellä siitä, ettäs
olet ammentanut kitaas oltta niinkuin valaskala, ja minäkö siellä
siitä, että naisia halaillut olen väsymättä kuin Turkkilainen? Voi
veikkosein, kuinka taidat näin aatella?
FUCHS. Me olemme siis...
GILBERT. Keskellä leukoja sen suuren traakin; se kohta meidät nielee
mahaansa, täys laava-virtaa, joka kuumuudesta rymisee.
MAX. Kauhistunpa.
FUCHS. Minä kauhistun ja vapisen.
KASPER. Tyyntykäät toki vähän, kuultuanne totuuden. Olemmepa siinä
keskipaikassa, onnellisten ja kirottuen välillä, yhtä kaukana heistä
molemmista. Tässä täytyy meidän oljentella kunnes tuomiomme aikojen
lopussa ylitsemme langetetaan. Tässä seisomme seurassa monen muun,
seurassa monen mahtavanki miehen.
GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella.--Ken on tuo jalo haamu,
joka seisoo mäen rinteellä tuolla?
KASPER. Aleksander Magnus Macedoniasta. Katsos, mikä yhtaikaa
peloittava ja ihastuttava sankarvoima vieläkin hänen olennostansa
virtaa ulos.
GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella.--Ken on tuo haamu, joka
seisoo tuolla Okeanoksen virran partaalla? Kaksi siipeä hänen
rautalakistansa korkealle kohoo, yksi kummallakin sivulla.
KASPER. Se on Romin kauhistus, Punian ylevä sankari. Katso hänen
olentonsa vakavaa miehuutta, joka vertaistansa ei löydä uroen joukossa.
Siinä hän liikkumatta seisoo katsahtaen vapaalla silmällä öiseen,
kuohuvaan kaukaisuuteen. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.
GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella. Ken on tuolla tuo
kolmas haamu, joka kääntää kasvonsa puoleemme nyt? Minä vapisen hänen
katsantonsa edessä.
KASPER. Jumalan vitsa, Hungarian ruhtinas, se lyhyt, palleroinen mies,
hän, muodon viivoilla niin pienoisilla; mutta niin ei kesä-aurinkoinen
säteile, niin peloittavasti ei kivääri leimahda vasten kuolemaan
tuomitun rintaa, niin voimallisesti ei iske jyristäjän nuoli kuin
katsanto tämän miehen, joka seisoo siinä, huulilla katkera hymy.
GILBERT. Jaa, se on hän, mies, jonka väkevä povi on kuumempa kuin Etnan
kohtu.--Mutta vieläpä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo
kunnianarvoinen haamu pitkällä parralla ja silmällä niin liepeällä,
hän, joka seisoo alla tuon suuren ja synkeän tammen?
KASPER. Se suuri Kaarle, Saksojen masentaja, seisoo siinä, vyöllä
ankara miekka. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.
GILBERT. Kerranpa vielä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo haamu
kummulla tuolla, kuin kari, niin liikkumaton? Mutta hänen tunnen nyt.
KASPER. Etkö tuntis häntä, kolmen mailman-osan sankaria, Corsican
poikaa. Siinä käsivarret ristissä rinnoilla hän seisoo kylmä ja
äänetön, syvissä mietteissä hän seisoo kuin tahtoisi hän käsittää
elämän arvelon. Jaa, siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.--Niinpä
täällä varjoja oljentelee lukematon paljous. Katso tuonne, ja näetpä
heitä loppumattomassa linjassa seisovan tuolla valtavirran autiolla
rannalla. Niinpä vietetään pitkä yö täällä yöseen synkeässä,
ihmeellisessä maassa.
GILBERT. Ihmeelliseksi ihmeelliseksi kyllä taidan kutsua tämän maan.
Eihän kasva tanner täällä ruohoa ja kukkaisia, ei, vaan nahkasiipan
karvoja jalkani tallaa kuin astelisin plyyssimatolla.
KASPER. Ja puitten murheellisesti rippuvat lehdet täällä eivät ole
tavallisia lehtiä.
GILBERT. Ei, vaan yösiikon sulkia ja höyheniä, ja itse puu on
kamoittava peikko ja kuin kamoittavat peikot täällä kalliot ja vuoret
päällämme longottaa. Huu! tuolla näen pimeän luolan, joka ahneesti
ammottaa tänne.
KASPER. Tartaruksen ovi, josta tie käy alas onnettomien asuntoihin. Sä
kuulet kuinka se humisee ja kiljuu.
GILBERT. Kuin myrskyssä musta aukio hirmuisen tynnörin kyljessä.--Mutta
minkä maan, kaukaisuudessa sinertävän, näkee silmäni tuolla vuorten
tutkaimilla? Siellä kuni vallitsisi aamu lempeä ja ikuinen, niin
säteilevä ja niin ruusuhymyvä. Oi! tämä näky mun sydämmessäni herättää
riutumuksen ihmeellisen ja halun kerran päästä sinne. Mikä on tämä maa?
KASPER. Siellähän on maa, jonne kaikki ovat aikeissa, mutta harvatpa
sen ehtii toki. Sä kaunis maa!
GILBERT. Jos kaiken tämän ennen varmaan tiennyt olsin, niin toisinpa
olisi elämäni muodostunut. Oi! jos lievitettäis mulle vielä elon
langasta muutama vaaksa, niin kuinka tekisin? Kohta kaiken hekuman ja
turhuuden karkoittaisin kauvas, pienen majan itselleni rakentaisin
salokunnahalle viheriäiseen männistöön, jossa käyvät raikkaat tuulet,
ja siellä paastoen ja rukoillen mä aikani viettäisin, puettuna
lumivalkeaan liinakauhtanaan ja vyöllä itsekiellon anturanahkanen vyö,
ja krassiruoho ja kirkas vesi ainoa nautintoni olis. Niinpä, huolimatta
petollisesta mailmasta, elelisin siellä, vakaana aina ja totisena kuin
tuomiokirkko; eipä sillon suuni naurahtais.
KASPER. Niinpä elelisin vaipumatta naisen helmaan, joka maanpäällä
helmasyntini oli.
3:S SOTAMIES. Niinpä elelisin, enkä valehtelis ja vielä vähemmin
varastaisin.
2:N SOTAMIES. Niinpä elelisin ja jos kurkkuuni pisaranki oltta
kallistaisin, niin kohtapa tyhjentäisin kannun palavaa pikiä, itseäni
rangaisten.
MAX. Kuinka olen minä elänyt? Haa! Vetänyt kitaani oltta kuin
puutiainen verta. Haa!
FUCHS. Voi minua! kuinka olen elänyt? Miljuunia antaisin jos vuoden
elostani takaisin saisin. Velkakirjat, kalut kappaleet ja kaikki
nuttuni aina viimeiseen siekaleeseen, kaikki antaisin mennä, kaikki.
Oo, oo!