ESI-RIPPU.

Ollaan toukokuussa. Cripple Corner'issa on pidot, uunin piiput

savuavat, yhteinen ruoka-sali oli koristettu seppeleillä, ja talon

arvoisa emännöitsijä, rouva Goldstraw, on hyvin toimissaan; sillä

juuri tänä kauniina päivänä viettää Cripple Cornerin herra häitä

kaukana vieraalla maalla, nimittäin pienessä Brieg'in kaupungissa

Simplon-vuoren juurella, jossa Marguerite on pelastanut hänet hengen

vaarasta.

Iloisesti soivat kellot pienoisessa Brieg'in kaupungissa, ja kadun yli

liehuu lippusia poikittain, ja kaikkialla kuuluu pyssyn pamahduksia ja

messinki-torvien helisevä soitto. Viini-tynnyreitä, koristettuina

kirjavilla nauhoilla, on vieritetty kadulle kirjavan teltin alle

ravintolan edessä, ja jokainen, joka haluaa, saa mielensä mukaan

nauttia iloa ja riemua. Kellot ja lippuset, akkunoista riippuvat

vaatteet, pyssyn laukaukset ynnä torvensoitto, kaikki nämät oudot

tapaukset ovat ihastuttaneet ja elähyttäneet pienen kaupungin

rehellisiä asukkaita.

Yö on ollut myrskyinen ja vuoret ovat peitetyt lumella, mutta tänä

päivänä loistaa aurinko kirkkaasti, ilma on niin puhdas, kaupungin

soleat tornin huiput hohtavat kuin hopea, ja Alpit näyttävät

kaukaisilta, valkoisilta hattaroilta tumman-sinisellä taivaalla.

Pienoisen kaupungin hyväntahtoiset ja teeskentelemättömät asukkaat ovat

poikkipuoleen katua rakentaneet kunniaportin, jonka kautta morsius-pari

on juhlallisesti palaava kirkosta. Portin etupuolella luetaan seuraava

päälle-kirjoitus: "_Kunnioitettu ja rakastettu olkoon Marguerite

Vendale_!" Sillä hänestä ollaan ylpeät melkein jumaloitsemalla. Näiden

odottamattomien tervehdys-sanain hänen uudella nimellänsä pitäisi muka

ihastuttaa morsianta, ja sentähden onkin niin toimitettu, että häntä

saatetaan kirkolle mutkaista taka-katua myöten, joka aivan helposti

menestyy pienessä Briegin kaupungissa mutkaisine katuinensa.

Nyt on kaikki järjestetty, ja kirkkoon mentiin jalkasin. Morsian ja

ylkämies, notari Neuschatelista, lakimies Lontoosta, rouva Dor ynnä

eräs outo, vahva, salamielinen englantilainen, tunnettu nimellä

Zhoé Ladelle, ovat kaikki kokoontuneet ravintolan parhaasen,

juhlallisesti puettuun huoneesen. Rouva Dor näkyy nyt puettuna

puhtaisin hansikkoihin, tällä kertaa omiinsa, ja molemmat käsivartensa

kiertyttyinä morsiamen kaulan ympäri; jonka tähden rouva, ollaksensa

loppuun asti itsensä kaltainen on kääntänyt leveän selkänsä muulle

seuralle.

"Suo anteeksi, kaunis lapsukaiseni," pyytää rouva Dor, "että minä

saatin olla hänen kissanansa."

"Kissanansa, rouva Dor?"

"Niin, jonka täytyy istua vartioitsemassa pientä ihanaa hiirtä,"

selitti rouva Dor katuvaisella huokauksella.

"Olettehan kuitenkin paras ystävämme! Sano, Yrjöseni, sinäkin, eikö

ollut rouva Dor paras ystävämme?"

"Varmaan, lemmityiseni! Kuinka me ilman hänettä olisimme tulleet

toimeen?"

"Olette molemmat niin ylevä-mieliset," sanoo rouva Dor, vastaan-ottaen

tämän lohdutuksen, vaan lankee taas katumukseen. "Mutta kuitenkin

alotin minä kissana."

"Niin, mutta ikäänkuin kissa sadussa, hyvä rouva Dor", sanoo Vendale

suudellen häntä poskelle, "olitte kuitenkin oikea nainen, ja sen vuoksi

osoittikin sydämenne myötätuntoisuutta muitten rakkaudelle."

"En tahdo millään muotoa tässä estää rouva Dorea saamasta syleilyksiä,"

saarnaa herra Bintrey, kello kädessä, "enkä rohkene liioin moittia että

olette tunkeuneet tänne loukkoon kuni kolme sulotarta; tahdon vaan

muistuttaa, että lienee jo aika mennä. Mikä on teidän ajatuksenne,

herra Ladle?"

"Se on ihan selvä," vastasi Janne taipuvaisella irvistyksellä.

"Ylimalkaan olen minä nyt paljoa selkeämpi, kun olen, näette,

niin kauan vierinyt maan pinnalla. En ole ennen koskaan ollut näin

kauan yhtä päätä pinnalla, ja tämä on tehnyt mulle oikein hyvää.

Cripple Corner'issa olin liian paljon maanpinnan alla, ja tuolla

Simplon-vuorella olin liiaksi korkealla sen yli, mutta täällä olen

tavannut keski-suunnan, herra. Ja jos minä joskus maistelen iloisten

parissa, niin se tapahtukoon tänä päivänä, kun juodaan malja:

'Suojelkoon Jumala heitä molempia!'"

"Niin minustakin!", sanoo Bintrey. "Mutta me, herra Voigt, olkaamme

olevinamme ranskalaisia ja laulakaamme: Allons, marchons."

Kaikki kääntyvät oveen, jossa saattoväki heitä odottaa, ja sitten

mennään kirkkoon, jossa parikunnan vihkimys onnellisesti tapahtuu.

Parahiksi ovat juhlalliset menot alkaneet, niin käsketään notariota

käymään pikimmältään ulkona, ja palattuansa jälleen kirkkoon, on

vihkimys jo ohitse. Hän seisahtuu Vendalen viereen ja taputtaa häntä

olkapäähän.

"Käykää tuota pikaa syrjä-ovella, herra Vendale, vaan yksinänne.

Jättäkää vaimonne minun haltuuni."

Kirkon syrjä-ovella seisoivat nuot kaksi miestä luostarimajasta, jotka

jo tunnemme. He ovat läpikastuneet lumesta ja väsyneet matkastaan, vaan

toivotettuansa onnea ja menestystä hänelle, panee kumpikin leveän

kätensä Vendalea rinnalle, ja katsellen häntä totisilla silmillä sanoo

toinen heistä hiljaisella äänellä:

"Ne ovat taas täällä, herra! Paarinne -- ihan samat paarinne!

"Paarini täällä? Mitä vasten?"

"Hiljaa! Vaimonne tähden hiljaa! Matka-toverinne sinä päivänä -- --"

"Miten on hänen?"

Mies katselee kumppaniansa, ja tämä häntä. Kumpasenkin käsi makaa

vakavasti Vendalen rinnan päällä.

"Hän oli viipynyt muutamia päiviä ensimmäisessä pakopirtissä, herra;

ilma oli välistä hyvä, välistä paha."

"Noh, ja sitten?"

"Toissa päivänä tuli hän meidän maja-taloomme ja tahtoi, nukuttuansa

hetken laattialla, valkean ääressä, kaapuunsa peittyneenä, mennä

seuraavaiseen majataloon, ennenkuin pimeä tulisi. Häntä peloitti paljon

tämä osa matkasta, ja hän luuli tien vielä huononevan seuraavana

päivänä."

"Noh, kuinka sitten kävi?"

"Hän kulki yksin, ja juuri kun pääsi suojaman sivutse, niin tuli

lumivyöry -- ihan samanlainen kuin se joka vieri alas teidän takananne

lähellä Ganther siltaa --."

"Ja tappoi hänet?"

"Me kaivoimme hänen ylös tukehtuneena ja musertuneena. Vaan puhukaamme

nyt vaimostanne. Asian laita on semmoinen, että olemme kantaneet miehen

tänne paareilla, saadaksemme hänet haudatuksi, ja meidän täytyy kulkea

tätä samaa katua. Vaimonne ei tarvitse häntä nähdä. Olisi synti ja

häpeä kantaa paareja kunniaportin kautta, ennenkuin vaimonne on siitä

kulkenut. Kun lähdette kirkosta, niin me, jotka kannamme paareja,

poikkeemme oikealla lähellä olevalle syrjä-kadulle ja asetumme paarein

eteen; mutta varoittakaa vaimoanne kääntämästä silmiänsä siihen katuun.

Aika joutuu, ja vaimonne ehkä jo kaipaa teitä. Hyvästi!"

Vendale menee takasin kirkkoon ja panee morsiamensa käden oman terveen

käsivartensa alle. Kirkon pääportilla odottaa heitä juhlavaatteisin

puettu saattoväki, ja nyt astutaan katua alaspäin kelloin soidessa,

pyssyin pamahtaessa, lippusten liehutessa, torvien helistessä ja

innostuneen kaupungin riemutessa, itkiessä ja hymyillessä. Päät

paljastetaan, mistä Marguerite kulkee sivutse, äidit näyttävät häntä

lapsillensa, kaikki ihmiset siunaavat häntä. "Taivaan siunaus rakkaalle

tytölle! Katso, kuinka hän kävelee nuoruudessaan ja kauneudessaan, hän

joka niin uskalasti pelasti ylkänsä hengen."

Tultuansa oikealta puolelta kohtaavan syrjä-kadun nurkkaan puhuttelee

Vendale morsiantansa ja kääntää hänen huomiota vasemmalla kädellä

oleviin akkunoihin. Päästyänsä nurkan sivutse vähän edemmäksi, sanoo

hän; "Älä katso taaksesi, lemmityiseni!" ja kääntää samassa itse

päänsä. Hän näkee nyt takanansa paaren ynnä sen kantajan katoavan

kunniaportin kautta kirkkomaalle, vaan itse astuu hän morsiamensa ynnä

hääjoukon kanssa alas ihanaan, auringon loisteessa kiiltävään laaksoon.

Ilman menestyksettä Joulukertomus · 第 16 / 16 题