(Oikealta kuuluu sotajyry: Maura istuu toikan takana, avattu kirja
helmassa, kädet ristissä ja silmät teroitettuna korkeuteen; Mariana
seisoo samalla sivulla, mutta perempänä, katsahtaen sinne, josta kuuluu
taistelon meteli.)
MAURA. Oi! mille näyttää taistelon tienoo nyt, Mariana tyttösein?
MARIANA. Valkeita sauvupilviä pyörii lakkaamatta ylös laaksosta tuolla
vuorien välissä ja sillon tällön kirmasee yksinäinen ratsastaja salavan
vauhdilla yli lakeuden tuossa.
MAURA. Oi kauheuksia, joita vielä silmäni näkemän pitää ja korvani
kuuleman!--Kuinka onpi nyt, pieni Mariana?
MARIANA. Siinä, jossa ensteen ilmaui sauvu, se nyt haihtuu pois, mutta
kappale siitä se taasen monin kerroin sakeampana pyörähtää ylös ja
jyrinä niinkuin lähenis. Mutta nytpä näen yhdet vankkurit tätäkohden
kulkevan ja vankkureissa istuu miehiä rippuvilla päillä ja kelmeillä
kasvoilla.
MAURA. Kaiketi haavoitettuja sankareita sodan kiihkellyksest'.
MARIANA. Nyt seisahtavat, ja alas astuu eräs mies, joka ontuen rupeaa
käyskelemään tänne, mutta toisialle pyöriilee vaunut.
MAURA. Ken ollee tämä mies? Ehkä Timoteus. Riennä häntä vastaan; minä
istun tässä rukoillen ja kääntämättä kasvojani kohden hirmuista sotaa.
(Mariana menee) Taivas, suo voitto oman maamme sotajoukolle, mutta
pelasta toki Timoteuksen henki! (Max ja Fuchs, paljainpäin ja taluttaen
toinentoistansa, tulevat vasemmalta)
FUCHS. Mennään yhdessä.
MAX. Yhdessä, veljeni, yhdessä!
FUCHS. Nytpä ei olis terveellistä vaeltella yksin, sillä onpa heitä
taas ympärillämme oikein sakealta. Mutta liikkukaamme aina yhdessä.
MAX. Yhdessä, käsi kädessä vaihka surenkuoppaan.
FUCHS. Menneenä yönä uneksuin surenkuopasta, jonka olin virittänyt, ja
koska kävin sitä katsomaan, niin oli se ulvovia susia täys, jaa, olipa
harja päällä vielä. Mitä merkitsi se muuta kuin tätä hirveätä sotaa?
MAX. Kuules, mikä meteli ja ryske.
FUCHS. Kuka olis luullut Berlinin niin pian tuhaksi menneen?
MAX. Se paloi kuin rohdintutti, ja onpa tuskin enään kiveä kiven päällä
siitä suuresta kaupungista. Mutta kuinka istumme tässä nyt ja missä
istumme? Olimmehan äsken juuri tulisessa taistelossa keskellä sauvuvia
raunioita. (Päivä hämärtyy)
FUCHS. Haa! Peittäkäät meitä, tunturit ja vuoret!
MAX. Miksi toivot niin?
FUCHS. Oi! me olemme jo toispuolella hautaa hämäryyden maassa.
Keihästihän meidät molemmat yhtaikaa eräs partanen kranatööri siinä
kadun ristissä.
MAX. Kaiketi olin sillon puoleksi jo kuollut haavoistani, koska en
muista tätä. Siis käyskelemme, kurjat, nyt varjoina varjojen maassa!
FUCHS. Oo, oo! Mutta mikä on tämä seutu oikeammiten?
MAX. Ei rautahaarut eikä kanget helise vielä.
FUCHS. Eikä palmutkaan käsissämme liehu.
MAX. Me jossain keskisijassa istumme, vartoen tuomioomme.
FUCHS. Oo, oo! Tuonen synkeässä maassa! Millainen on mieles, veli?
MAX. Ei koskaan povessamme lannistukoon miehuuden into, vaihka kulkis
tiemme kirottujen alhoon, vaan purren hammasta vastaanottakaamme mitä
tuleman pitää. (Puree hammasta) Hmm!
FUCHS. Oi onneton! kopeiletko tässä vielä? Ylvästeletkö, hirmu mies?
Ken voi kätkeä povessansa kipenääkän miehuuden jäntevyyttä, koska pitää
hänen ainiaksi muuttaman asumaan syvyyteen tulisen meren? Ken voi sitä?
Ei kenkään maassa eikä taivaassa.
MAX. Mutta toivo ei ole kaikki vielä.
FUCHS. Olkoon niin!
MAX. En kärmettäkään, vaihka olis se mua sadat kerrat pistänyt, en
vihamiestäni suurimpaa mä syöksis tähän maasuuniin, niin miksi sitten
hän tuolla pilvien päällä, jolla tiedän olevan sydämmen paljon paremman
kuin minulla, mielisi sinne viskata minua, joka en koskaan ole häntä
pistänyt, ehdolla en suinkaan, vaan itseänipä enemmitten pistellyt
olen? Sen on hän tekemättä, niin uskon ja vakavana varron mitä
annetaan, ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painuu alas)
FUCHS. Olkoon niin! Niin tahdon uskoa ja vakavana varron mitä annetaan,
ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painaa päänsä alas Maxin viereen)
MAURA. (Erikseen) Te raukat miehet, kuinka sairas mielenne nyt
kiitelee! Ihmislapset! yksi teistä verta vuodattaen täällä taistelee,
toinen vehkeilee luulokuviensa kanssa, ja aina ja kaikkialla on murhe,
sota ja surkeus. Oo! (Preussiläinen kansalaulu kuuluu oikealta)
FUCHS. (Nostamatta päätänsä ylös) Enkelit laulaa.
MAX. Ja perkeleet kiljuu. (Mariana ja Timoteus tulevat käsi kädessä,
jälkimmäinen ontuu)
MAURA. Timoteus! Siis elät vielä!
TIMOTEUS. Vaihka yksijalkasena kuin savikukko.
MAURA. Onko se pahoin haavoitettu?
TIMOTEUS. Ei juuri hätää; vähän nyrjäynyt vaan, mutta pakoittipa mun
kuitenkin jättämään kamppaustantereen.
MAURA. Joka nyt hirmuisesti riehuu.
TIMOTEUS. On siellä kuumaa; ja nytpä olvi kurkulleni kuin vaimo
miehelle niin luotu sen toisen tarpeeksi.
MAURA. Se on kieltty, Timoteus, se on kieltty, ja sentähden en uskalla.
TIMOTEUS. Mitä nyt? Olemmehan tapelleet kuin jalopeurat; olenhan
puhkaisnut auki kolme preussiläistä mahaa kuin kolme säkkipilliä vaan,
sen olen tehnyt, ja eivätpä toverinikaan ole juuri häväisneet itsiänsä,
totisesti ei. Aristarkus kiljuu, raivoo ja tappelee, vaihka tuntuupa
kuin tahtoisi hän tällä leiskunalla, huudolla ja käsivarsien
väsymättömällä viskelemisellä niinkuin estellä näkymästä jotain pientä
oravata, joka hyppelee hänen housuissansa, mutta tappeleepa hän toki
kuin mies; Tommi on kuin kiiski, vikkelä, ja pistelee että tuntuu,
Titus, äänetön ja huulet nipistetyt myttyyn, kulkee esiin eikä
järkähdä, ja Anton hän huokailee ja lyö.
MARIANA. Hyvin tunnet kumppanies luonnon.
TIMOTEUS. Etkö luule mun haastelevan totta? Sen kuulet kohta, kuulet,
että olemme itsemme käyttäneet kuin miehet. (Juo) Mutta vastahakoinen
on tänäpänä onni meitä kohtaan, ja luultakseni käymme tässä kahakassa
tappiolle, niin näytti taistelon muoto, koska sen jätin, ja
arvattavasti joutuu Timoteus Preussiläisten vangiksi; sillä tuskinpa
taidan paeta nyt. Mutta iloinen olen sentähden, että henkeni pelastui;
sillä minä olen yksinkertainen ja tyhmä sotamies enkä taida itseäni
teeskennellä. Jos olisin upseeri, niin eipä tämä juuri mallaisi, vaan
täytyis minun antaa huulen rippua ja silmän tuijotella murheellisesti
eteeni, vaihka sydän povessa salaisesti laulaa: »sull' kiitos», että
pääsin kuin madammi Bergströmska. (Sotahälinä lähenee) He lähestyvät.
Niin niin! Niinpä käy kuin ennustin. Meidän joukko pakenee ja
Preussiläinen vainoo.
MAURA. Taivaan Herra! He rynkäävät ihan tätä kohden! (Timoteus ja
Mariana kuiskailevat keskenänsä)
TIMOTEUS. Olkaat ilman pelkoa, muori, ilman yhtään pelkoa, armas
muorisein. He kulkevat rauhallisesti ohi; minä takaan sen. (Patrik,
ilman hattua ja miekka kädessä, juoksee yli teaterin oikealta
vasemmalle ja hänen jälessänsä Aristarkus, Tommi, Anton, Titus ja muita
sotamiehiä. Timoteus, ontuen, lähtee myös kirmasemaan samaa tietä,
häntä seuraa Mariana halliten hänen patruuna-taskustansa. Maura juoksee
muutaman askeleen heidän perässänsä huutaen kovin, mutta samassa
amputaan muutama kiväärinampaus oikealta vasemmalle, ja Maura kaatuu
kiljahtaen; Kasper, Gilbert ja preussiläisiä sotamiehiä tulee. Max ja
Fuchs kuorsavat maassa)
KASPER. Pojat, nyt ottaa teidät peijakas, jos olette ampuneet tämän
vanhan vaimon.
GILBERT. En usko sitä, vaan luulen, että kaatoi hänen pelko vaan ei
luoti.
KASPER. (Ottaa Mauraa kädestä) Ylös, eukkoseni!
MAURA. Minä olen amputtu, kuollut, ijankaikkisesti kuollut!
KASPER. Te olette eheä ja terve, sanon minä. Ylös ja olkaat iloinen;
sillä voitto on meidän. (1:n preussiläinen sotamies tulee)
1:N SOTAMIES. Herra kapteeni, minä saatan sanomata kenraalilta.
KASPER. Mikä on hänen tahtonsa?
1:N SOTAMIES. Että kortteeraatte tähän joukkonne ja jätätte pakenevaen
vainoomisen, sen toimen määrää hän arierkardillemme.
KASPER. Hyvä! Ja jos ei ole sulia muuta sanottavaa, niin käänny ympäri
taas, ja ne miehistäni, jotka seuravat nyt vihollista kantapäissä,
palatkoot takaisin jälleen, koska toiset on heidät ehtineet. (1:n
sotamies menee) Hyvä on levätä kamppauksen vaivoista, mutta eipä toki
ollut tämä päivä kovin raskas eikä verinen.
GILBERT. Se oli mun ensimmäinen päiväni kunnian kedolla, ja, totta
sanoen, tämän taistelon alku mun vereni saattoi niinkuin vähän
kuumeelliseen juoksuun, mutta tasoittupa se pian taas, ja nyt lopetan
tämän päivän kuumeella toista laijia, voittohorrouden kuumeen hohteella
sen lopetan. Oi kuinka kernaasti nyt tyttöäni syleillä tahtoisin!