Taas muuttuu näytelmä-paikka -- Simplon-vuoren juureen sveitsiläiselle
puolelle.
Eräässä pimeässä ja ikävässä kammarissa Brieg'in kaupungin ainoassa
ravintolassa istuivat herra Bintrey ja maitre Voigt keskustellen
laki-asioissa. Herra Bintrey etsi jotakin paperi-laukustaan, ja maitre
Voigt katseli erästä lukittua ovea, joka oli maalattu tumman-ruskeaksi,
jotta näyttäisi mahonki-puusta olevan, ja joka vei sisimmäiseen
kammariin.
"Eikö hänen pitäisi jo olla täällä?" kysyi notari, muuttaen paikkaa ja
katsellen toista ovea toisessa päässä huonetta, joka oli keltaiseksi
maalattu, jotta näyttäisi hongasta olevan.
"Hän on jo täällä," vastasi Bintrey, kuunneltuansa hetken.
Keltaisen oven avasi palvelija, ja Obenreizer astui sisään.
Tervehdittyänsä maitre Voigt'ia sydämellisyydellä, joka saatti
notarin oikein hämille, teki hän jäykän ja kylmän kumarruksen herra
Bintrey'lle.
"Mistä syystä on minua kutsuttu Neuschatelista tänne Alppien juurelle?"
kysyi hän istuttuansa alas tuolille, jonka Bintrey, oli hänelle
tarjonnut.
"Siitä saanette täydellisen selityksen ennen kuin keskustelumme on
lopetettu," vastasi Bintrey. "Vaan ensiksi sallinette minun ottaa
tutkiaksemme keskinäisiä asioitamme. Kirjeen-vaihto on ollut teidän ja
veljenne tyttären välillä, herra Obenreizer. Minä olen täällä hänen
asiamiehenä."
"Eli toisin sanottu, te, joka olette laintunteva sekä taitava mies
olette tulleet tänne puolustamaan lain-rikkomista."
"Erinomaisen viisaasti esitetty!" sanoi Bintrey. "Kuinka huokea
eikö virkani olis, jos kaikki ihmiset, joitten kanssa minulla on
tekemistä, olisivat niin viisaat kuin te. Olen tullut tänne
puolustamaan lain-rikkomusta -- se en teidän ajatuksenne asiasta. Olen
tullut tänne saadakseni toimeen sovinnon teidän ja veljenne tyttären
välille -- se on minun ajatukseni."
"Sovinnon toimeen saamiseen tarvitaan vähintään kaksi henkeä," vastasi
Obenreizer; "ja siinä tapauksessa minä en rupee toiseksi. Laki
oikeuttaa minun määräämään holholaiseni tekemistä, kunnes hän joutuu
lailliseen ikään, ja koska se aika ei vielä ole tullut, niin aion minä
pitää oikeudestani kiini, ja sen pituinen se!"
Tässä aikoi maitre Voigt puuttua puheesen, vaan herra Bintrey saatti
hänen vaikenemaan armahtavalla lempeydellä, ikäänkuin olisi hän
viihdytellyt lemmittyä lapsukaista.
"Ei, ystäväiseni, ei sanaakaan. Älkää kiihoittako itseänne ilman
tarvetta, vaan jättäkää minulle kaikki."
Sitten kääntyi hän taas ja puhui Obenreizerille.
"Minä en löydä muuta, johon olisitte verrattava, kuin kallioon, ja
_kalliokin kuluu_ ajan mennessä. Rauhan ja sovinnon -- niin, oman
kunnianne tähden, pyydän teitä olemaan vähän myöntyväinen. Jos
tahtoisitte jättää huolen-pidon holhoamisestanne ystävälle, jonka minä
tunnen, niin vakuutan teille, ettei hän laskis veljenne tytärtä
silmistänsä ei yötä eikä päivää."
"Ihan turhaan hukkaatte omanne sekä minun ajan," vastasi Obenreizer.
"Jos ei veljeni tytärtä kahdeksan päivän sisällä anneta minun haltuuni,
niin kutsun minä lakia avukseni, ja jos ette lakia tottele, niin
ryöstän hänet väkivallalla."
Tämän mainittuansa nousi hän ylös, ja maitre Voigt katseli taas
tumman-ruskeaa ovea, joka vei sisimmäiseen kammariin.
"Vaan armahtakaapa vähäisen tyttö parkaa," pyysi Bintrey. "Muistakaa
kuitenkin, kuinka hiljakkoin hän kadotti ylkämiehensä. Eikö mikään voi
teitä lepyttää?"
"Ei mikään."
Herra Bintrey nousi nyt myös ylös ja katsoi maitre Voigt'iä, jonka
käsi alkoi väristä, ja jonka silmät vielä, ikäänkuin jostakin
vastustamattomasta lumouksesta, olivat kiinitetyt ruskeaan ovehen.
Obenreizer, joka heitä epäluuloisasti tarkasteli, katsoi myös samaan
suuntaan.
"Siellä on joku kuuntelija tuolla sisällä!" huusi hän, terävällä ja
tutkivalla silmäyksellä herra Bintreyhin.
"Siellä on kaksi, jotka kuuntelevat," vastasi Bintrey.
"Kutka ne ovat?'
"Sen saatte kohta nähdä."
Tämän vastauksen annettuansa, korotti hän äänensä ja lausui
seuraavaiset kaksi sanaa -- jotka alinomaa, melkein joka tunti päivästä
kuuluvat ihmisten huulilta:
"Astukaa sisään!"
Tumman-ruskea ovi aukeni ja nojautuen Margueriten käsivarteen seisoi
Vendale, näyttäen kasvot, jotka olivat kadottaneet ahvettuneen värinsä,
ja käsi siteessä, murhaajan edessä, ikäänkuin kuolleista noussut
ihmisen haamu.
Siinä äänettömyydessä, joka nyt seurasi, oli häkissä istuvan linnun
viserrys pihalta ainoa ääni, joka kuului huoneessa. Maitre Voigt
nyhkäisi hiljaa Bintreytä kupeesen, osoittaen sormella Obenreizeriin,
ja kuiskasi:
"Katselkaapa häntä!"
Kauhistus oli halvannut kaiken muun liikunnon, paitse veren,
pahan-tekijän ruumiissa. Kasvonsa olivat kalman-karvaiset, ja ainoa
verevyyden merkki, joka näkyi, oli eräs siniseen vivahtava punainen
juova naarmassa, joka oli seuraus siitä, että uhrinsa oli häntä
haavoittanut leukaan ja kaulaan. Ääntämättä, hengähtämättä ja
liikkumatta, kuin oli, näytti ikään siltä, kuin olisi se kuolema, johon
oli Vendalen tuominnut, kohdannut häntä itseään tätä nähdessänsä.
"Jonkun meistä pitää häntä puhutella," sanoi maitre Voigt. "Teenkö minä
sen?"
Vielä kerran keskeytti Bintrey rehellistä notaria, ja pyysi saada itse
johdattaa keskustelua. Kieltävällä viittauksella kädellänsä sai hän
notarin vaikenemaan, ja lähetti seuraavilla sanoilla myös Vendalen ja
Margueriten pois huoneesta:
"Tarkoitus edes-astumisellanne on saavutettu, ja jos nyt tahtoisitte
eritä täältä, niin se ehkä auttaisi herra Obenreizeria jälleen
tointumaan."
Ja auttikin nähtävästi. Kun olivat ovesta ulos päässeet, niin veti hän
syvän hengähdyksen lievennyksestä, etsi itselleen tuolin, josta oli
vasta noussut, ja istuutui jälleen alas siihen.
"Antakaa hänelle ajatuksen aikaa," sanoi maitre Voigt.
"Ei sovi, sillä en tiedä miten hän tulis sitä käyttämään," sanoi
Bintrey, ja kääntyen taas Obenreizeriin lisäsi hän: "Minun on
velvollisuuteni itseäni kohtaan -- huomatkaa, etten myönnä sen olevan
teitä kohtaan -- selvittää käytöstäni tässä asiassa ja ilmoittaa, mitä
tässä on tehty minun neuvostani ja minun edesvastauksellani ainoasti.
Käsitättekö lausettani?"
"Aivan hyvin."
"Johdattakaa sitten mieleenne se aika, jolloin matkustitte Sveitsin
maahan herra Vendalen seurassa," alotti Bintrey. "Olitte tuskin olleet
neljäkolmatta tuntia matkallanne, kun veljenne tytär, huolimatta
omasta vaarastaan, keksi ja käytti keinon, jota ei teidänkään
tarkkapäisyys voinut ennakolta arvata. Hän seurasi, näette,
ylkämiehensä jälessä, ilman kenenkään neuvoa tahi lupaa siihen
kysymättä ja ilman muuta seura-kumppania kuin eräs kyyppäri herra
Vendalen palveluksessa."
"Mistä syystä hän seurasi minua matkallani, ja kuinka sattui kyyppäri
tulemaan hänen seura-kumppaniksi?"
"Hän seurasi teitä siitä syystä", vastasi Bintrey, "että pelkäsi jotakin
tapahtuneen teidän ja Vendalen välillä, jota salattiin häneltä, ja sen
tähden, että hän todenmukaiseksi uskoi teidän voivan edistää omia
etujanne tahi tyydyttää vihaanne millä keinoin hyvänsä, vieläpä
rikoksellakin. Heti lähdettyänne, hän myöskin oli kääntynyt kyyppäriin,
herra Vendalen palvelijaan, saadaksensa tietää, oliko jotakin
tapahtunut hänen isäntänsä ja teidän välillä. Naurettava taika-usko ja
tavallinen sattumus, joka kerran kohdannut hänen isäntäänsä tämän
kellarissa, oli kyyppärin ajatuksissa asettanut herra Vendalen
yhteyteen jonkunlaisen suuren vaaran kanssa, joka uhkasi hänen
henkeään. Veljenne-tytär oli viekotellut häneltä tunnustuksen, joka
teki entisen pelkonsa ja kauhistuksensa kymmenen kertaa isommaksi. Kun
nyt kyyppäri ymmärsi, minkä onnettomuuden oli matkaan-saattanut,
sovitti hän vapaehtoisesti vikansa ainoalla keinolla, joka oli hänelle
mahdollinen. 'Jos isäntäni on vaarassa,' sanoi hän, 'niin on
velvollisuuteni pitää huolta teistä.' Siis matkustivat he pois yhdessä,
ja tällä kertaa kumminkin osoitti taika-usko hyötynsä, niin muodoin
kuin se saatti veljenne tyttären lähtemään matkaan ja siis vaikutti,
että ihmisen henki pelastettiin. Oletteko tähän asti ymmärtäneet
minua?"
"Olen."
"Ensimmäisen tiedon rikoksestanne," jatkoi Bintrey, "sain minä
kirjeestä, jonka veljenne tytär kirjoitti. Kaikki, mitä tarvinnette
tietää, on, että hänen rakkautensa ja jalomielisyytensä keksi uhrinne
hermottoman ruumiin ja oli avullisena häntä henkiin saatettaessa.
Sill'aikaa kun hän makasi avutonna Briegin ravintolassa, Margueriten
hoidon alaisena, sain minä Margueritelta kirjallisen käskyn tulemaan
hänen tykönsä. Ennenkuin lähdin matkalle, sanoin minä rouva Dorelle
tietäväni, että miss Obenreizer oli hyvässä turvassa, ja missä hän piti
majaa, jota vastoin rouva Dor puolestansa ilmoitti, että veljenne
tyttärelle oli tullut kirje, jonka hän näki olevan teiltä. Tämän
kirjeen otin mukaani ja toimitin myös, että vastaisetkin kirjeet
tulisivat meidän käsiimme. Tultuani Brieg'iin, havaitsin minä vaaran
herra Vendalen hengen puolesta jo olevan ohitse, ja päätin sen tähden
jouduttaa teidänkin tilintekopäivää, herra Obenreizer. Desfresnier
& C:o eroitti teidät palveluksestansa niitten ilmoitusten johdosta,
jotka salaisuudessa annoin heille teistä. Tällä tavoin riisuttuani
teiltä hyvän nimenne ja maineenne, johon teillä ei ollut mitään
oikeutta, oli seuraava tehtäväni, ottaa teiltä pois valtanne veljenne
tyttären suhteen. Tähän tarkoitukseen en minä ainoastaan ajatellut
salaisesti kaivaa maata jalkainne alta, vaan myös tunsin suuren
huvituksen taistellessani teitä vastaan omilla aseillanne. Minun
neuvoni mukaan on totuus tässä asiassa huolellisesti salattu tähän
päivään saakka, ja se ansa, johon vihdoin olette tarttuneet, on --
mistä syystä, sen huomaatte nyt yhtä hyvin kuin minä -- viritetty juuri
tähän paikkaan. Ainoastaan yksi luotettava keino löytyi, jolla voitiin
hämmentää se pirullinen malttavaisuus, joka tähän saakka on tehnyt
teidät niin vaaralliseksi ihmiseksi. Se keino on nyt koetettu ja --
niin, katsokaa vaan minuun -- on näkynyt kelpaavan. Mitä vielä on
tehtävänä," lopetti Bintrey, ottaen laukustaan muutamia kirjoitettuja
papereita, "on vapauden toimittaminen veljenne tyttärelle. Olette
syypää murhan yritykseen sekä väärentämiseen ja varkauteen, ja meillä
on selvät todistukset teitä vastaan käsissämme. Jos teitä tuomitaan
lain-rikkojaksi, niin tietänette itse, miten käypi holhojavaltanne, ja
mitä minuun tulee, niin sanon suoraan, että olisin mieluisemmin
ryhtynyt tähän neuvoon; vaan minulle on esitetty arveluita, joita en
ole voinut vastustaa, ja tämän keskustelun täytyy, kuten jo olen
sanonut, loppua sovinnolla. Jos tahdotte kirjoittaa nimenne näitten
rivein alle, jonka kautta luovutte kaikesta vallasta veljennetyttären
yli, ja sitoudutte siihen, ett'ette täst'edes koskaan enään ilmesty
Englannissa eikä Sveitsissä, niin minä puolestani allekirjoitan
lupauksen, joka vakuuttaa teidät vapaaksi kaikesta vastaisesta
vainoomisesta meidän puolelta."
Obenreizer otti, sanaa virkkaamatta, kynän käteensä ja allekirjoitti
vaaditun luopumuksen. Saatuansa sitä vastaan luvatun vapaus-kirjeen
vastaisesta vainoomisesta, nousi hän ylös, mutta ei sen enempää
jouduttanut poislähtöänsä, vaan jäi seisomaan maitre Voigt'ia
tirkistäen. Omituinen hymy liikkui huulillansa ja eriskummainen loiste
leimahti sumuisista silmistään.
"Odotatteko vielä mitään?" kysyi Bintrey.
Obenreizer viittasi ruskeaan ovehen.
"Kutsukaa heidät vielä kerta tänne", vastasi hän. "Minulla on vielä
vähä sanomista heidän läsnä-ollessa, ennenkuin menen matkaani."
"Sanokaa se minulle. En kutsu heitä enään."
Obenreizer kääntyi maitre Voigt'iin.
"Muistatteko, että kerroitte minulle, että teillä ennen muinoin oli
ollut eräs englantilainen luottilas nimeltä Vendale?"
"Noh, mitähän sitten?" kysyi notario.
"Herra Voigt, kello-lukkunne on pettänyt teidät."
"Mitä?"
"Olen lukenut kirjeet ja todistukset luottilaanne arkkusessa, ja
ottanut niistä kopiat, joita kannan taskussani. Eikö vieläkään ole
syytä kutsua heitä?"
Notari parka katsella tuijotti auttamattomalla kummastuksella
Obenreizeristä Bintrey'hin ja hänestä taas takaisin Obenreizer'iin;
vaan sitten miehistyi hän jälleen, vei virka-veljensä vähän syrjään, ja
kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Herra Bintrey'n kasvot näyttivät
ensin yhtä kummastuneilta, kuin maitre Voigt'in, vaan yht'äkkiä ne
saivat toisen muodon, ja nuorukaisen ripeydellä juoksi hän ovelle, joka
vei sisimmäiseen kamariin, katosi hetkeksi sen taa ja palasi sitten,
taluttaen Margueritea ja Vendalea kädestä.
"Nyt, herra Obenreizer," sanoi Bintrey, "on viimeinen peli teidän.
Vetäkää se!"
"Ennenkuin luovun oikeudestani tämän nuoren neitosen holhojana," sanoi
Obenreizer, "täytyy minun ilmoittaa salaisuus, joka likisästi koskee
häntä, ja pyytäessäni hänen huomiota kertomukseeni, saan minä sen
ohessa myös ilmoittaa, ettei minua tarvitse uskoa ainoastansa
sanoistani, sillä minä olen varustettu kirjallisilla todistuksilla,
kopioilla alkuperäisistä, joiden totuuden maitre Voigt itse voipi
vakuuttaa. Merkitkää tämä tarkkaan, ja sallikaa minun johdattaa
muistoanne kauas menneisin aikoihin -- helmikuun alkuun vuonna 1836."
"Ottakaa vaari päivästä, herra Vendale," sanoi Bintrey.
"Tämä on ensimmäinen todistukseni," sanoi Obenreizer, ottaen povestaan
paperi-lehden. "Tämä on kopia kirjeestä, jonka eräs englantilainen
nainen on kirjoittanut sisarellensa, leskelle. Kirjoittajan nimen
säästän lopuksi, jota vastoin minä olen valmis ilmoittamaan sen lesken
nimen, jolle kirje oli kirjoitettu. Kirjeen päällekirjoitus kuuluu
näin: 'rouva Jane Anne Miller, Groombridge Wells, Englanti'."
Vendale hämmästyi ja aukasi huulensa puhuakseen, vaan Bintrey pidätti
häntä paikalla, niinkuin sitä ennen oli pidättänyt maitre Voigtia.
"Ei," sanoi itsepäinen lakimies, "jättäkää tämä minulle."
Obenreizer pitkitti.
"En tarvitse vaivata teitä kuuntelemaan ensimmäistä osaa kirjeestä,
vaan saatan selittää sen sisällyksen parilla sanalla. Kirjeen
kirjoittajan tila oli siihen aikaan tämä. Hän oli kauan asunut
Sveitsissä miehensä kanssa -- oli pakoitettu siihen miehensä terveyden
tähden. Kahdeksan päivän kuluessa oli heidän muuttaminen uuteen
asuntopaikkaan Neuschatelis-järven rannalla, jotta siellä kahden viikon
kuluttua olisivat valmiit vastaan-ottamaan rouva Milleriä vieraaksensa.
Sitten kääntyy kirjeen-kirjoittaja tähdelliseen perheen-asiaan. Hän
ynnä miehensä olivat kauan eläneet lapsetonna ja molemmat olivat jo
luopuneet toivosta saadakaan enään semmoista, he ikävöitsivät
yksinäisyyttänsä ja kaipasivat jotakin, joka olisi elämätänsä
suloistuttanut, jonka tähden olivat päättäneet omaksensa ottaa jonkun
lapsen. Tässä alkaa nyt tähdellisempi osa kirjeestä, ja tästä tahdon
siis lukea sen teille sanasta sanaan, niinkuin kirjeessä seisoo."
Hän käänsi ensimmäisen lehden kirjeestä -- ja luki ääneensä seuraavaa:
"Mielitkö auttaa meitä, siskoseni, saamaan uutta yritystämme toimeen?
Ollemme itse englantilaisia, haluaisimme ottaa englantilaisen
lapsenkin. Tämän luulen paraiten onnistuvan löytölasten-huoneessa, ja
mieheni neuvon-antajat laki-asioissa kyllä neuvovat sinua Lontoossa,
miten on asiassa menetteleminen. Valitsemisen saat tehdä kokonaan
mielesi jälkeen, ainoastaan niillä kahdella ehdolla, että hän on poika,
eikä vuotta vanhempi -- Tahdotko nyt minun tähteni kärsiä tätä vaivaa
ja tuoda lapsen muassasi, kun tulet Neuschateliin?
"Minun täyttyy vielä lisätä muutamia sanoja mieheni ajatuksesta tässä
asiassa. Koska hän tahtoo säästää lapselta kaiken vastaisen mieli-pahan
tunteen, joka ehkä voisi syntyä, jos lapsemme havaitsisi oikean
sukuperänsä, niin tulee se kantamaan mieheni nimen ja kasvatettavaksi
siinä uskossa, että hän on oma poikamme. Mitä hänelle jääpi
perittäväksi kuolemamme jälkeen, tulee hänelle vakuutetuksi ei
ainoastaan englantilaisten lakein mukaan tämmöisissä tapauksissa, vaan
myös sen mukaan, mikä tässä maassa on tapana, sillä niin kauan olemme
jo asuneet tässä maassa, että epäiltävä on, eikö meitä sovi pitää
sveitsiläisinä. Ainoa varovaisuus, joka tätä paitse on vaarin otettava,
on, että välttäisimme asian ilmitulon löytölasten-huoneesta
tulevaisuudessa. Nyt on nimemme jokseenkin harvinainen ja jos meitä
kirjoitettaisiin laitoksen päiväkirjoihin, niin saattaisi siitä aina
jotakin seurata. Sitä vastoin on tuhansilla ihmisillä sama nimi kuin
sinulla, ja jos tahtoisit sinä kirjotuttaa nimesi pöytäkirjaan, niin ei
asian ilmituloa siltä puolelta tarvitsisi pelätä. Lääkärimme käskystä
me nyt muutamme erääsen paikkakuntaan, jossa entiset olomme ovat ihan
tuntemattomat; ja jos suinkin sopii, niin tee hyvin ja tuo mukanasi
vieras lapsen-tyttö, kun tulet meille. Asian näin ollessa, sopii sinun
sanoa, että lapsi on minun poikani, jota viedään äitinsä tykö sisarensa
hoidon alla. Ainoa palvelija, jonka otamme myötämme entisestä kodista
on oma piikani, johon saatamme vakaasti luottaa. Niin hyvin Englannissa
kuin Sveitsissä kuuluu lakimiesten virkaan olla vaiti silloin kun
tarvitaan, jotta siinäkin kohden voimme olla huoletoinna, ja siinä nyt
on salaisuutemme! Vastaa ensi postissa, hyvä siskoseni, lupaatko ruveta
liittoon meidän kanssa!"
"Salaatteko vielä sen nimen, joka kirjoitti tämän kirjeen?" kysyi
Vendale.
"Säästän nimen viimeiseksi," vastasi Obenreizer, "ja ryhdyn nyt
toiseen todistukseeni, ainoastaan pieni paperi-lippu, niinkuin näette,
ja sen Sveitsiläisen notarin käytettävä, jonka oli määrä kokoon panna
asia-kirjat. Se kuuluu näin: 'Kolmantena päivänä Maaliskuuta 1838
omaksi otettu Löytölasten-huoneesta Lontoossa eräs poika-lapsi, joka
laitoksen kirjoissa on kutsuttu nimellä Walter Wilding. Se, jonka
nimelle lapsi kirjoitettiin pöytäkirjaan, oli leski-rouva Jane Ann
Miller, joka tässä asiassa menetteli naidun, Sveitsissä asuvan
sisarensa puolesta.' Vielä kipinä kärsimystä!" lisäsi Obenreizer,
nähdessään Vendalen repivän itsensä irti Bintrey'stä ja hyppäävän
seisaalle. "En tahdo myöskään salata nimeä teiltä. Kaksi pientä
paperi-lippua vielä, ja sitten olen päättänyt. Nyt tulee kolmas
todistus! Se on erään tohtori Ganz'in kirjoittama heinäkuulla v. 1838;
hän vielä elää ja pitää virkaa Neuschatelissa. Tohtori todistaa --
saatte paikalla lukea sen itse ensiksi -- hoitaneensa mainittua lasta
kaikissa hänen lapsitaudissa; toiseksi: että se mies, joka oli ottanut
lapsen omaksi pojakseen, kuoli kolme kuukautta ennen tämän todistuksen
tehtyä; ja kolmanneksi: että samana päivänä, jolloin todistus
kirjoitettiin, jättivät leski ynnä piikansa Neuschatelin, ja lähtivät
Englantiin lapsen kanssa. Liitettyäni vielä yhden renkaan lisäksi, on
todistus-vitjani valmis. Piika jäi rouvansa palvelukseen tämän
kuolemaan saakka, joka tapahtui vasta muutamia vuosia takaperin,
ja voipi valallansa ottaa toteennäyttääkseen lapsen kasvamisen
nuorukaiseksi, ja siitä mieheksi, sillä miehuuden ijällä hän nyt on.
Tuossa on hänen adressinsa Englannissa -- ja siinä, herra Vendale, on
neljäs ja viimeisen todistukseni!"
"Miksi käännytte minuun?" kysyi Vendale, kun Obenreizer laski
kirjoitetun adressin pöydälle hänen eteensä.
"_Sen vuoksi että te olette mainittu mies!_ Jos veljeni-tytär menee
naimiseen teidän kanssanne, niin saa hän miehekseen ihmisten yhteisestä
armosta kasvatetun seka-sikiön! Jos veljeni-tytär menee naimiseen
teidän kanssanne, niin saa hän miehekseen petturin ilman nimettä ja
suvutta, ja joka on valhetellut olevansa englantilainen 'gentlemanni'
korkeasta ja jalosta suvusta!"
"Hyvä!" lausui herra Bintrey. "Eriskummaisen viisaasti esitetty, herra
Obenreizer! Nyt puuttuu ainoastaan muuan sana, niin on asia päätetty.
Hän menee naimiseen -- ja, uskokaa minua, peräti teidän vehkeittenne
kautta -- miehen kanssa, joka perii kauniin omaisuuden, ja jonka
syntyperä tekee hänen ylpeämmäksi kuin ennen talonpoikaisesta
vaimostansa. Yrjö Vendale, toivottakaamme testamentin-suorittajina
toisillemme onnea! Kalliin ystävä vainajamme hartain toive eläessänsä
on nyt täytetty. Olemme löytäneet kadonneen Walter Wildingin. Niinkuin
herra Obenreizer äsken sanoi -- te olette mainittu mies!"
Vendale ei kuullut mitä hän sanoi; mielensä oli taipunut ainoastaan
yhteen ajatukseen, hän kuuli ainoastaan yhden äänen. Margueriten sormet
pudistivat innokkaasti hänen kättänsä, Margueriten ääni kuiskasi
hänelle: "En koskaan ole minä lempinyt sinua, Yrjö, niin hartaasti kuin
tällä hetkellä!"