Kello-lukku.
Seuraavaisten tapausten näytelmä-paikka on rehellinen Neuschatelin
kaupunki, ja Huhtikuun aika on käsissä. Ensimmäinen kohtaus tapahtuu
pienessä, valoisassa huoneessa, joka on julkisen notarin konttori,
vaikkei sitä siksi luulis ensi katsannossa. Kaksi miestä on huoneessa,
toinen notari itse, punaisen verevä, hyvän-tahtoinen ja kaunis, vankka
mies, enimmin etsitty ja käytetty notari Neuschatelissa, ja ympäri
maakuntaa yleisesti tunnettu nimellä "maitre Voigt." Hän oli
kansan-mielinen mies, kunniassa pidetty ja rakastettu kansalaisiltansa
sekä virkamiehenä että ihmisenä. Hänen monituiset rakkauden-työt sekä
yhtä monituiset omituisuudet olivat aikoja sitten johdattaneet häntä
yleisön huomioon hauskassa pienessä kaupungissa. Pitkä ruskean-värinen
hännys-takkinsa ynnä musta kalottinsa olivat paikan vakinaisia
laitoksia, ja hänellä oli nuuska-toosa, jolla, suuruuden puolesta, ei
löytynyt vertaisensa koko Euroopassa.
Toinen mies notarin konttorissa ei ollut niin hyvän-näköinen ja
miellyttävä kuin tämä. Se ei ollutkaan muu kuin Obenreizer.
Konttori oli sisustettu omituiseen, melkeen idylliseen muotoon, ja
Englannissa ei olisi ensinkään sopinut niin arvossa pidettävän miehen,
kuin notari oli, pitää tällaista virkahuonetta. Tämä oli, näet, pieni
ihana huone, rakennettu pihanpuoleen, josta yksi osa oli laitettu
kauniiksi kukkatarhaksi. Joukko vuohia syöskenteli ihan oven-kynnyksen
edustalla ja lehmä käveli niin lähellä konttorin akkunaa, että piti
ikäänkuin seuraa kirjurille. Eri vuoden aikoina nähtiin kaikenlaisia
ruusuja tirkistelevän akkunoista sisään. Maitre Voigtin mehiläiset
surisivat pitkin kesää konttorissa, lensivät yhdestä akkunasta sisään
ja toisesta ulos, ja huvittelivat siellä niin mielellään, ikäänkuin
olisivat luulleet saattavansa imeä mettä tuon hyvän notarion leppeästä
sydämestä. Iso soitto-toosa, joka oli asetettu kamiinin-friisille,
liritteli usein Fra Diavolon ouverturea taikka valittuja kappaleita
soitelmasta "Wilhelm Tell" elävyydellä, jota täytyi hillitä kun joku
neuvon kysyjä tuli sisään, vaan joka jälleen pujahti heläjämään heti
kuin vieras pääsi ovesta ulos.
"Olkaa hyvässä turvassa, ystäväni!" sanoi maitre Voigt lohduttavalla
äänellä ja isällisellä lempeydellä taputtaen Obenreizeria polvelle.
"Huomenna saatte alottaa uuden elämän täällä konttorissani."
Obenreizer, joka tekeytyi hyvin murheelliseksi ja alakuloiseksi, nosti
oikean käden, jossa piteli valkeaa nenäliinaa, sydäntänsä kohti.
"Tässä," sanoi hän, "tässä asuu kiitollisuus. Vaan sanoja puuttuu,
joilla sitä ilmoittaisin."
"Ta, ta, ta! Älkää koskaan minun kanssani lörpöttäkö kiitollisuudesta.
En voi kärsiä että ihmistä vääryydellä kohdellaan, ja se oli aivan
sattumuksesta kuin oijensin teille käteni. Paitse sitä en ole vielä
niin varma, että olisin nuoruuteni päiviä unhottanut. Isänne lähetti
minulle ensimmäisen neuvon-kysyjän; riita koski erästä viini-tarhan
kappalta, josta harvoin saatiin muutamia rypäleitä. Olenko siis mitään
velkaa isänne pojalle? Totta kaiketi, minä olen velassa isällenne
osoitetusta ystävyydestä ja minä maksan velkani hänen pojallensa.
Tuohan oli aika somasti sanottu, eikö niin?" lisäsi maitre Voigt
hyvillänsä. "Suokaa anteeksi että minä palkitsen omia ansioitani
nuuskapriisillä!"
Obenreizer loi silmänsä alas, ikäänkuin ei hän olisi ansainnut sitä
kunniaa, joka tuli katsojalle osaksi nähdessään notarin nuuskaavan.
"Sallikaa minun vielä pyytää teiltä yhtä suosion-osoitusta," sanoi hän
jälleen nostaen ylös silmänsä. "Älkää seuratko sydämenne kehoitusta
tässä asiassa. Olette vasta saaneet yleisen silmäyksen tilaani.
Ennenkuin annatte minulle jotakin toimitettavaksi konttorissanne,
täytyy teidän kuulla kaikki, mitä minusta väitetään sekä edukseni että
moitteekseni. Malttakaa, siksi kun terve arvostelusvoimanne, yhtä hyvin
kuin oivallinen sydämenne, tunnustaa, että minulla on oikeutta teidän
hyväntahtoisuuteenne ja hyvään ajatukseenne. Siinä tapauksessa
taitaisin minä kantaa päätäni pystyssä katkerimpiakin vihamiehiäni
vastaan, ja koettaisin rakentaa uuden elämän-rakennuksen hyvän nimeni
ja maineeni rauniolle, jotka olen menettänyt."
"Kuni tahdotte," sanoi maitre Voigt. "Te haastelette taitavasti,
poikaseni. Huomatkaa sanani: teistä tulee vielä kuuluisa asian-ajaja!"
"Asia on pian kerrottu," jatkoi Obenreizer. "Vastukseni ja vaivani
alkoivat sen herran kuoltua, jonka seurassa viime talvena matkustin
tänne Englannista. Herra Vendale oli likeisin ystäväni ja minä rakastin
häntä sydämeni pohjasta."
"Herra Vendale," puuttui notari puheesen, "niin, niin! Aivan oikein.
Olen useammat kerrat tämän kuun kuluessa kuullut sen nimen mainittavan
ja nähnyt sen päivälehdissäkin. Sehän oli tuon nuoren englantilaisen
nimi, joka hukkui Simplon-vuoren solassa? Ja samassa tilassahan tekin
saitte tuon naarman poskeenne ja kaulaanne?"
"Aivan niin, ja vieläpä omasta veitsestäni," sanoi Obenreizer ja nosti
kätensä naarmaan, joka nähtävästi oli ollut pitkä ja syvä haava.
"Niin omasta veitsestänne," toisti notari, "ja yrittäessänne häntä
pelastaa. Hyvä, hyvä. Se oli kauniisti tehty teiltä. Vendale! Niin,
aivan oikein. Se on kumma, että näinä viimeisinä aikoina useasti on
johtunut mieleeni että minun tykönäni muinoin kävi neuvonkysyjä sillä
nimellä."
"Mutta maailma on niin pieni, hyvä herra Voigt," virkkoi Obenreizer,
"niin aivan pieni."
Kuitenkin hän pani muistoonsa että notarilla ennen muinoin oli ollut
neuvonkysyjä sillä nimellä.
"Niinkuin jo mainitsin, alkoivat vastukseni ja onnettomuus tämän
rakkaan matka-toverini kuoltua. Mitä tapahtuu? Kun minä pelastan töin
tuskin henkeni ja tulen Milanoon, jossa minua kylmäkiskoisesti
kohtelevat herrat Desfresnier & C:o, ja pian sen jälkeen panevat minun
viraltani. Minkä tähden? Sitä eivät tahdo selittää. Minä kysyn,
tahtovatko ahdistaa kunniaani. Ei vastata mitään. Minä kysyn onko
heillä syytä epäilemään minua. Ei sanaakaan. Minä kysyn onko heillä
todistuksia minua vastaan. Ei vieläkään vastata. Minä kysyn, mitä minun
pitää ajatella tästä asiasta, ja vastaus viimein kuuluu: 'Teillä on
oikeus ajatella mitä tahdotte. Mitä herra Obenreizer ajattelee on
Desfresnier & C:lle ihan yhtä!' Ja siinä kaikki."
"Ja siinä kaikki," toisti notari ja otti priisin.
"Vaan onko siinä tarpeeksi?"
"Ei ole tarpeeksi, ei ole," vastasi maitre Voigt. "Desfresnier & C:n
päämiehet ovat kotoisin samasta kaupungista kuin minäkin ja arvossa
pidettäviä miehiä, vaan heillä ei oli oikeutta äänettömällä epäluulolla
hävittää toisen ihmisen hyvää nimeä ja mainetta. Syytöksen taitaa
näyttää valheeksi, vaan kuka voipi kumota epäluulon?"
"Teidän oikeuden-tuntonne, jalo suosijani," sanoi Obenreizer, "kuvaa
yhdellä sanalla asian julman laadun. Vaan onko se siihen loppunut? Ei.
Ei, sillä mitä tämän jälkeen seuraa?"
"Se on totta, poika raukkaseni," sanoi notari lohduttavaisella
nyykähdyksellä; "sitten nousee holhun-alaisenne teitä vastaan."
"Nousee minua vastaan on liian lempeä sana. Holhun-alaiseni kääntyy
inhoituksella pois minusta. Hän kiusaa minua. Hän ei tottele valtaani,
vaan turvautuu rouva Dor'in kanssa erääsen englantilaiseen laki-mieheen
nimeltä Bintrey, joka, kehoitettuani tyttöä antautumaan minun valtaani,
vastaa, ettei hän tahdo sitä tehdä?"
"-- ja lopuksi kirjoittaa," lisäsi notari muuttaen suurta nuuska-toosaa
toiseen paikkaan, hakeaksensa kirjettä paperein joukosta, "että hän
tahtoo itse tulla tarkemmin puhumaan asiasta minun kanssani."
"Oikeenko totta?" sanoi Obenreizer vähän kummastellen. "Noh, sanokaapa
ajatuksenne. Eikö minullakin ole laillisia oikeuksia?"
"Varmaan, poikaseni, varmaan!" vastasi notari. "Laillisia oikeuksia on
jokaisella, joka ei ole rikollinen."
"Ja kuka kutsuu minua rikolliseksi?" kysyi Obenreizer kiivaasti.
"Ei kukaan. Kärsikää sortamisia tyvenellä mielin. Jos Desfresnier
& C:o kutsuisi teitä rikolliseksi, niin tietäisimme kyllä miten
menettelisimme."
Näin sanoen ojensi hän Bintreyn lyhyen kirjoituksen Obenreizerille,
joka sen luettuansa sanoi:
"Kun tämä englantilainen laki-mies kirjoittaa tulevansa teidän tykö
asiasta likemmin keskustelemaan, niin hän sillä tarkoittaa, että hän
tulee tekemään tyhjäksi valtani holholaiseni ylitse."
"Luuletteko niin?"
"Siitä olen täydellisesti vakuutettu. Minä tunnen hänet, hän on
itsepäinen ja riitaa rakastava mies. Sanokaapa, hyvä herra Voigt, eikö
valtani nuoren holholaiseni yli ole suojeltu muiden sekaantumisesta
siihen asti että hän joutuu täysi-ikäiseksi."
"Niin kieltämättä suojeltu."
"Siinä tapauksessa tahdon myös pitää kiinni oikeuksistani, ja
laillisilla neuvoilla pakoittaa häntä taipumaan valtaani, sillä,"
lisäsi Obenreizer muuttaen vihaisen äänensä kiitolliseen nöyryyteen,
"sen olen teille velvollinen, hyvä herra, teille, joka niin
uskollisesti olette ottaneet sorrettua miestä turvaanne ja
palvelukseenne."
"Olkaa vaan huoletta", sanoi maitre Voigt; "ei sanaakaan enempää siitä
asiasta, eikä kiitoksia ensinkään. Tulkaa tänne huomenna aamulla,
ennenkuin toinen kirjurini tulee -- noin seitsemän ja kahdeksan
vaiheella. Tapaatte minun silloin täällä, ja minä ilmoitan itse sitten,
mitä teillä on tästä lähtien tehtävänä. Mutta menkää nyt, menkää!
Minulla on kirjeitä kirjoitettavina, enkä tahdo kuulla sanaakaan
enään."
Jätettyänsä hyvästi ja vakuutettuna siitä, että oli voittanut
jalo-mielisen, vanhan notarin suosiota, sai Obenreizer aikaa miettiä
mitä jo oli pannut muistoonsa, että, näet, maitre Voigt'illa ennen
muinoin oli ollut neuvon-kysyjä nimeltä Vendale.
"Luulenpa melkein tarkasti tuntevani Englannin," ajatteli hän,
istuessaan lavitsalla ulkona notarin pihalla, "ja tuota nimeä en ole
tavannut siellä paitse" -- ja tässä loi hän pelkäävän silmäyksensä --
"'hänellä' ainoastaan. Onko mailma siis todellakin niin pieni, etten voi
päästä hänestä nytkään, vaikka hän on kuollut? Viimeisellä hetkellään
tunnusti hän pettäneensä jonkun vainajan luottamuksen ja vääryydellä
omistaneensa toisen perintöä. Hän käski minun pitää huolta asiasta, ja
sitten hän käski minun mennä vähän matkaa edemmäksi, jotta kasvoini
näkeminen hänelle muistuttaisi asian varsinaista laatua. Miksikä juuri
minun kasvot? Jos niiden näkeminen taisi virkistyttää hänen muistoansa,
niin asia varmaan koskenee minua. Olen vakuutettu siitä, etten
erhettynyt, sillä sanansa ovat siitä hetkestä asti soineet korvissani.
Oliskohan tuolla vanhalla pöllöpäällä tuolla sisällä papereita
hallussansa, jotka voisivat antaa minulle tiedon koko tästä salaisesta
jutusta, ja tuoda todistuksia ilmi, jotka korottaisivat minun
rikkauteen ja mahtavuuteen samalla kertaa kuin peittäisivät 'hänen'
nimeä häpeällä? Eräänä iltana hän Basel'issa väkisin tahtoi minua
kertomaan varhaisempia lapsuuteni muistoja. Miksi hän niin olisi
tehnyt, ellei hänellä ollut mitään tarkoitusta sillä?"
Maitre Voigtin kaksi suurinta pukkia sysäsi häntä sarvillansa,
ajaakseen häntä pois, ikäänkuin rangastukseksi sille hävittömälle
tavalle, jolla hän ajatuksissaan oli puhunut heidän herrastaan. Hän
nousi ylös ja pötki matkaansa kiireen kautta. Sitten hän käveli kauan
järven rannalla, ihan yksinään ja syvissä mietteissä.
Seitsemän ja kahdeksan välillä seuraavana aamuna tuli hän notarion
konttoriin. Maitre Voigt istui yksinänsä ja puuhaili moniaiden paperien
järjestämistä, jotka olivat hänelle lähetetyt edellisenä iltana.
Muutamilla sanoilla selitti nyt ukko Obenreizerille konttorissa
harjoitettua menetystapaa ynnä ne työt ja toimitukset, jotka tulivat
hänen osakseen. Kello ei ollut vielä kahdeksaa lyönyt, kun notari
ilmoitti päättäneensä ensimmäiset, tarpellisimmat neuvomiset.
"Minä vien teitä ympäri huoneisin," sanoi maitre Voigt, "vaan ensiksi
täytyy minun kätkeä nuo paperit. Ne ovat kunnallis-hallitukselta, ja
tarkasti vaariin otettavat."
Obenreizer näki tässä heti tilaisuuden keksiäkseen sen piilopaikan,
jossa isäntänsä salaiset paperit säilytettiin.
"Enkö minä voisi säästää teiltä sitä vaivaa?", kysyi hän. "Enkö minä
saattaisi kätkeä noita papereita teidän ohjauksenne jälkeen?"
Maitre Voigt nauroi hiljaa itseksensä, lukitsi laukun, jossa paperit
olivat hänelle lähetetyt, ja antoi sen Obenreizerille.
"Koettakaa," sanoi hän. "Kaikki tähdelliset paperini ovat kätketyt
tuonne."
Näin sanoen viittasi hän sormella suureen, rautanauloilla kiskottuhun,
tammi-oveen toisessa päässä huonetta; mutta kun Obenreizer tuli
ovelle, havaitsi hän ihmeekseen, ettei ollut minkäänlaista neuvoa sen
aukaisemiseksi. Siinä ei näkynyt lukkua eikä salpaa ja -- ihmeellisintä
kaikista! -- ei avaimen reikääkään.
"Luultavasti tuohon piilo-paikkaan on toinen ovi?" kysyi Obenreizer.
"Ei ole," vastasi notari. "Arvatkaa vielä."
"Onhan siihen joku akkuna?"
"Ei sitäkään. Akkuna on muurattu kiinni. Ainoa tie sinne on tuon oven
kautta. Epäilettekö voivanne selittää tuon sekaisen vyhdin?" virkahti
maitre Voigt riemuten. "Kuunnelkaa, ystäväiseni, sanokaa minulle,
kuuletteko mitään oven takaa."
Obenreizer kallisti korvaansa kuunnellaksensa, ja hyppäsi yhtäkkiä
takaperin ovelta.
"Nyt mä hoksaan!" sanoi hän. "Minä kuulin siitä puhuttavan ollessani
kello-sepän opissa. Veljekset Perrin ovat vihdoin onnistuneet tekemään
mainion kello-lukkunsa, ja se on teillä!"
"Oikein!" sanoi maitre Voigt. "Se on tosiaan kello-lukku! Tuossa näette
vielä, nuori ystäväni, yhden niistä kapineista, joita rehelliset
ihmiset tässä kaupungissa kutsuvat 'pappa Voigt'in hullutuksiksi.'
Mielelläni. Naurakoot mitä nauravat. Vaan varkaat ei varasta _minun_
avaimia, eivätkä riko minun lukkujani. Ei mikään maallinen voima, ellei
muurin-murtaja tahi kruuti-nelikko, voi liikuttaa tätä ovea, ennenkuin
pieni oven-vartijani, joka laulaa: 'Tick-tick,' noudattaen käskyäni
sanoo: 'Astu sisään! Suuri ovi tottelee 'Tick-tick'tä, ja pieni
'Tick-tick' tottelee minua.' Tuo ovi," sanoi maitre Voigt ja näpähytti
sormiansa, "on kaikkien varkaitten kiusana kristikunnassa."
"Saisinko nähdä sen käyvän?" kysyi Obenreizer. "Antakaa uteliaisuuteni
anteeksi, hyvä herra Voigt; vaan tiedättehän, että minäkin kerran olin
jokseenki taitava työn-tekijä kello-sepän ammatissa."
"Jaa, sen saatte kyllä," sanoi maitre Voigt. "Paljoko kello nyt on? Se
on minuuttia vailla kahdeksan. Olkaa varoillanne nyt, niin saatte
minuutin perästä nähdä kuinka ovi aukenee itsestään."
Minuutin kuluttua aukeni raskas ovi sisällepäin, ikäänkuin olisi
näkymättömät kädet sen avanneet, ja näytti katsojalle pimeän kammion.
Kolme seinää oli täynnä hyllyjä laattiasta kattoon asti, ja hyllyillä
seisoi rivittäin arkkusia, kaunista sveitsiläistä kirjotusta, joihin
notarin neuvon-pyytäjäin nimet olivat koreilla kirjaimilla maalatut
etupuoleen.
Maitre Voigt sytytti kynttilän ja vei Obenreizerin kammioon.
"Saatte nähdä kellon," sanoi hän ylpeästi. "Minulla on suurin kummitus
koko Eroopassa, ja se näytetään ainoastansa muutamille, joille tuo
etu-oikeus annetaan. Tämän etu-oikeuden annan minä isänne pojalle. Te
olette yksi niistä valituista, jotka saavat tulla kanssani sisään.
Katsokaa, tuossa se on seinällä oikealla puolen ovea!"
"Aivanhan se on kuin tavallinen seinä-kello!" sanoi Obenreizer. "Vaan
eipä olekaan, huomaan nyt, ettei siinä ole kuin yksi viisari."
"Ei, lempo vieköön, olekaan tavallinen seinä-kello," sanoi maitre
Voigt. "Ei, ei, ystäväni. Tuo ainoa viisari kulkee ympäri taulua, ja
sitä myöten kuin minä tahdon, määrää hän ajan, milloin ovi aukenee.
Katsokaa itse, viisari osoittaa nyt kahdeksan, ja kello kahdeksan
aukeni ovi, kuni havaitsitte."
"Aukeneeko ovi useimmin kuin kerran vuorokauteensa?" kysyi Obenreizer.
"Useammin kuin kerran vuorokaudessa?" toisti notari hilpeällä harmilla.
"Ette tunne 'Tick-tick'tä,' ystäväiseni. Hän aukaisee oven niin usein
kuin tahdon. Katsokaapa taulun alapuolelle. Siinä on seinään tehty
puoli ympyrä teräksestä, ja tässä on viisari (niin sanottu
'oijentaja'), joka liikkuu minne käteni sen kääntää. Ottakaa
huomataksenne että tuohon teräksiseen puoli-ympyrään on piirretty
numeroita, jotka ovat minulle ohjeeksi. Numero I merkitsee: aukene
kerta vuorokautena! Numero II aukene kahdesti j.n.e. Joka aamu
luettuani kirjeeni ja määrättyäni mitä minun on tekeminen päivän
kuluessa, asetan minä oijentajaa. Tekeekö mielenne katsella, miten sitä
asetan? Mikäs päivä meillä nyt on? Keskiviikko. Hyvä! Tänä päivänä
kokoontuu meidän ampuma-yhteys, ja koska ei ole paljo tekemistä, niin
annan puolen jouto-päivän. Kello kolmen jälkeen täällä ei ole mitään
työtä tänä päivänä. Mutta kätkekäämme ensiksi kirjalaukku, jossa on
kunnallis-hallituksen paperit. Kas niin! Emme tarvitse vaivata
'Tick-tick'tä' aukaisemaan ovea, ennenkuin huomen-aamulla kello
kahdeksan. Hyvä! Minä annan viisarin jäädä seisomaan kahdeksalla, ja
lykkään oijentajan takaperin numeroon I ja lukitsen oven, ja lukossa
se sitten pysyy, ilman aukeamatta, aamuun asti, kunnes kello lyö
kahdeksan."
Obenreizerin sukkela mielen-juoksu sai hänen älyämään, kuinka saisi
kello-lukun pettämään herransa luottamuksen, ja jättämään paperinsa
hänen käytettäväksi.
"Kuulkaapa, herra Voigt," sanoi Obenreizer, kun notari oli valmis
sulkemaan oven, "ettekö näe tuolla jotakin liikkuvan arkkusten välissä
lattialla?"
Maitre Voigt kääntyi takaisin katsoakseen arkkuisten väliin, ja samassa
lykkäsi Obenreizerin sukkela käsi oijentajan numerosta I numeroon II.
Jos ei notari sen enempää katselisi teräksistä puoli-ympyrää, niin ovi
aukenesi kello kahdeksan tänä iltana yhtä hyvin kuin seuraavana aamuna
samaan aikaan, ilman kenenkään tietämättä siitä, paitse Obenreizer
yksin.
"Ei se ollut mitään," sanoi maitre Voigt. "Murheenne ja vaivanne ovat
tärisyttäneet hermojanne, nuori ystäväni. Mahtoi olla varjo
kynttilästäni, jonka näitte, tahi joku rusakka parka, joka eläen ja
asuen vanhan lakimiehen paperissa, hiipi kynttilänvaloa pakoon. Hiljaa.
Kuulen toisen kirjurin olevan konttorissa. Työhön, työhön, ja laskekaa
tänä päivänä ensimmäinen perustus-kivi uuden onnenne rakennukseen!"
Näin sanoen lykkäsi hän Obenreizerin leppeästi edellensä, sammutti
kynttilän, heitti vielä hellän silmäyksen kelloon, vaan huomaamatta
oijentajan asemaa kellon alapuolella, ja lukitsi jälleen raskaan
tammisen oven.
Kolmen aikana suljettiin konttori. Notari ynnä alammaisensa,
paitsi yksi ainoa, menivät kaikki katselemaan maaliin-ampumista.
Obenreizer oli sanonut, ettei häntä haluttanut ottaa osaa julkiseen
juhlallisuuteen; ei kukaan tiennyt, mihin hän oli mennyt. Luultiin
hänen menneen ulos yksinäisyydessä kävelemään.
Huone oli ollut ainoastaan muutamia minuuttia suljettuna, kun
vaate-kaapin ovi notarin kammarissa aukeni ja Obenreizer astui ulos.
Hän meni akkunan tykö, aukaisi luukut, katseli oliko hänelle tie
avoinna puutarhan läpi hiipiäksensä näkymättä pois, palasi jälleen
takaisin ja istuutui notarin nojaus-tuoliin. Hän oli suljettu huoneesen
ja hänen täytyi odottaa viisi tuntia ennenkuin kello löi kahdeksan.
Nämät viisi tuntia mietti hän, osaksi lukien pöydällä makaavia kirjoja
ja päivälehtiä, osaksi miettimisellä, ja osaksi kävelemisellä edes
takaisin laattialla. Aurinko laskeusi, ja nyt hän pani akkunan-luukut
kiini, ennenkuin sytytti kynttilän. Tämän tehtyä, ja koska aika
lähestyi lähestymistään, otti hän kellonsa käteen, odottaen ja tarkasti
silmäellen tammi-ovea.
Kellon kahdeksaa lyödessä aukeni ovi hiljaa ja vitkaan.
Hän luki nyt järjestään ensimmäisessä rivissä olevain arkkusten
päälle-kirjoitukset, vaan ei löytynyt yhtään sellaista nimeä kuin
Vendale. Hän muutahti syrjään ensimmäisen rivin ja tarkasteli takana
olevia vanhempia ja pienempiä arkkusia, vaan neljään ensimmäiseen oli
piirretty ranskalaisia ja saksalaisia nimiä. Viidennen arkkusen
kyljessä oli nimi melkein mahdoton lukea. Hän kantoi sen ulos huoneesen
ja tutki sitä tarkkaan, sillä se oli peitetty tomulla ja lialla, ja
siinä seisoi nimi Vendale.
Avain rippui arkun kanteen sidotussa nauhassa, ja avattuansa kannen,
löysi hän arkkusen pohjalta neljä irtonaista paperia, jotka hän levitti
pöydälle ja alkoi lukea. Tuskin oli hän minuutin ajan lukenut, kun
himoa ja ahneutta osoittavaiset kasvonsa muuttuivat tuiman hämmästyneen
ja odotuksessaan pettyneen kaltaisiksi. Vaan hetken mietittyä,
kopioitsi hän papereita, kätki ne jällen arkkuseen, asetti tämän taas
paikalleen, sulki oven, sammutti kynttilän ja luikahti matkaansa.
Sillaikaa kun varas ja murhaaja hiipi puutarhan kautta pois, seisahti
notari ynnä toisen miehen kanssa, joka häntä seurasi, portin eteen.
Lyhdyt olivat viritetyt kaitaisella kadulla, ja notarilla oli portin
avain kädessä.
"Ette suinkaan saa mennä huoneeni sivutse, herra Bintrey", sanoi hän,
"vaan tehkää minulle se kunnia, että astutte sisään. Tämä päivä on
kaupunkilaisillemme puoli juhlapäivä -- maaliin-ampumisemme -- mutta
väkeni kyllä kohta palaa kotia. Olipa tuo oikea sattumus että tulitte
juuri minulta kysymään tietä ravinto-huoneesen. Ottakaa nyt minun
talossani kipinä ruokaa ja juomaa ennenkuin menette sinne."
"Kiitoksia paljo, ei tänä iltana," vastasi Bintrey, "vaan saanko tulla
tykönne huomenna kello kymmenen aikana aamulla."
"Minulle olis sangen hupaista, hyvä herra, kohta päästä tilaisuuteen
hyvittää sorretun avun-etsijäni kunniaa", vastasi rehellinen notari.
"Sen sortamisen laita voipi olla niin ja näin -- mutta sananen
korvaanne!"
Hän kuiskasi notarille jotakin korvaan ja meni. Kun emännöitsijä
illalla palasi kotiin, näki hän notarin seisovan liikkumatonna portin
edessä vaan portti vielä lukossa.