Ollaan toukokuussa. Cripple Corner'issa on pidot, uunin piiput
savuavat, yhteinen ruoka-sali oli koristettu seppeleillä, ja talon
arvoisa emännöitsijä, rouva Goldstraw, on hyvin toimissaan; sillä
juuri tänä kauniina päivänä viettää Cripple Cornerin herra häitä
kaukana vieraalla maalla, nimittäin pienessä Brieg'in kaupungissa
Simplon-vuoren juurella, jossa Marguerite on pelastanut hänet hengen
vaarasta.
Iloisesti soivat kellot pienoisessa Brieg'in kaupungissa, ja kadun yli
liehuu lippusia poikittain, ja kaikkialla kuuluu pyssyn pamahduksia ja
messinki-torvien helisevä soitto. Viini-tynnyreitä, koristettuina
kirjavilla nauhoilla, on vieritetty kadulle kirjavan teltin alle
ravintolan edessä, ja jokainen, joka haluaa, saa mielensä mukaan
nauttia iloa ja riemua. Kellot ja lippuset, akkunoista riippuvat
vaatteet, pyssyn laukaukset ynnä torvensoitto, kaikki nämät oudot
tapaukset ovat ihastuttaneet ja elähyttäneet pienen kaupungin
rehellisiä asukkaita.
Yö on ollut myrskyinen ja vuoret ovat peitetyt lumella, mutta tänä
päivänä loistaa aurinko kirkkaasti, ilma on niin puhdas, kaupungin
soleat tornin huiput hohtavat kuin hopea, ja Alpit näyttävät
kaukaisilta, valkoisilta hattaroilta tumman-sinisellä taivaalla.
Pienoisen kaupungin hyväntahtoiset ja teeskentelemättömät asukkaat ovat
poikkipuoleen katua rakentaneet kunniaportin, jonka kautta morsius-pari
on juhlallisesti palaava kirkosta. Portin etupuolella luetaan seuraava
päälle-kirjoitus: "_Kunnioitettu ja rakastettu olkoon Marguerite
Vendale_!" Sillä hänestä ollaan ylpeät melkein jumaloitsemalla. Näiden
odottamattomien tervehdys-sanain hänen uudella nimellänsä pitäisi muka
ihastuttaa morsianta, ja sentähden onkin niin toimitettu, että häntä
saatetaan kirkolle mutkaista taka-katua myöten, joka aivan helposti
menestyy pienessä Briegin kaupungissa mutkaisine katuinensa.
Nyt on kaikki järjestetty, ja kirkkoon mentiin jalkasin. Morsian ja
ylkämies, notari Neuschatelista, lakimies Lontoosta, rouva Dor ynnä
eräs outo, vahva, salamielinen englantilainen, tunnettu nimellä
Zhoé Ladelle, ovat kaikki kokoontuneet ravintolan parhaasen,
juhlallisesti puettuun huoneesen. Rouva Dor näkyy nyt puettuna
puhtaisin hansikkoihin, tällä kertaa omiinsa, ja molemmat käsivartensa
kiertyttyinä morsiamen kaulan ympäri; jonka tähden rouva, ollaksensa
loppuun asti itsensä kaltainen on kääntänyt leveän selkänsä muulle
seuralle.
"Suo anteeksi, kaunis lapsukaiseni," pyytää rouva Dor, "että minä
saatin olla hänen kissanansa."
"Kissanansa, rouva Dor?"
"Niin, jonka täytyy istua vartioitsemassa pientä ihanaa hiirtä,"
selitti rouva Dor katuvaisella huokauksella.
"Olettehan kuitenkin paras ystävämme! Sano, Yrjöseni, sinäkin, eikö
ollut rouva Dor paras ystävämme?"
"Varmaan, lemmityiseni! Kuinka me ilman hänettä olisimme tulleet
toimeen?"
"Olette molemmat niin ylevä-mieliset," sanoo rouva Dor, vastaan-ottaen
tämän lohdutuksen, vaan lankee taas katumukseen. "Mutta kuitenkin
alotin minä kissana."
"Niin, mutta ikäänkuin kissa sadussa, hyvä rouva Dor", sanoo Vendale
suudellen häntä poskelle, "olitte kuitenkin oikea nainen, ja sen vuoksi
osoittikin sydämenne myötätuntoisuutta muitten rakkaudelle."
"En tahdo millään muotoa tässä estää rouva Dorea saamasta syleilyksiä,"
saarnaa herra Bintrey, kello kädessä, "enkä rohkene liioin moittia että
olette tunkeuneet tänne loukkoon kuni kolme sulotarta; tahdon vaan
muistuttaa, että lienee jo aika mennä. Mikä on teidän ajatuksenne,
herra Ladle?"
"Se on ihan selvä," vastasi Janne taipuvaisella irvistyksellä.
"Ylimalkaan olen minä nyt paljoa selkeämpi, kun olen, näette,
niin kauan vierinyt maan pinnalla. En ole ennen koskaan ollut näin
kauan yhtä päätä pinnalla, ja tämä on tehnyt mulle oikein hyvää.
Cripple Corner'issa olin liian paljon maanpinnan alla, ja tuolla
Simplon-vuorella olin liiaksi korkealla sen yli, mutta täällä olen
tavannut keski-suunnan, herra. Ja jos minä joskus maistelen iloisten
parissa, niin se tapahtukoon tänä päivänä, kun juodaan malja:
'Suojelkoon Jumala heitä molempia!'"
"Niin minustakin!", sanoo Bintrey. "Mutta me, herra Voigt, olkaamme
olevinamme ranskalaisia ja laulakaamme: Allons, marchons."
Kaikki kääntyvät oveen, jossa saattoväki heitä odottaa, ja sitten
mennään kirkkoon, jossa parikunnan vihkimys onnellisesti tapahtuu.
Parahiksi ovat juhlalliset menot alkaneet, niin käsketään notariota
käymään pikimmältään ulkona, ja palattuansa jälleen kirkkoon, on
vihkimys jo ohitse. Hän seisahtuu Vendalen viereen ja taputtaa häntä
olkapäähän.
"Käykää tuota pikaa syrjä-ovella, herra Vendale, vaan yksinänne.
Jättäkää vaimonne minun haltuuni."
Kirkon syrjä-ovella seisoivat nuot kaksi miestä luostarimajasta, jotka
jo tunnemme. He ovat läpikastuneet lumesta ja väsyneet matkastaan, vaan
toivotettuansa onnea ja menestystä hänelle, panee kumpikin leveän
kätensä Vendalea rinnalle, ja katsellen häntä totisilla silmillä sanoo
toinen heistä hiljaisella äänellä:
"Ne ovat taas täällä, herra! Paarinne -- ihan samat paarinne!
"Paarini täällä? Mitä vasten?"
"Hiljaa! Vaimonne tähden hiljaa! Matka-toverinne sinä päivänä -- --"
"Miten on hänen?"
Mies katselee kumppaniansa, ja tämä häntä. Kumpasenkin käsi makaa
vakavasti Vendalen rinnan päällä.
"Hän oli viipynyt muutamia päiviä ensimmäisessä pakopirtissä, herra;
ilma oli välistä hyvä, välistä paha."
"Noh, ja sitten?"
"Toissa päivänä tuli hän meidän maja-taloomme ja tahtoi, nukuttuansa
hetken laattialla, valkean ääressä, kaapuunsa peittyneenä, mennä
seuraavaiseen majataloon, ennenkuin pimeä tulisi. Häntä peloitti paljon
tämä osa matkasta, ja hän luuli tien vielä huononevan seuraavana
päivänä."
"Noh, kuinka sitten kävi?"
"Hän kulki yksin, ja juuri kun pääsi suojaman sivutse, niin tuli
lumivyöry -- ihan samanlainen kuin se joka vieri alas teidän takananne
lähellä Ganther siltaa --."
"Ja tappoi hänet?"
"Me kaivoimme hänen ylös tukehtuneena ja musertuneena. Vaan puhukaamme
nyt vaimostanne. Asian laita on semmoinen, että olemme kantaneet miehen
tänne paareilla, saadaksemme hänet haudatuksi, ja meidän täytyy kulkea
tätä samaa katua. Vaimonne ei tarvitse häntä nähdä. Olisi synti ja
häpeä kantaa paareja kunniaportin kautta, ennenkuin vaimonne on siitä
kulkenut. Kun lähdette kirkosta, niin me, jotka kannamme paareja,
poikkeemme oikealla lähellä olevalle syrjä-kadulle ja asetumme paarein
eteen; mutta varoittakaa vaimoanne kääntämästä silmiänsä siihen katuun.
Aika joutuu, ja vaimonne ehkä jo kaipaa teitä. Hyvästi!"
Vendale menee takasin kirkkoon ja panee morsiamensa käden oman terveen
käsivartensa alle. Kirkon pääportilla odottaa heitä juhlavaatteisin
puettu saattoväki, ja nyt astutaan katua alaspäin kelloin soidessa,
pyssyin pamahtaessa, lippusten liehutessa, torvien helistessä ja
innostuneen kaupungin riemutessa, itkiessä ja hymyillessä. Päät
paljastetaan, mistä Marguerite kulkee sivutse, äidit näyttävät häntä
lapsillensa, kaikki ihmiset siunaavat häntä. "Taivaan siunaus rakkaalle
tytölle! Katso, kuinka hän kävelee nuoruudessaan ja kauneudessaan, hän
joka niin uskalasti pelasti ylkänsä hengen."
Tultuansa oikealta puolelta kohtaavan syrjä-kadun nurkkaan puhuttelee
Vendale morsiantansa ja kääntää hänen huomiota vasemmalla kädellä
oleviin akkunoihin. Päästyänsä nurkan sivutse vähän edemmäksi, sanoo
hän; "Älä katso taaksesi, lemmityiseni!" ja kääntää samassa itse
päänsä. Hän näkee nyt takanansa paaren ynnä sen kantajan katoavan
kunniaportin kautta kirkkomaalle, vaan itse astuu hän morsiamensa ynnä
hääjoukon kanssa alas ihanaan, auringon loisteessa kiiltävään laaksoon.