Tie oli jotensakin mahdollinen kävelijöille, ja ilma kävi ohuemmaksi ja
keveämmäksi hengähdykselle, kuta korkeammalle matkailijat nousivat.
Pimeys ja sumu pysyivät kuitenkin samalla kannalla kuin edellisinä
päivinäkin; kummallinen tainnos ja kuoleman-hiljaisuus vallitsi
luonnossa; näytti ikäänkuin olisi sen voima hetkeksi tau'onnut
toimituksissaan. Sekä näön- että kuulon-aistille oli vaivaksi se, että
tapahtuva ilman-muutos niin kauvan viipyi. Tyyneys oli sangen painava
ja näytti antavan yhtä vakavia varoituksia kuin raskaat pilvet tahi,
oikeemmin sanottu, raskas pilvi; sillä taivas näytti olevan ainoastaan
yhdeltä ainoalta suurelta pilveltä peitetty ja pimitetty.
Ehkä siis auringon valo oli pimitetty, oli matkailijoilla kuitenkin
vapaa näky-ala joka haaralle. Alhaalla ja takanansa olevassa
Rhonen-laaksossa voivat he selvästi eroittaa synkeän ja uhkaavan
lyyjyn-karvaisen virran moni-mutkaista juoksua. Kaukana etäällä ja
korkealla pilvien rajalla nostivat vuoren-kukkulat jäiset päänsä ja
hirvittäviä lumi-tönkäleitä rippui tien yli, jota myöten heidän oli
käveleminen. Oikealla puolella, syvässä heidän jalkainsa alla,
avasivat kauheat syvyydet kitansa, ja kosket kuohuivat hurjassa
vimmassa. Joka haaralta kohosi mahtavia tuntureita ja pilviin ulottuvia
vuoren-kukkuloita. Jättiläis-maisema, jota ei mikään vaihteleva
valon-vilaus eikä ainoakaan auringon-säde lieventänyt, vaan jolla
kaikilta puolin oli sama tumma ja himeä väri, kuvautui kuitenkin ihan
selvästi jylhyydessään. Tosiaan luulisi kahden yksinäisen ihmisen
sydänten vähän värisevän, jos heidän peninkulmittain ja monta tuntia
perätysten täytyisi matkustaa läpi epälukuisan joukon äänettömiä ja
liikkumattomia ihmisiä -- ainoastaan ihmisiä kuin itsekin ovat -- jotka
kaikki katselisivat heitä synkeillä ja uhkaavilla silmillä; mutta
kuinka paljoa enemmin heidän sydämensä kauhistuisi, kun matkustus
tapahtuisi läpi luonnon mahtavimpia luomia, joittenka uhkaus yhdessä
silmän-räpäyksessä voipi toteutua!
Kuta korkeammalle nousivat, sitä epätasaisemmaksi ja vaivaloisemmaksi
tuli tiekin, vaikka tämä seikka ei ensinkään peloittanut Vendalea, joka
vaan tuli uljaammaksi ja iloisemmaksi kuta korkeammalle he ehtivät
ja kuta enemmän matka kului. Obenreizer ei puhunut monta sanaa,
vaan käveli myötäänsä kumppalinsa edellä uutterana, väsymättä ja
ikäänkuin innostunut jostaan vakavasta päätöksestä. Molemmat olivat
voimakkaat, notkeat ja kestäväiset ruumiinsa puolesta ja siis aivan
sopivaiset tälläiseen vaellukseen. Mitä ennustuksia tuo syntyänsä
vuorimaalainen luki ilman ja tunturein merkeistä, jotka toiselle
olivat selittämättömiä seikkoja, net hän kätki sydämensä pohjaan.
"Voimmeko keritä vuoren yli tänä päivänä?" kysyi Vendale.
"Enpä usko;" vastasi toinen. "Niinkuin näette, on täällä lunta paljoa
kosommalta, kuin oli aiempana. Kuta korkeammalle ehdimme, sitä
kosommalta sitä ilmautuu, ja kävelymme on jo puoleksi muuttunut
kahlaamiseksi. Muutenkin ovat päivät niin lyhyet nykyjään. Jos voimme
ennättää viidenteen pako-paikkaan ja asettua luostari-majaan yöksi,
niin saatamme olla hyvinkin tyytyväiset."
"Mutta eikö ole pelkäämistä että yöksi nousee pyry," kysyi Vendale
hartaasti, "ja että me kentiesi jäämme lumen alle?"
"Vaaroja meillä on tarpeeksi joka taholla ympärillämme," vastasi
Obenreizer varovaisella silmäyksellä eteen- ja ylöspäin, "jotta
parasta lienee pitää suunsa kiini. Oletteko kuulleet puhuttavan
Gantherin-sillasta?"
"Kyllä, olen itsekin kerran kulkenut sen yli."
"Kesä aikanako?"
"Niin, silloin kuin matkat tavallisesti tehdään."
"Niin, mutta tähän aikaan vuodessa on matkaileminen täällä ihan
toista," sanoi Obenreizer ilkkuvaisesti, ikäänkuin olisi hän huonolla
tuulella ollut. "Minkä-kaltainen vuoren-sola tähän aikaan vuodessa on,
sen tuntevat herrat matkailijat aivan vähän."
"Te olette opastajani," vastasi Vendale hyväntahtoisesti, "ja minä
luotan teihin."
"Niin olen," sanoi Obenreizer, "ja aionkin viedä teidät matkanne
perille. Tuossa näkyy silta edessämme."
Olivat nyt tulleet jylhään ja kamoittavaan vuoren-rotkoon, jossa lunta
makasi kosolta ympärillä sekä allansa ja päänsä yli. Puhuessansa
viittasi Obenreizer sormella siltaan ja tarkasteli Vendalen kasvoja
omituisella mielen ilmauksella omissa kasvoissansa.
"Jos minä nyt opastajananne olisin antanut teidän kulkea edellä, ja
kehoittanut teitä huudahtamaan pari kertaa, niin olisi kauheita
lumi-tönkäleitä kentiesi syöksynyt alas vuorilta, ja nämät ei
ainoastaan tappaneet, vaan myös haudanneet teidät ikuisiksi päiviksi."
"Se voipi kyllä olla mahdollista."
"Se on aivan varmaa. Mutta tämä nyt ei kuulu opastajan toimeen. Menkää
siis äänetönnä eteenpäin; muuten saattaisi seuraus varomattomuudestamme
olla se, että lumi-vyöry minun musertaisi ja peittäisi. Käykäämme siis
eteenpäin."
Mahdottoman suuri lumi-kinos makasi sillalla, ja niin kauheita
lumi-tönkkiä rippui ulkonevista kallion-seinistä heidän päänsä yli,
että näytti ikäänkuin olisivat kulkeneet valkoisissa pilvissä
myrskyisellä taivaalla. Obenreizer käveli hitaasti edellä, taitavasti
käyttäen sauvaansa, johon nojausi sitä myöten kuin kulki askel
askeleelta edemmäksi ja katsellen ylös päin kyyristyneellä niskalla,
ikään kuin valmis vastustelemaan alas vyöryviä lumi-tönkkiä. Vendale
seurasi häntä kiireesti kintereissä kiini. Olivat vielä vaarallisen
tien keski-paikoilla, kun yhtäkkiä takanansa tapahtui hirmuinen
lumi-vyöry, jota seurasi pamahdus ikään kuin ukkosen jyrinä. Obenreizer
pani kätensä Vendalen suulle ja viittasi sormellaan polkuun heidän
takanansa. Tämä oli silmän räpäyksessä muuttunut tuntemattomaksi;
lumi-lohkare oli vierinyt sen ylitse ja sitten syöksähtänyt syvyyden
pohjassa olevaan koskeen.
Matkustavaisten tulo yksinäiseen ravintolaan, vähän matkan päässä
vaarallisesta sillasta, herätti monta kummastuksen huutoa huoneesen
suljettujen ihmisten huulilta.
"Aikomuksemme on viipyä ainoastansa hetken aikaa täällä ja
pitkittää matkaamme hiukan levähdettyämme," sanoi Obenreizer, astuen
takka-valkean eteen ja pudistaen lumen vaatteistansa. "Tälle herralle
on erittäin tähdellistä päästä kiireimmästi perille; sanokaa että niin
on, Vendale."
"Se on ihan totta, että tähdelliset toimitukset kutsuvat minua;"
vakuutti Vendale, "ja että minun välttämättömästi täytyy päästä
toiselle puolelle."
"Kuulette nyt itse. Ystävälläni on vallan kiire, ja emme tarvitse
neuvojanne eikä apuanne. Minä olen yhtä hyvä opastaja kuin kukaan
teistä, maanmiehet. Antakaa meille nyt vaan jotaan syödäksemme ja
juodaksemme."
Kun he pimetessä suurella tuskalla ponnistettuansa päästä pitkin yhä
tukalammaksi käyvää tietä, tulivat siihen paikkaan, jossa heidän oli
määrä yötä viettää, antoi Obenreizer täälläkin uteliaalle väelle samat
tiedot samoilla sanoillakin, kuin viimeisessä paikassa. Astuttuansa
edemmäksi valkean eteen pudistaaksensa lumen vaatteistaan ja
riisuakseen kastuneita saappaita jaloistansa, kokoontuivat maja-paikan
asukkaat kummastuneina heidän ympärillensä ja kuuntelivat tarkasti
Obenreizerin selityksiä.
"Paras että heti pääsemme selville toistemme kanssa, hyvät ystävät.
Tällä kerralla --."
"On" lisäsi Vendale ja jatkoi nauru-suin lausetta -- "hyvin tähdellisiä
toimituksia, jotka kutsuvat häntä, jotta hänen välttämättömästi täytyy
päästä toiselle puolelle."
"Kuulette nyt itse. Hänelle on vallan tähdellistä päästä perille,
emmekä tarvitse neuvojanne eikä apuanne. Minä olen syntynyt ja kasvanut
vuorilla, ja toimitan hänelle opastajan virkaa. Älkää siis vaivatko
meitä lörpötyksillänne, vaan toimittakaa meille iltasta, viiniä ja
sänkyjä."
Sama peljättävä tyyneys vallitsi tuon ankaran kylmän yön. Päivän
noustessa lumi ei nytkään kultautunut tahi punertunut ainoastakaan
valon-säteestä. Äärettömässä lumi-korvessa vallitsi joka suunnalla sama
ikävä, kalman-karvainen vaaleus; ilma oli yhtä raskas ja liikkumaton
kuin ennenkin, ja taivas yhtä sumuinen ja tuiman-näköinen.
"Matkamiehet!" huusi heille leppeä ääni ovessa juuri kuin olivat
valmiit laukku selässä ja sauva kädessä taas aloittamaan vaellustansa.
"Muistakaa yksi seikka! Viisi on paikkaa toisiansa likitysten, joissa
voitte hakea suojaa vaarallisella matkallanne, ja sitten tulee
puu-risti ja sitten viimeinen maja-talo. Älkää eksykö tieltä ja jos
tuulis-pää tulee, niin etsikää heti suojaa!"
"Nuot kurjat pirut luulevat olevansa velkapäät puhua korkean muka
virkansa puolesta," sanoi Obenreizer osoittaen halveksivalla tavalla
kädellänsä taappäin. "Te Englantilaiset syytätte meitä sveitsiläisiä
oman voiton pyynnöstä, ja todellakin näyttää kuin olisitte siinä kohden
oikeassa."
Ennenkuin jättivät majatalon olivat he pistäneet laukkuihinsa vähän
ruokaa, sellaista kuin oli täällä saatavana ja jota katsoivat
tarpeelliseksi ottaa mukaansa matkalle. Kannettavansa jakoivat sillä
tavoin, että Obenreizer kantoi viinin laukussaan ja Vendale viinapullon
ynnä leipää, lihaa ja juustoa.
Kaalattuansa kappaleen matkaa lumessa, joka tielläkin ulottui heille
polviin asti -- kuinka syvältä sitä muualla oli, sitä ei voinut määrätä
-- ja ollessansa juuri pahimmalla paikalla tässä jylhässä ja
hirvittäväisessä erämaassa, rupesi lunta satamaan. Alussa putosi
ainoastaan muutamia hiuteita hyvin harvaan, vaan ei aikaakaan niin
rupesi tulemaan tiheämmältä, ja viimein alkoi tuuli yht'äkkiä, ilman
mitään näkyvää syytä, tupruta sakeana pilvenä ilmassa. Ensimäinen
muutos ilmassa oli tuskin tapahtunut, ennenkuin jääkylmä tuulen viima
viuhuen sukaisi tien yli ja pieksi matkailijoita kasvoihin. Kohta
raivosi myrsky heidän ympärillänsä ja koko luonto oli villittömässä ja
hurjassa metelissä. Kaikki ikäänkuin kahleissa pidetyt voimat ja äänet
näyttivät nyt silmän räpäyksessä päässeen irti.
Raju-ilman alkaessa olivat matkailijat lähellä erästä noita kamaloita
suojamia, joitten läpitse tie kulkee; se oli eräs vuoreen koverrettu,
vahvojen pylvästen kantama, luola. Tähän paikkaan he pyrkivät ja tänne
he onnellisesti pääsivätkin raju-ilman pahimmillaan raivotessa. Myrskyn
vinkuna, veden suhina, jymisevä ryske alasvyörivistä lumi-vuorista ja
kallion-lohkareista, julmat ja kauheat äänet, jotka nousivat jokaisesta
kuilusta lähellä ja loitolla, synkkä yömusta pimeys ympärillä,
tupruava lumi, jota tuuli lennätti suojamaan ja joka hetkeksi teki
matkustavaisten silmät sokeiksi, hurja, hillitsemätön hävityksen-himo,
joka näytti valloittaneen koko luonnon, äkillinen muuttumus
epä-luontoisesta hiljaisuudesta pauhaavaiseen jyrinään -- kaikki nämä
seikat ynnä tieto siitä, että pohjaton syvyys aukoi kitansa ihan heidän
jalkainsa juurilla, täytyi välttämättömästi saattaa veri hyytymään
heidän ruumiissa, jos kohta ei läpi tunkeva tuulikaan, joka oli jäätä
ja lunta täynnä, olisikin sitä tehnyt.
Obenreizer, joka väsymättä käveli edes takaisin suojamassa, viittasi
Vendalelle tulla häntä auttamaan laukun aukaisemisessa. Parhaiksi
voivat eroittaa toisiansa pimeässä, vaan toinen ei kuullut sanaakaan
mitä toinen puhui. Vendale noudatti kehoituksen, ja Obenreizer sai
viinipullon käsiinsä, täytti matka-pikarinsa ja käski viittauksella
Vendalea sitä tyhjentämään, pysyäksensä lämpimänä, kehuen viinin
paremmaksi virvoituskeinoksi kuin paloviinan. Vendale noudatti tämänkin
viittauksen, Obenreizer oli myös ryyppäävinänsä ja molemmat kävelivät
taas edes takaisin vieretysten suojamassa. Molemmat tiesivät että
turmio tulisi, jos heittäisivät maahan nukkumaan.
Lumi lensi tupruten sisälle suojamaan, ja nosti suuria kinoksia sen
etäisimpään päähän, josta heidän oli ulosmeneminen, jos tahtoivat
päästä vielä vankeudestaan, sillä palaaminen oli nyt vaarallisempi kuin
eteenpäin kulkeminen. Kohta alkoi lumi kokonaan tukkia uloskäytävää ja
tunnin kuluttua makasi se jo niin korkeana että peitti viimeisenkin
päivän-valon. Lunta yhtä mittaa sataessa jähtyi ilmakin jähtymistään,
kunnes viimein oli mahdollista kaivaa itsensä ulos tahi kiivetä
kinosten ylitse. Raivoova myrsky alkoi nyt asettua, ja sen asemesta
tuli tasainen ja sakea lumen-sato. Tuon tuostakin se kuitenkin aina
hetkeksi uudestaan virkeni, vaan lakastui jälleen, ja väli-aikoina
putosi lumi raskaissa hiuteissa.
He olivat noin pari tuntia olleet kamalassa kammiossaan, kun Obenreizer
lähestyi sen etäisintä suuta ja kömpi ulos suojamasta, välistä uppoen
kainaloita myöten kinoksiin, välistä kiiveten niiden yli pää edeltä ja
ruumis viistäen suojaman kattoa. Vendale köhmi hänen jälessä, vaan
ilman selvää tietoa ja miettimisen voimaa; sillä sama unen-kaltainen
horros, jonka hän tunsi Baselissa, vaivasi häntä nytkin ja valloitti
vastustamatta hänen aistinsa.
Kuinka kauan hän oli kahlaellut kinoksissa päästäkseen ulos suojamasta,
ja mitä esteitä vastaan hänen siinä oli taisteleminen, siitä hän ei
tiennyt mitään, vaan heräsi tainnoksistaan sen kautta, että Obenreizer
oli käynyt hänen kimppuunsa ja että he hurjasti painivat lumessa.
Hänelle johtui yhtäkkiä mieleen mitä päällekarkaajansa kantoi vyöllä,
hän tarttui siihen kiinni, veti sen ulos, tavoitti häntä sillä, paini
uudestaan hänen kanssa, tavoitti häntä uudestaan, sysäsi hänet syrjään
ja seisoi hänen kanssaan silmä silmää vasten.
"Minä lupasin viedä teitä matkanne perille," sanoi Obenreizer; "ja olen
nyt täyttänyt lupaukseni. Täällä loppuu elämänne matka; ei mikään voi
sitä enään pidentää. Te nukutte jo tuossa seisoessanne."
"Rosvohan olette! Mitä olette minulle tehneet?"
"Te olette tyhmä raukka; olen nukuttanut teitä uni-juomalla. Te olette
jo kerran tätä ennen osoittaneet olevanne tyhmä raukka, sillä minä
saatoin teidät jo kerran horroksiin matkalla, koetellakseni uni-juoman
voimaa. Niin, te olette alusta loppuun asti olleet tyhmää tyhmempi,
sillä minähän se olen varas ja väärentäjä, ja muutaman hetken perästä,
kun makaatte horroksissa ja liikkumatonna jalkaini edessä, ryöstän minä
teiltä kaikki paperinne ja todistuksenne varasta ja väärentäjää
vastaan, joita kannatte taskussanne!"
Kavaluudella voitettu mies parka koetti turhaan pudistaa unen
jäsenistään; se oli jo päässyt semmoiseen valtaan hänestä, että hän
tylsä-mielisyydessään ihmetteli, kuka heistä oli haavoitettu, ja oliko
se hänen vai Obenreizerin veri, joka punersi lumen hänen vieressänsä.
"Mitä pahaa minä olen teille tehnyt, että näin käytätte itseänne minua
kohtaan?" kysyi hän synkällä äänellä ja sammaltavalla kielellä. "Minkä
tähden pyritte murhaajakseni?"
"Mitäkö pahaa olette minulle tehneet? Olisittehan saattaneet minut
onnettomuuteen, ellen olisi katkaissut matkanne. Kirotulla kiireellänne
estitte minua takaisin maksamasta rahoja niin varhain, että olisin
välttänyt asian ilmi-tulon. Mitä pahaa olette minulle tehneet?
Olettehan aina olleet tielläni, ei ainoastaan kertaa eikä kahdesti,
vaan alinomaa. Enkö koettanut päästä teistä erille heti tuttavuutemme
alussa? Vaan se ei onnistunut, ja sen vuoksi kuolette nyt!"
Vendale koetti järjestää ajatuksiansa, puhuakseen jotakin ja ottaakseen
ylös sauvansa, jonka oli kadottanut. Vaan kun ei onnistunut sen
löytäminen koki hän kömpiä eteenpäin ilman mihinkään nojaumatta. Mutta
kaikki oli turhaa, ihan turhaa. Hän kompastui ja lankesi silmilleen,
niin että jäi makaamaan aivan syvän kuilun partaalle, jonka sivutse tie
kulki.
Tainnoksissa, puoleksi nukkuneena, kykenemätönnä nousemaan ja seisomaan
jaloillansa, pimenneellä näöllä ja heikonneella kuulolla, teki hän
kuitenkin niin väkevän ponnistuksen, että hetkeksi jälleen tointui.
Nojautuen käsivarsiinsa, kohotti hän päätä ja näki Obenreizerin
seisovan vakaana vieressänsä, vieläpä ymmärsikin mitä hän sanoi.
"Kutsutte minua murhaajaksi," virkahti hän katkeralla, pilkallisella
naurulla. Nimi vaikuttaa sangen vähän asiaan. Ja kuitenkin olen
minäkin pannut henkeni alttiiksi, sillä vaaroja kaikenlaisia on minua
ympäröitsemässä ja kentiesi ei minulle onnistukaan elävänä päästä
täältä! Myrsky alkaa uudestaan raivota. Minun täytyy saada paperinne
heti paikalla. Joka hetki on mulle kallis, henkeni rippuu siitä että
joudun."
"Malttakaa vähän!" huusi Vendale tarttuen viimeisellä hurjalla
voiman-ponnistuksella ahneisin käsiin, jotka jo koperoivat hänen
taskuansa. "Antakaa olla! Älkää koskeko! Menkää matkaanne! Jumala
suojelkoon Margueritea! Kaikeksi onneksi ei hän koskaan saa tietää
millä tavalla kuolin. Astukaa vähän edemmäksi, jotta saan katsella
veren-himoisia kasvojanne. Ne johdattanevat nyt mieleeni erään
huolettavan muiston."
Kun Obenreizer näki, kuinka raivoisasti Vendale taisteli pysyäksensä
selvillä, pelkäsi hän, että maassa makaava mies hetkeksi saisi voimansa
takaisin, vieläpä kentiesi viiden miehen väkevyydenkin, eikä vielä
uskaltanutkaan lähestyä. Katsoa tuijottaen vihollistansa tuimilla
silmillä, sammalti Vendale seuraavaiset katkennaiset sanat:
"Ei se saa tapahtua -- pettänyt vainajan luottamusta -- väärät
vanhemmat -- vääryydellä peritty omaisuus -- tutkia asiaa." --
Päänsä painui rintaan, ja hän vaipui taas maahan ihan kuilun partaalle.
Vaan Obenreizer rupesi heti ahneilla kynsillään koperoimaan hänen
povi-taskussaan. Vendale huusi vielä kerran tuskallisesti: vaan vieri,
hurjasti irti ponnistellen, vuoren rinteen yli, syöksyi päistikkaa alas
syvyyteen ja katosi viha-miehensä silmistä ikäänkuin haamu ilkeässä
unessa.
* * * * *
Myrsky raivosi uudestaan ja asettui jälleen. Hirvittävät vuoren-äänet
herkesivät parkumasta, kuu nousi taivaalle kumottamaan, pehmiää lunta
satoi tasasesti ja hiljaa maahan.
Kaksi miestä ynnä kaksi suurta koiraa tuli ulos luostarimajan portista.
Miehet katselivat huolellisesti ympärillensä ja taivasta kohden, ja
koirat pehtaroivat lumessa, ja viskasivat sitä ilmaan käpälillään.
Toinen miehistä sanoi toiselle:
"Arvelenpa että nyt uskallamme lähteä liikkeelle. Ehkä tapaamme heidät
jossakin suojamassa."
Nyt ottivat kumpanenki korin selkään, vahvan rauta-kiskoisen sauvan
käteen, ja tekivät kumpikin paulan vahvasta köydestä, johon pujottivat
itsensä kainaloihin asti jotta olivat kiini sidotut toisiinsa.
Yhtäkkiä koirat lakkasivat leikillisistä ilveistään lumessa, katsoivat
alas polkua myöten, nostivat kuononsa ilmaan, nuuskivat jälleen polkua,
hätäilivät ja ärjähtivät viimein yhtaikaa kovasti haukkumaan.
Miehet katselivat koiria ja molemmat koirat katselivat miehiä vähintään
yhtä viisailla silmillä.
"Eteenpäin avuksi! Avuksi!" huusivat miehet, ja iloisesti, kaikuvasti
haukkuen juoksivat koirat tietä myöten eteenpäin.
"Kaksi hullua lisäksi!" sanoivat miehet pysähtyen ja katsoen etehensä
kuun valossa. "Onko mahdollista? Ja toinen päälliseksi vielä nainen!"
Kumpikin koira piti lähestyvää naista hameen liepeestä kiinni, ja veti
häntä muassaan. Nainen taputteli niitä lähestyen miehiä tottuneen
vuoren-kulkijan askeleilla. Häntä seurasi raskas-jalkainen miehenpuoli,
joka hikoili ja ähkyi liiallisesta ponnistuksestaan.
"Rakkaat opastajat, te matkustavaisten uskolliset ystävät, minä olen
teidän maassanne syntynyt ja kasvanut, ja me etsimme kahta herraa,
jotka ovat kulkenet vuoren-solan kautta ja aikoivat majataloon
illaksi."
"He tulivatkin sinne, mamseli!"
"Kiitetty olkoon taivas, oh, kiitetty!"
"Mutta valitettavasti lähtivät jälleen matkalle, ja me olemme juuri
aikeessa mennä heitä etsimään, vaan meidän on täytynyt odottaa, kunnes
myrsky asettui. Se on raivonnut julmasti näillä paikoin."
"Rakkaat opastajat, te matkustavaisten uskolliset ystävät, suokaa minun
lähteä mukaanne! Antakaa minun, Jumalan tähden, seurata teitä! Toinen
noista herroista on tuleva mieheni! Minä lemmin häntä, o, niin
suuresti, niin suuresti! Niinkuin näette, en ole ollenkaan väsynyt.
Minä olen suvultani talonpoikainen tyttö, ja olen kohta näyttävä
teille, että osaan taitavasti sitoa itseni köyteenne kiinni. Omilla
käsilläni minä sen teen ja vakuutan että olen rohkea ja voimakas. Mutta
antakaa Jumalan tähden! Jos häntä on kohdannut onnettomuus, niin
lempeni hänet löytää, kun ei mikään muu enää auta. Polvillani, hyvät
ystävät, ja sen rakkauden nimessä, jonka äitinne osoittivat isillenne
aikanansa, rukoilen minä teitä!"
Raa'at, vaan hyväntahtoiset miehet tulivat liikutetuiksi.
"Tarkkaan tutkittu hän voipi olla oikeassa," tuiskasi toinen miehistä
toiselle. "Hän näkyy osaavan vuorilla vaeltaa. Katsopa vaan, kuinka
ihmeellisesti hän on tänne tullut! Mutta tuo herra vieressänne,
mamseli?"
"Hyvä Janne," sanoi Marguerite hänelle äitinkielellänsä. "Te jäätte
kyllä tänne odottamaan minua, eikö niin?"
"Jospa tietäisin, kuka teistä on antanut tuon neuvon," ärisi Janne
katsellen miehiä tuimilla silmillä, "niin antaisin hänelle semmoisen
keikahduksen, että hän seisoisi pää lumessa. Ei, hyvä mamseli; minä
seuraan teitä niinkauan kuin henkeni käy, ja kuolen mielelläni teidän
edestänne, jos en parempaa voi tehdä."
Kuun joutuisa kulku taivalla varoitti heitä menettämästä aikaa tyhjiin
lörpötyksiin, ja koska koiratkin näyttivät levottomilta, tulivat
molemmat miehet pian päätökseen. Köysi, johon olivat sitoutuneet
kiinni, vaihetettiin pitempään; molemmat vieraat sidottiin siihen,
Marguerite etunenään ja sitten kyypäri toiseksi, ja näin lähdettiin
matkaan suojamia tutkimaan. Väli ei tosiaan ollut pitkä, koska kaikki
viisi suojamaa ynnä lähimmäinen maja-talo oli ainoasti kuuden Englannin
penikulman päässä, vaan tietä oli vaikea osata vahvan lumisateen
jälestä.
Hetken perästä tulivat kuitenkin, eksymättä, siihen suojamaan, jossa
Vendale ja Obenreizer olivat etsineet suojaa. Toinen lumimyrsky oli
näillä tienoin raivonnut niin kovasti, että kaikki jäljet heistä
tykkänään olivat kadonneet; vaan koirat juoksivat edes takaisin kuonot
maassa ja näyttivät varmaan tietävän asiansa. Kun meidän neljä
vaeltajaa hetkeksi pysähtyi suojaman toiseen päähän, johon myrsky oli
koonnut kauheita kinoksia, rupesivat koirat taas hätäilemään, juoksivat
ympäri, haistelivat ja etsivät ja näyttivät kadottaneen vainun
jäljistä.
Koska molemmat opastajat tiesivät että leveä, syvä kuilu oli oikealla
kädellä, niin olivat he poikenneet liian paljon vasemmalle. Heidän
täytyi nyt suurella vaivalla kahlata lumessa päästäksensä uudestaan
oikealle tielle. Seuran johtaja oli seisahtanut, ja katseli par'aikaa
ympärillensä, löytääkseen joitakin tunnettuja merkkiä tiestä, kun
toinen koirista rupesi kaivamaan lumessa kappaleen matkaa heidän
edessänsä. Kaikki kiiruhtivat nyt sinne, luullen jonkun siihen
kaatuneen ja uupuneen. Eivät he kuitenkaan löytäneet ketään, vaan lumi
oli sillä paikalla pilkkuja täynnä, ja tarkemmin katsottua näkyivät
pilkut olevan punaisia.
Toinen koira oli sill'aikaa laskeunut vatsalleen ihan kuilun partaalle
ja katseli alas syvyyteen värisevillä jäsenillä ja pidättäen itsiänsä
etu-käpälillä, jottei vierisi alas. Se koira, joka oli löytänyt pilkut
lumesta, juoksi nyt, hänkin, toisen viereen, ja molemmat alkoivat nyt
juosta edestakaisin ulvoen ja haukkuen ja osoittaen kaikenlaisia
levottomuuden merkkiä. Vihdoin seisahtuivat molemmat aivan kuilun
partaalle, nostivat kuononsa pystyyn ja päästivät yht'aikaa pitkän,
valittavaisen ulvonnan.
"Siellä on joku alhaalla," sanoi Marguerite.
"Niin luulen minäkin," vastasi yksi miehistä. "Käykääpä vähän takaperin
te molemmat, jotka olette jälimmäisinä, niin astumme, me toiset,
likemmäksi ja katsahdamme alas."
Jälkimmäinen miehistä sytytti kaksi tuli-soittoa, jotka hän otti
kopastaan, ja oijensi net, toisen ensimmäiselle, toisen Margueritelle,
joka seisoi häntä lähinnä. Soitot päästettiin alas köysillä ja
Marguerite ynnä toinen oppaista laskeusivat polvilleen kuilun
partaalle, tarkasti seuraten silmillänsä liekkiä, ja liikuttaen sitä
välistä vasemmalle, sitä myöten kuin kuun valo alhaalla taisteli
pimeitten varjojen kanssa. Sydäntä leikkaava huuto Margueritelta
häiritsi pitkällistä äänettömyyttä.
"Herra Jumala! Tuolla, alhaalla, jossa jäätynyt vuoren seinä ulkonee
virran ylitse, näen minä ihmisen makaavan."
"Missä paikassa, mamselli, missä?"
"Tuolla, suurella litteällä jää-lohkareella suoraan koirain alla."
Mies, joka oli seurannut johtajana, vetäysi takaisin kasvot kalman
karvaisina, ja yhteinen äänettömyys vallitsi taas. Eivät kuitenkaan
kaikki olleet toimettomina, sillä Marguerite oli taitavilla ja
sukkelilla sormilla viidessä minuutissa irroittanut sekä itsensä että
johtajan köydestä.
"Näyttäkää minulle kopat! Ovatko nämät kahdet köydet ainoat, joita
meillä on?"
"Ainoat täällä, vaan majatalossa." --
"Jos hän elääkin vielä -- minä tiedän että se on ylkämieheni -- niin
hän on kuollut ennenkuin ehditte sinne ja jälleen takaisin. Rakkaat
opastajat, te matkustavaisten uskolliset ystävät, katselkaa minua;
katselkaa käsiäni. Jos ne vapisevat taikka hutiloivat liikkeissään,
niin pidättäkäät minua väkivallalla; vaan jos olen vikkelä ja vakava
kädeltäni, niin täytyy teidän auttaa minua pelastamaan häntä."
Nyt kiersi hän toisen köyden käsivartensa ja vyötäröittensä ympäri
jonkunlaiseksi tröijyksi tahi haarniskaksi, teki siihen useampia
solmuja, sitoi sitten kumpaisenki köyden pään yhteen, astui jalallansa
solmun päälle, kiinnitti sen kaikin voimin ja oijensi sitten köyden
miehille, jotka vetäisivät solmun vielä lujempaan.
"Hän on haltioissaan!" sanoivat miehet toisillensa.
"Se on kaikkivaltias Jumala, joka antaa minulle rohkeutta ja voimaa
tällä hetkellä," sanoi Marguerite. "Tiedätte itse, että minä
vertaamatta olen kevein meistä kaikista. Antakaa minulle viina-pullo ja
laskekaa minut alas hänen tykö. Joutukaa sitten enempää apua noutamaan
ja vahvempaa köyttä. Kun olette sen saaneet minulle tänne, niin köytän
sen hänen vyötäröittensä ympäri. Näettehän että hoksaan millä lailla se
pitää tehtämän, katselkaapa vaan tätä solmua! Oli hän hengissä taikka
ei, niin laitan hänet tänne ylös, taikka kuolen minä hänen kanssaan.
Minä rakastan häntä tuhannen kertaa enemmin kuin henkeäni. Taidanko
enempää sanoa?"
Miehet kääntyivät nyt katselemaan hänen seura-kumppaniansa, vaan hän
makasi pyörryksissä lumella.
"Laskekaa minut alas hänen tykönsä," pyysi Marguerite hartaasti ja otti
käteensä pienet nuorasta riippuvat soppa-pullot. "Antakaa minun päästä
tuonne alas, muuten minä syöksyn sinne, jos menisin vaikka mäsäksikin.
Olen talonpojan tyttö enkä tiedä mikä pyörtymys ja pelko on. Laskekaa
minut alas!"
"Niin, mutta, mamseli, hän on luultavasti kuolemaisillansa taikka jo
kuollut!"
"Kuollut tai ei, pitää ylkämieheni pää lepäämän minun rintaani vastaan,
muuten minä syöksyn alas!"
Voitettuina hänen vakavan luottamukseensa kautta, myöntyivät miehet
vihdoin laskemaan häntä alas, sillä varovaisuudella, jonka tottumus oli
heille opettanut ja vaarallinen tila vaati. Itse ohjasi hän matkaa
molemmilla käsillään jyrkkää jäistä kallioseinää myöten alaspäin, ja
syvemmälle häntä laskettiin, kunnes kuului alahalta huuto: "Tarpeeksi!"
"Onko se ylkämiehenne, ja onko hän kuolleena vai elävänä?" kysyivät
miehet yihäältä kumartuen kuilun yli.
Vastaus tuli kohta: "Hän on tainnoksissa, vaan sydämensä sykkii, sykkii
rintaani vastaan."
"Kuinka makaa hän?"
Huudettiin alahalta: "Jäälohkareella. Hänen allansa on sulanut ja
minunkin alla sulaa mitä kerkeää. Joutukaa! Jos kuolemme, niin kuolen
ilolla."
Toinen miehistä juoksi kiireen kautta pois koirien kanssa; toinen pisti
liehuvan soiton lumeen seisomaan ja koetti saada tainnoksissa olevaa
kyypäriä virkomaan. Hierottu hetken aikaa lumella ja saamansa vähän
viinaa suuhunsa pääsi Ladlin Janne kohta taas jaloillensa, vaikka vielä
oli aivan pyörryksissä eikä tiennyt missä oli.
Saapuville jäänyt Sveitsiläinen vartioitsi kuilun partaalla ja huusi
tuon tuostakin aina alhaalla odottavalle tytölle: "Pysykää toivossa! Ne
ovat kohta täällä. Kuinkas on?"
Vastaus kuului: "Sydämensä sykkii vielä. Minä lämmitän häntä siten että
pitelen häntä sylissäni. Olen päästänyt köyden itsestäni irti, sillä
jää sulaa allamme, ja köysi eroittaisi meidät mutta en pelkää
ollenkaan."
Nyt katosi kuu vuoren-kukkulain taa ja koko syvyys makasi pimeyden
peitossa. Huudettiin alaspäin: "Kuinkas on laitanne?" ja vastaus
kuului: "Painumme syvempään ja syvempään, vaan sydämensä vielä sykkii."
Vihdoin ilmoitti koirain haukunta ja tulen-vilahdus lumella että apu
oli lähellä. Kolme -- ellei neljäkymmentä ihmistä, varustettuna
lyhdyillä, soitoilla, paareilla, köysillä, peitto-vaatteilla ynnä
puilla valkean tekemiseksi ja kaikenlaisilla virvoitus-aineilla,
lähestyi kiireisillä askeleilla. Koirat juoksivat hätäillen toisesta
toiseen, paneusivat taas mahallensa vuoren-rinteelle, juoksivat jälleen
herrainsa tykö, heiluttivat häntää ja nuolivat isäntäinsä käsiä,
sanalla sanottu, pyysivät hekin tavallansa ihmiset joutumaan.
Huudettiin alas: "Jumalan kiitos! kaikki on valmis! kuinka on
laitanne?"
Huudettiin ylös: "Painumme yhä vielä, ja olemme aivan jähmettyneet
kylmästä. Sydämensä ei enään tykytä minun sydäntäni vastaan. Ei kukaan
saa tulla alas lisäämään painoamme. Laskekaa vaan alas köysi."
Valkea leimahti ylös ilmaan, soitot valaisivat kuilun seiniä, ja
lyhtyjä ynnä vahva köysi päästettiin alas. Miehet näkivät ylhäältä,
kuinka hän kääri sen makaavan ympäri monin kerroin ja sitoi sen kiinni.
Hallitsevan kuoleman-hiljaisuuden läpi kuului alahalta: "Nostakaa ylös!
varovaisesti!"
Kun ruumis kohosi jäälohkareelta ja alkoi heilua ilmassa taivaan ja
maan välillä, näkivät he tytön ikään kuin madon kiemuroitsevan pelvosta
ja tuskasta.
Ei mitään ilon-huutoa kajahtanut kun miehet asettivat ruumiin paareille
ja toiset laskivat uuden köyden alas. Taas kuului haudan hiljaisuudessa
huuto: "Nostakaa ylös! varovaisesti!"
Vaan nyt kun oli tyttökin saatu onnellisesti ylös kuilun partaalle, nyt
kaikui yhteinen ilon huuto, nyt itkivät kaikki, kiittivät Jumalaa, ja
suutelivat tytön vaatteita sekä jalkoja, ja koirat hyväilivät häntä,
nuolivat hänen jääkylmiä käsiänsä sekä lämmittelivät hänen jähtynyttä
rintaansa suurilla, rehellisillä villa-päillänsä.
Mutta Marguerite repi itsensä irti kaikista ja vaipui lemmittynsä yli
paareille, kädet hänen liikkumattoman sydämensä päällä.