MAURA. Käy kutsumaan muori Kunigundaa. (Mariana menee, tempasten
mennessänsä Bonifaciuksen kainalosta vitsakipun, jonka kanssa hän
juoksee pois. Bonifacius kiitää julmistuneena hänen perässänsä; Mariana
viskasee vitsat teaterin perille ja katoo, Bonifacius, kippu
kainalossa, tulee takaisin hirmuisella muodolla)
PATRIK. Kas sitä nenäkästä tyttöä. Hai djai!
BONIFACIUS. Saakoot ämmät ensin, herra kapteeni. Olkoon se käskynne, ja
kohta pitää pläikymän. He ovat vankejamme; antakaat pläikyä.
PATRIK. Pois se! Sankarin tulee suojella tätä heikkoa astiaa, vaan ei
sitä särkeä. Jumal' avita! mä vannon, joka hiuskarvanki heiltä
vääristää, hän kaatuu, puree ruohoa kuin nauta.
2:N ÄÄNI. Sinä sankarten sankari.
2:N ÄÄNI. Sinä korkea sielu!
3:S ÄÄNI. Tuhannen kertaa korkeampi vielä, jos hän rukouksemme kuulee
nyt.
TITUS. Niin; rukoilkaat väsymättä meidän edestämme.
PATRIK. Ei, armaat sisaret. Te ette käsitä sitä vastausta, joka painaa
sotaherran hartioilla, painaa sillon semmenkin, koska pyrskien
juoksevat Areksen hurjat varsat, koska kanuuna jyrisee, tuima miekka
mässää ja veri vuorilta koskena virtaa, tehden alas laaksoon
purpuraisen järven. Naiset. Huu!
PATRIK. Jaa, kristisisaret, kohta punertavat Germanian tantereet kuin
iltaruskosta hehkuva taivas. Kuolo väijyy meitä kuni kissa kurjaa
hiirtä, tahi kuni jänistä kirkassilmänen ilves. Tällä hetkellä
seisomme, toisella kaadumme miekkaen kilinään. Ja koska viimein taasen
pasuunan pauhussa ylösnousemme, sillonpa mun astua täytyy näiden
pussikkojeni kanssa sen ankaran tuomarin eteen, näin sanooden: tässä
olen minä ja se komppani, jonka minulle annoit. Ja voi minua, jos minun
kauttani heidän kallis verensä hukkaan menetettiin! Sillon kohta käyvät
tuomion enkelit, kuin mustat iilimadot, mun kämmenpäistäni imemään
takaisin kaiken tämän veren. Niin niin!--Ja vähässä paljon seisoo.
Pieni erehdys, pieni laimiinlyöminen mailman kumota taitaa. Kerran,
koska se suuri Caesar kävi Galliassa sotaa, tapahtui eräänä pimeänä
yönä, että koko Gallialaisten sotajoukko lähestyi hänen leiriänsä salaa
hiipistellen; mutta kas, eipä torkkunut sillon romalainen vahti, ei,
vaan nostipa heti hirmuisen rähinän, ja vilauksessa seisoi jalo Julius
valmiina vastustukseen, ja, pahoin kuranssattuina, pakenit pian
takaisin vaskimiekkaset miehet. Mutta _posito_, että vartija sillon olis
maannut, niinkuin Timoteus äsken tuossa rahilla, niin olispa kenties
nyt ihan toisenlainen mailman historja. Posito, että äsken, Timoteuksen
maatessa, Preussiläinen äkisti olisi karannut päällemme. Haa! ken menee
takaukseen, ettei tästä hetkestä Europan kartta muodostuisi perin
toisin? Niinpä taitaa pienimmästä kipenästä nousta hirvein tulipalo.
Sentähden tahdon nyt teille kaikille varoitukseksi asettaa tähän
eteenne muistuttavan esimerkin.--Timoteus, nyt takki koreasti päältäs
ja taivu tänne rahille. Ole närisemättä, sinä itsepintaisin kaikista
miehistäni. Alas rahille! (Muori Kunigunda, lihava, paksu eukko
suurilla ympyrjäisillä silmäklaseilla ja ryhevä korvamyssy päässä,
tulee ja Mariana)
MAURA. Muori Kunigunda, tehkäät parastanne, tehkäät parastanne,
kultamuori. Tämän miehen ainoa rikos on, että hän pikkaraisen vaan
nukahti kuin kukko orrella.
KUNIGUNDA. (Lankee polvillensa Patrikin eteen, pitellen hänen
sääriänsä) Korkea, laupias herra, teitä rukoilen tässä polvillani
armahtamaan näitä kahta kurjaa, heikkoa ihmislasta!
PATRIK. Nouskaa ylös, kunnioitettava mummo; minä häpeen; nouskaat ylös.
KUNIGUNDA. En nouse, tässä viivyn, vaihka sankarmiekkanne mun maahan
naulitsis. Tässä viivyn siksi kuin suustanne kuulen sen suloisimman
sanan tässä murheen-laaksossa, sanan, joka jumalten istuimilta kotosin
on, sanan, joka langeneelle ihmissukukunnalle uuden, ijankaikkisen
toivon toi, ja tämä sana on armo.
PATRIK. (Lyöden kädellään vasten otsaansa) Ah!
KUNIGUNDA. Minä varron, ystäväni vartovat, korkeuden sinertävä vahvuus
vartoo, vartoo hengittämättä.
PATRIK. No niin: olkoon armo! Nouskaat ylös, korkeamielinen mummo. He
heh! (Suutelee Kunigundaa) He heh! Tällä suudelmalla vahvistan
lupaukseni. Kas niin.--Me olemme vihollisijanne; mutta taidatteko
sanoa, taidatteko sanoa, että käytämme itseämme teitä kohtaan kuin
viholliset? Hi hi hi!
KUNIGUNDA. Taivas, vuorita kerran hänen kiireensä kunnian loistavalla
kruunulla! (Menee. Eukot pyhkiilevät silmiänsä)
MAURA. Elä kauvan, elä onnellisna, sä armas sielu!
1:N ÄÄNI. Makea sankar!
2:N ÄÄNI. Nimes maine pian ympär mailmaa vieköön!
PATRIK. No no no; menkäät nyt vaan, menkäät nyt vaan.
3:S ÄÄNI. Sä kunnian helmalapsi, rakkauden sydämmellinen sulhanen!
PATRIK. He heh! Menkäät nyt, menkäät nyt.
TITUS. (Naisille, jotka katsovat sinnen tännen) Suur kiitost, eukot;
suur kiitost, paljon kiitoksia. (Kumartelee syvään)
PATRIK. Ota kivääris, Timoteus, istu sijalles ja paranna itses, samoin
sinä, Titus; sillä muistakaat, jos tästälähin vielä kerran saman
kompeen teette, ei löydy teille armoni valosta kaukaisinta piirtoakaan,
vaan vihani mustat ukkospilvet teidät käärii kierroksiinsa, nielee
teidät. Sentähden ottakaat vaari.
TITUS. Kyll' kyll'.
PATRIK. Te toiset myös, ottakaat vaari.
SOTAMIEHET. Kyllä me sen teemme.
PATRIK. Niin, ja kuulkaat lupaukseni. Jos kerran vielä olven henki mun
leiriin jotain selkkausta saattaa, niin kuluessa kahdentoist pitkän
tunnin ei tulkoon huulillenne tämän nesteen pisarata. Se olkoon
tuomionne.--Mutta toivonpa teiltä kaikin tavoin oikeitten urosten
käytöstä, niin toivon ja olen taas täydessä sovinnossa kanssanne, mun
toverini ja veljeni sodan verisellä kentällä, ja mielin nyt tyhjentää
seurassanne iloisen maljan, tyhjentää sen pohjaan asti. (Tuopit
täytetään)
ANTON. Herra kapteeni piti eilen oivallisen puheen.
TOMMI. Vaiti vaiti!
PATRIK. (Seisten olvituoppi kädessä, ja samoin sotamiehet) Jaa,
viritetty onpi sodan tuli, sankarjoukko kuni lohikärme ylös pohjaan
kiemartelee, tahi matelee kuin iiliskotti harjasmetsä seljässä,
harjasmetsä kirkkaista painetiista. Berlin, Berlin, sä jalo kaupunki,
mun ennustukseni kuule. »Uhrilammas vavisten seisoo seppel päässä ja
uhraaja tulee.» Niin ennustan ja kuulen korkuudesta. Kostottaren
huudon: »tule tule!» Ja hän tulee. Ylös ylös kylmään Hyperboreaan
tiemme kulkee, ja edellämme kiitää kipenöitsevissä vaunuissansa
hirmuinen Ares, tykkijyskeen ja trumpupärinän rakastaja.
SOTAMIEHET. Eläköön Ares, eläköön Ares! Hurraa! (Heiluttavat hattujansa
ilmassa ja Bonifacius vitsakippuansa)
PATRIK. Liehuvilla hiuksilla kiitää villityillä katsannoilla hänen
rinnallansa Eris ja Enyo, ja hänen varsojansa ohjaa Doimos se kauhea ja
Fobos toista kauheampa vielä.
SOTAMIEHET. Eläköön Fobos, eläköön Fobos, eläköön hän! Hurraa!
PATRIK. Hepä liehtarimme ovat pohjaan korkeaan ja jäiseen; ja
vietettyämme ankaran helavalkean siellä puolyön valtakunnassa, me taas
takasin loikerramme isiemme maahan kruutipoltetuilla poskilla, ja
sankararvet otsissamme ja rinnoissamme. Eläköön isäinmaa ja sen
uroslauma! Heidän kunnioiksensa nyt tyhjennän tämän maljan. (Juovat
tuoppinsa pohjaan)
SOTAMIEHET. Hurraa, hurraa, hurraa! (Laulu; Patrik lyö tahtia kädellään
laululle)
»Wenn das die Preussen vüsten,
Das sie morgen sterben müsten.
Hurra, hurra!
Wenn das die Preussen vüsten,
Das sie morgen sterben müsten.»
Hurra!
(Sotamiehet kantavat pois Patrikin kovalla hurrauksella, Bonifacius,
heilutellen vitsakippuansa, seuraa heitä.)
MAURA. Mikä meno, mikä huuto! Hirmuinen on sodan meteli. Oo, oo!
TITUS. Huomaa, Timoteus, Bonifacius saa heiltä kyydin takasin.
TIMOTEUS. Oikein hänelle! Mitä tekee hän siinä, missä kunnia kaikuu?
Mielinpä näyttää hänelle pitkän nenän; siihen on nyt kaksin kerroin
syy.
TITUS. Elä, veljeni, vaan kiittäkäämme, että asia sammui näin.
TIMOTEUS. Hän tulee. Sinä punapartanen Goljati!--Sano, toverini, mikä
on sun sydämmes salainen toivotus tuota miestä kohtaan?
TITUS. Antaa hänen olla. Hän toimittaa virkaansa.
MARIANA. Hänen virkansa. Hänelle tahtoisin antaa uuniluudasta, jaa,
teenpä hänelle jonkun keposen.
MAURA. Lapsi lapsi, mitä haastelet! Muista muista, että on hän
Jumalalta pantu jäsen valtakunnassa, kuritukseksi syntisille ihmisille.
(Bonifacius tulee)
BONIFACIUS. (Eriks.) Tässä pataljoonissa ei kohdella minua ansiotani
mukaan. Eikä siis tullut nytkään saunoitusta. Peeveli! useinpa tässä
kyllä uhkaillaan, mutta harvoin paukkuu, ja siitäpä tuskittelee paksu
sydämmein, vimmastelee, jaa, kasvaa, sen tunnen. Mutta nyt olkoon
päätetty: koska kaikki on sodan melske, niin tästä pois, pois toiseen
pataljooniin, jossa enemmin ruoskia kulutetaan. Sillä ihanata, käydä
kohisevassa metsässä ja leikellä suoria pähkinäkeppiä koreaan kippuun
ja sitten, sitten niitä vinkutella! Mutta tässä, peeveli vieköön! tässä
saavat he rauhassa kuivata lipeekaloiksi. Tämä ei käy laatuun,
Bonifacius. Pois toiseen pataljooniin, jossa sielus usein pääsee
uiskentelemaan oikeaan elementtiinsä: ilma, jossa vitsa kiljuu. Jaa,
tässä minua ei kohdella ansiotani mukaan, minua, joka pidätän matkan
päässä alammaisen veitsen kuninkaan kurkusta. Haa! ilman minua ei
voittoa sodassa, ilman minua mailma niinkuin vaska uisakkaa löis,
vikuroitsis kuin hurjapäinen orhi. Mutta kiittämättömyys, niin kuin
tiettään, on täällä oikean ansion palkka.--Käy komeroos, Bonifacius,
käy komeroos katselemaan ihanata pähkinäkippuas, ja sydämmes
lohdutukseksi nielköön kitas korttelin pirunpihka-viinaa. (Menee)