Laaksossa.
Oli noin keski-paikoilla Helmikuuta kun Vendale ja Obenreizer lähtivät
matkaan, ja koska talvi oli kova, niin ei ollut matkakaan erittäin
hupainen; päin vastoin oli tämä aika kaikille matkustavaisille varsin
kamala, ja tultuansa vihdoin Strasburgiin, löysivät matkustajamme tämän
kaupungin suuret ravintolat melkeen tyhjinä, ja ne harvat ihmiset,
joita he siellä tapasivat, ja jotka Englannista tahi Parisista
kaupan toimissa olivat kulkeneet Sveitsin sisämaihin, olivat hekin
paluu-matkalla.
Usea Sveitsin rauta-teistä, joita matkailijat nykyjään kulkevat ilman
vastuksitta ja vaivoitta, olivat siihen aikaan melkeen kokonaan
mahdottomat kulkea, sillä moniaita ei oltu vielä alettukaan rakentaa ja
useimpia parhaillaan rakennettiin. Niissä rautatien-jaksoissa, joita
myöten jo kuljettiin, kohtasi vielä pitkät matkat vanhaa maantietä,
jossa liikenne usein talven aikana tykkänänsä taukosi; toisaalla löytyi
heikkoja paikkoja, joissa uusi laitos kovalla pakkaisella tahi äkkiä
nousevalla pyryllä ei ollut luotettava.
Strasburgissa kerrottiin useita juttuja tien vaivaloisuuksista ja ehkä
useat näistä jutuista olivat ylenmäärin väännetyt, saivat kuitenkin
kummallisimmatkin jonkunlaisen todenmukaisuuden siitä ainoasta syystä,
että ihmiset toden-teolla palasivat matkoiltaan kesken. Koska tie
Baseliin kuitenkin oli auki, niin pysyi Vendale järkähtämättä
päätöksessään matkustaa eteenpäin, ja Obenreizerin päätös oli tietysti
sama kuin Vendalen, sillä nyt hänen oli noista kahdesta valitseminen,
joko jäädä elin-ajakseen onnettomaksi taikka hävittää se todistus,
jonka Vendale vei muassaan, jos vaikka tähän tarpeesen täytyisi murhata
Vendalen.
Näiden molempain matkustavaisten keskinäinen suhta oli ihan erilainen.
Obenreizer, joka Vendalen toimen-sukkeluudesta näki turmion uhkaavan
ja jokaisen tunnin kuluessa huomasi tämän turmion aina enemmän
läheneväksi, vihasi häntä villin metsäelävän kavaluudella. Hän oli aina
tuntenut erästä vainun-kaltaista inhoa Vendalea vastaan, johon syy oli
ehkä haettava vanhassa riitaisuudessa herran ja talonpojan välillä,
kentiesi myöskin Vendalen luonnon julki-suoruudessa, kentiesi hänen
kauniimmassa ulko-muodossakin, taikkapa tämän menestyksessä etsiessä
Margueriten lempeä; ja viimeksi mainitut syyt olivat ehkä painavimmat.
Ja nyt hän tätä paitsi Vendalessa havaitsi metsästäjän, joka vainosi
häntä elämän ja kuoleman uhalla. Vendale sitä vastoin, joka aina
jalomielisesti oli taistellut ensimmäistä epä-luuloansa vastaan, älysi
nyt velvollisuutensa olevan kaikin voimin vastustella tätä epäluuloa ja
lakkaamatta sanoi hän itselleen: "Hän on Margueriten holhoja. Välimme
on varsin ystävällinen; hän on itse esittänyt matka-seuruutta ja
hänellä ei voi olla minkäänlaisia itsekkäitä sivutarkoituksia tällä
ikävällä matkustamisella." Näihin kaikkiin seikkoihin, jotka puhuivat
Obenreizerin puolustukseksi, lisäsi sattumus vielä yhden tapauksen,
silloin kuin he, oltuansa matkalla kahta vertaa kauemmin kuin
tavallisesti, vihdoin tulivat Baseliin.
Matkustajat olivat syöneet myöhäisen puolipäiväisen, ja olivat
yksinänsä eräässä huoneessa ravintolassa, jonka akkunoista nähtiin
sivutse juokseva Rheinin-virta, väkivaltainen ja syvä, paisunut ja
kohiseva. Vendale makasi sohvalla ja Obenreizer käveli edes takaisin
laattialla, välistä seisahtaen akkunan eteen katsellakseen kuinka
kynttiläin valo kaupungista kuvastui pimeään veteen -- ja ehkä
ajatellen mielessään: "Ah! jos voisin syöstä hänen tuonne alas!"
välistä pitkittäen käyntiänsä silmät kiinteästi tuijottaen laattiaan.
"Missä häntä ryöstän, jos voin? Missä hänen murhaan, jos täytyy?"
Tämmöisiä kohisi virta, kohisi, väsymättä kohisi hänen kävellessä
edestakaisin laattialla.
Tämä sävel kuului hänestä viimein niin selvään, että hän pysähtyi
ajatellen parasta olevan laulaa matka-toverillensa toisen säveleen.
"Rheinin-virta kohisee tänä iltana", sanoi hän hymyillen, "ihan
samalla tapaa kuin tuo vedenputous kotonani, jota äitini osoitti
matkustavaisille ja josta olen ennenkin maininnut. Senkin ääni muuttui
ilman mukaan ikäänkuin juoksevan virran kohina. Ollessani kello-sepän
opissa muistan sen vielä suhisseen minun korviini pitkin päiväkausia:
'ken sä olet, pieni raukkaseni? ken sä olet, pieni raukkaseni?'
Muistelenpa vielä sen toisissa tiloissa, kun sen ääni oli kolakka, ja
myrsky raivosi vuoren solassa, kohisseen: 'Bum, bum, bum. Lyö hänet,
lyö hänet, lyö hänet!" Ikään kuin vihastunut äitini -- jos tuo minun
äitini lienee ollutkaan!"
"Jos hän oli äitinne!" sanoi Vendale, joka vähitellen oli noussut
istumaan. "Jos hän oli äitinne? Miksi niin sanotte?"
"Niin, mitä minä tiedän?" vastasi toinen jäykästi, nostaen käsiänsä ja
antaen niiden jälleen pudota alas. "Minä olen niin halvasta suvusta,
ettei siitä ole puhumistakaan. Olin hyvin nuori, ja kaikki muut
perheessä olivat täysi-ikäiset ja niin kutsutut vanhempani ijälliset.
Eikö voi olla kaikki mahdollista tällaisessa tapauksessa?"
"Oletteko koskaan epäilleet -- --?"
"Olen jo kerran sanonut, että epäilen noitten kahden todellista
naimista," vastasi hän, taasen nostaen käsiänsä, ikäänkuin
poistaaksensa tätä ikävää puheen-ainetta. "Vaan mailmaan olen minä
tullut, jos en olekkaan ylhäisestä suvusta siinnyt. Ja mitä se muutoin
asiaan tekee?"
"Kumminkin olette aina Sveitsiläinen," sanoi Vendale seuraten häntä
edes takasin silmillään.
"Mistä minä sen tiedän?" vastasi hän lyhyesti ja seisahtui katsoen
taakseen. "Jos sanon teille: kumminkin olette aina Englantilainen --
mistä sen tiedätte?"
"Siitä, mitä olen lapsuudestani kuullut."
"Niin, sen verran tiedän minäkin itsestäni."
"Ja," lisäsi Vendale, "varhaimmista muistoistani."
"Niin minä myös. Yhdenlaiset ovat minunkin tietoni itsestäni -- jos
tämä on mikään vakava todistus."
"Eikö nämät todistukset teitä tyydytä?"
"Tyydyttäneväthän kaiketi. Ei mikään tässä mailmassa ole verrattava
täyttymykseen. Se on vaan lyhyt sana, mutta voimallisempi kuin pitkät
todistukset ja järkipäätelmät."
"Te ja Wilding vainaja olitte syntyneet samana vuonna ja melkeen
yhden-ikäiset," sanoi Vendale, miettiväisesti katsellen kuinka hän
käveli edestakaisin laattialla.
"Niinpä melkeen."
Voisiko ehkä Obenreizer olla tuo kadonnut perillinen? Oliko tuossa
hänen opissa mailman pieneydestä, joka alinomaa makasi hänen
kielellänsä, kentiesi syvempi merkitys, kuin itse arvasikaan? Oliko tuo
sveitsiläinen kirje niin pian seurannut rouva Goldstrawin ilmoittamisia
sen tähden, että hän oli tämä lapsi, joka nyt oli kasvanut täydeksi
mieheksi? Mailmassa, jossa niin monet syvyydet vielä ovat tutkimatta,
saattoi tämä olla hyvinkin mahdollista. Ne sattumukset eli lait --
kutsuttakoon niitä miksi tahansa, -- jotka olivat perustaneet Vendalen
ja Obenreizerin keskenäistä tuttavuutta ja johdattaneet heitä yhteen
täällä eräänä talvis-iltana, olivat tuskin vähemmin ihmeteltävät, koska
ne, tarkasteltuna tältä kannalta, näyttivät koettavansa edistää jotain
järjestyksellistä ja käsitettävää tarkoitusta.
Vendalessa herätetyt ajatukset kiihtyivät kiihtymistään hänen
seuratessaan miettivin silmin Obenreizeriä, joka yhä käveli
edestakaisin virran alinomaa kohistessa: "Missä häntä ryöstän, jos
voin? Missä hänet murhaan, jos täytyy?" Ei ollut ensinkään pelkäämistä,
että Vendalen kuolleen ystävän salaisuus tulisi hänen huuliltaan ilmi;
vaan niinkuin hänen ystävänsä oli vaipunut tämän painon alle, niin
tunsi Vendalekin paljoa pienemmässä perinnössään kuinka raskaasti häntä
painoi se asia, joka hänelle oli uskottu, ja kuinka vaikea
velvollisuutensa seurata himmeimpiäkin jälkiä oli. Hän kysyi samassa
itseltään, näkisikö hän mielellään että tuo mies olisi todellinen
Walter Wilding? Ei. Kuinka hyvänsä koettikin sysätä epäluulonsa
syrjään, niin ainakaan hän ei mielellään tahtonut suostua asettamaan
tätä miestä vilpittömän, suoran ja lapsellisen kauppakumppalinsa
paikalle. Hän kysyi äkkiä itseltään; soisiko mielellään tämän miehen
tulevan rikkaaksi? Ei: Obenreizerin valta Margueriten yli oli jo
tarpeeksi suuri, rikkaus sen tietysti enentäisi. Soisiko hän mielellään
tämän miehen olevan Margueriten holhojana, jos kohta toteen
näytettäisiinki, ettei hän ollut kaukaisimmassakaan sukulaisuudessa
hänen kanssansa? Ei. Vaan nämät olivat mietteitä, jotka eivät saaneet
hämmentää uskollisuuttansa vainajaa vastaan; hänen oli vaariin
ottaminen että nämät mietteet kulkisivat onnellisesti sivutse, ja että
ne vaan vahvistaisivat häntä hänen päätöksessään rehellisesti täyttää
velvollisuuksiansa. Ja pikemmin kuin luulikaan onnistui hänen malttaa
mieltänsä niin täydellisesti, että ilman vasta-hakoisuutta seurasi
silmillään matka-toveriansa, tämän alinomaa kävellessä edestakaisin
laattialla, -- tämä matkatoveri, jonka hän luuli synkästi
mietiskelevän sukuansa, eikä toisen ihmisen -- vähintäin hänen --
väkivaltaista murhaamista.
Tie Baselista Neuschateliin oli oivallisempi, kuin mitä siitä oli
juteltu, sillä ilmat olivat sen viimeisinä päivinä tehneet
kulettavammaksi. Aasit ja muulin-ajurit olivat samana iltana palanneet
pimeässä ja sanoivat muita vaivaloisuuksia ei löytyvän, kuin
koettelemuksia kärsimykselle, siloille, rattaan-akseleille ja
ruoskan-siimoille. Vuokrattiin kohta hevoiset ja vaunut, joilla
matkustavaisemme seuraavana aamuna ennen päivän noustua lähtisivät.
"Onko teillä tapana lukita ovenne iltaisilla, näin matkustellessanne?"
kysyi Obenreizer, lämmitellen käsiänsä valkean ääressä Vendalen
huoneessa, ennenkuin lähti omaansa.
"Ei; sitä tehdäkseni nukun minä liian raskaasti."
"Onko teillä niin hyvä uni?" kysyi hän ihmettelevällä silmäyksellä.
"Mikä onni!"
"Kaikkea muuta paitse onnea olisi talon toisille asukkaille," sanoi
Vendale, "jos minua herätettäisiin aamulla ulkopuolelta sänkykammarini
ovea."
"Minäkään en lukitse oveani," sanoi Obenreizer; "vaan antakaa minun
Sveitsiläisenä, joka tuntee maantavat, antaa teille neuvon.
Matkustaessanne isänmaassani kätkekää aina paperinne -- niinkuin
tietysti rahannekin pään-aluksenne alle; aina samaan paikkaan."
"Ette juuri puhu hyvää maanmiehistänne," sanoi Vendale nauraen.
"Maanmieheni," vastasi Obenreizer, "ovat luultavasti niinkuin useimmat
muutkin ihmiset, ja useimmat ihmiset ottavat mitä saavat. Hyvästi!
Kello neljä siis aamulla!"
"Hyvästi! Kello neljä!"
Jäätyänsä yksin kohensi Vendale kekäleitä, peitti ne valkoisella
tuhalla ja istuikse malttaaksensa mieltään. Ajatuksensa pyörivät vielä
viimeisen aineen ympäri, ja virran kohina ei auttanut niitä, vaan piti
ne pikemmin valveella. Istuessaan näin ja miettien, katosi ennestäänkin
vähäinen unenhalunsa ja, huomattuansa ettei olisikaan miksikään
auttanut mennä levolle, jäi hän istumaan kamiinin eteen täysissä
vaatteissa. Marguerite, Wilding, Obenreizer, matkustamisen tarkoituksen
tuhansia epäilyksiä ja toiveita ajeli yht'aikaa mielessään.
Kaikellaiset esineet häntä vastasivat, paitse uni, joka piti itsensä
kaukana hänestä.
Näin istuttuansa kauvan aikaa syvissä mietteissä kamiinin edessä, paloi
kynttilä alas jalkaansa ja sammui; vaan tämä ei mitään tehnyt, koska
oli tarpeeksi valoa kamiinin valkeasta. Hän heitti käsivartensa
tuolinkarmille, nojasi leukansa käteen ja istui yhä miettien.
Hän istui valkean ja sängyn välissä ja kun valkea liehui kohisevan
virran viimasta, liehui myös hänen oma varjonsa sängyn yli. Hänen
asemansa antoi varjolle puoleksi surullisen puoleksi rukoilevaisen
muodon. Silmänsä katsoa tuijottivat siihen lakkaamatta, kunnes viimein
rupesi luulemaan, että se olikin Wildingin eikä hänen oma varjonsa.
Vähäinen aseman muuttaminen saisi varjon katoamaan, ja tämän muutoksen
tehtyänsä, katosikin vallattoman mielensä kuvelma. Nyt istui hän
pimeässä loukossa kamiinin vieressä vastapäätä huoneen ovea.
Ovi oli varustettu pitkällä, kömpelöisellä rautaha'alla ja tämän hän
nyt näki hiljaa ja varovaisesti nostettavan. Ovi aukeni hiukan, ja meni
jälleen kiini, ikäänkuin olisi ilman viima sitä liikuttanut. Mutta hän
havaitsi, ettei haka enään mennyt paikalleen.
Ovi aukeni uudestaan aivan hiljaa, kunnes oli niin paljon tilaa, että
ihminen mahtui lävitse. Nyt se jäi seisomaan auki, niinkuin joku olisi
varovaisesti pitänyt siitä kiini. Ihmisen haamu astui viimein sisään,
kasvot käännettynä sänkyä vastaan ja jäi seisomaan äänetönnä oven
vieressä. Hetken kuluttua otti haamu askeleen eteenpäin ja sanoi
kuiskaten:
"Vendale!"
"Mikä on hätänä?" vastasi tämä ja hyppäsi ylös. "Kuka siellä on?"
Se oli Obenreizer, joka nyt hänkin vuoroonsa antoi kuulla hämmästyksen
huudahuksen nähdessään Vendalen tulevan vastaansa ihan odottamattomalta
taholta.
"Ei sängyssä?" sanoi hän, tarttuen Vendalea hartioihin, ikäänkuin
tekisi hänen suuresti mieli painiskella hänen kanssansa. On jotain
kuitenkin väärässä."
"En älyä mitä tarkoitatte;" sanoi Vendale, repien itsensä irti.
"Sanokaa ensiksi, ett'ette ole kipeä."
"Kipeä? En ollenkaan!"
"Minä näin ilkeän unen teistä. Miksikä olette vielä vaatteissa?"
"Yhtä paljon syytä on minullakin kysyä teiltä, ystäväni, miksikä olette
ylhäällä ja riisuttu."
"Sen olen jo maininnut. Näin ilkeän unen teistä ja sitten on minun
ollut mahdotonta nukkua. Oli mahdotonta pysyä huoneessani, tietämättä
miten teidän oli laitanne, ja vaikea oli minun tulla tännekin. Minä
olen kauvan seisonut ovenne takana ja epäillyt, menisinkö sisälle.
Toisen on kyllä helppo nauraa unelle, joka ei ole häntä vaivannut. Vaan
missä kynttilänne on?"
"Se on loppunut."
"Minulla on yksi alkamaton huoneessani. Lähdenkö sitä noutamaan?"
"Jos olisitte niin hyvä."
Obenreizerin huone oli ihan vieressä ja hän ei viipynyt kuin
silmänräpäyksen. Palattuansa kynttilällä, heittäysi hän polvilleen
kamiinin eteen ja sytytti sen; mutta hänen siihen tarkoitukseen
puhaltaessaan tulta hiileen havaitsi Vendale, katsahdessaan alas, hänen
huulensa olevan vaaleat ja vapisevan jostaan mielenliikutuksesta.
"Niin," sanoi Obenreizer, asettaen sytytettyä kynttilää pöydälle, "se
oli ilkeä uni. Katselkaapa vaan minkä näköinen olen!"
Hänen jalkansa olivat paljaat; punainen villapaitansa oli auki
kauluksesta, ja hiat käärityt kyynäspäihin asti; ahtaat sukkahousut,
jotka ulottuivat nilkka-luihin asti, oli muuten ainoa pukunsa.
Vartalonsa näytti notkealta ja tuimalta, ja silmänsä olivat erinomaisen
kirkkaat.
"Jos minun olisi täytynyt painiskella varkaan kanssa, kuten unessa
näin," sanoi Obenreizer, "niin olen siihen toimitukseen täydesti
puettu."
"Ja aseissa myös näemme;" sanoi Vendale silmäellen hänen vyötänsä.
"Tämän veitsen minä aina kannan vyölläni kun matkustelen;" vastasi hän
jäykästi ja veti veitsen puoleksi tupesta. "Eikö teillä ole tämmöistä?"
"Ei. Minulla ei ole mitään sellaista."
"Eikä pistoolejakaan?" lisäsi Obenreizer, luoden silmäyksen pöydälle ja
sieltä koskemattomalle pään-alukselle.
"Ei niitäkään."
"Te Englantilaiset olette niin hyvän-luuloiset! Aiotteko panna
nukkumaan?"
"Sen olisin jo aikaa tehnyt, vaan en saa unta."
"Niin on minunkin laitani onnettoman unen-näköni perästä. Valkeani on
mennyt samaa tietä kuin teidän kynttilä. Suvaitsetteko minun istua
täällä teidän tykönä. Kello on jo yli kahden ja kohta on aika lähteä
matkalle, jottei enään kannata mennä levolle."
"Niin minustakin," sanoi Vendale; "istukaa tähän ja pitäkää minulle
seuraa."
Obenreizer meni huoneesensa järjestämään pukuansa ja palasi hetken
kuluttua väljä kappa hartioilla ja tohvelit jalassa. Ystävät istausivat
yksi kummallekin puolelle kamiinia.
Vendale oli lisännyt puita uuniin ja Obenreizer oli huoneestaan ottanut
mukaansa potellin ja pienen pikarin, jotka hän pani pöydälle.
"Halpaa ravintolan konjakkia, pelkään mä," sanoi hän ja täytti
pikarin; "se on ostettu matkalla eikä verrattava teidän konjakkiin
Raajarikko-loukossa; mutta teidän on valitettavasti juotu selväksi.
Kylmä yö, kylmä aika yöllä, kylmä maa ja kylmä huone tekevät tämän
kuitenkin tyhjää paremmaksi. Maistakaa!"
Vendale otti pikarin ja ryyppäsi sen puoleksi.
"Miltä tuntuu?"
"Sillä on karkea jälki-maku," sanoi Vendale ja laski väristyksellä
pikarin pöydälle; "eikä ole minun mieleeni."
"Aivan oikeen," sanoi Obenreizer, kasteltuansa kieltänsä pikarissa ja
maiskuttaen huulilla; "sillä on tosiaan karkea jälki-maku, joka ei ole
minunkaan mieleen. Uh! Mutta voimaa siinä on, koskahan palaa."
Hän oli, näet, viskannut jäännökset pikarista kamiiniin.
Molemmat matkustavaiset nojasivat toisen kyynäspäänsä pöydälle ja
päätänsä käteen, ja katselivat leimuavaisia kekäleitä. Obenreizer pysyi
valveella ehkä äänetönnä; mutta Vendale, joka oli oivallisemman ryypyn
ottanut, tunsi kohta väristyksiä ja repimisiä suonissa ja hermoissa.
Kerran hän hyppäsi pystöön ja katseli tuimasti ympärillensä, vaan
vaipui kohta kummallisimpiin ja hämmentäväisiin unelmiin. Hänellä oli
paperinsa kätkettynä lompakkoon sisimmäisessä povi-taskussa
kiininapitetun päällys-takin alla; vaan mitä hyvänsä uneksikin,
keskeytti häntä kuitenkin aina horroksissaan joku tuskallinen luulo
papereistansa, ehkä ei päässyt täydellisesti heräämään. Häntä tapasi yö
Venäjän aromailla -- joku tuntematon antoi tämän nimityksen seudulle --
Margueriten seurassa, ja kuitenkin tunsi hän vieraan käden hiljaa
kulkevan lompakkoa myöten päällys-takkinsa alla, maatessansa itse
unessa valkean vieressä. Haaksi-rikkoisena ajelehti hän aavalla merellä
avonaisessa aluksessa, ilman vaatteitta ja ilman muuta suojaa kuin
vanha purje, ja kuitenkin kehoitti häntä heräämään ja nousemaan eräs
tunto hiipivästä kädestä, joka koetteli kaikkia taskujansa, etsiäkseen
papereita, vaan ilman mitään löytämättä. Hän luuli olevansa vanhassa
kellarissa Raajarikko-loukossa, johon sänky Baselin ravintolasta oli
muutettu ja Wilding -- joka, vasten hänen luuloansa, ei ollutkaan
kuollut -- puisteli häntä kuiskaten hänen korvaansa: "Katselkaapa tuota
ihmistä! Näettekö, että hän on noussut tuolilta ja parast'aikaa etsii
ja kääntelee pään-alustaanne? Minkä tähden hän tuota tekee, jos hän ei
tahtoisi saada käsiinsä paperia, joita kannatte lähellä rintaanne?
Herätkää!" Ja kuitenkin nukkui hän nukkumistaan ja eksyi uusiin
unelmiin.
Valveella ja liikkumatta, nojaten päätä käteensä sanoi hänen
matka-kumppalinsa viimein: "Vendale! meitä huudetaan! Kello on neljä!"
Ja kun Vendale aukasi silmänsä näki hän syrjästä Obenreizerin sumuisia
kasvoja.
"Olette nukkuneet raskaasti," sanoi hän; "seuraus vaivaloisesta
matkasta ja vilusta."
"Nyt olen minä hereillä," sanoi Vendale ja hyppäsi ylös, ehkä
horjuvilla jaloilla. "Ettekö itse ole nukkuneet?"
"Olen luulemma nukahtanut hiukan, vaikka olen mielestäni koko ajan
ollut katsovinani hiljaa ja kärsiväisesti valkeaan. Kuitenkin täytyy
meidän nyt pestä itsiämme ja einehtiä ja sitten lähteä matkalle. Kello
on yli neljän, Vendale; se on yli neljän!"
Tätä hän sanoi pitääkseen hereillä Vendalea, joka jälleen oli
vähällä vaipua uneen, ja joka pukiessaan ja einehtiessään nukahti
useita kertoja, vaikka hän koneenmukaisesti liikkui. Vasta päivän
koittaessa sai hän jonkulaisen selvemmän tunnon ajamisesta, kulkusten
helinästä, ankarasta pakkasesta, luiskahtavista hevosista, jyrkistä
vuoren-rinteistä, lehdettömistä metsistä, ja pysähdyksestä jonkun
ravintolan edessä, jossa täytyi kulkea navetan läpitse tullakseen
kesti-huoneesen. Hän ei ollut tähän asti tietänyt paljoa muuta, kuin
että Obenreizer koko päivän oli istunut miettiväisenä hänen vieressään
ja useasti katsellut häntä tutkivilla silmäyksillä.
Mutta kuin hän horroksistaan tointui, ei istunutkaan enään Obenreizer
hänen vieressään. Vaunut olivat pysähtyneet tien varrella olevan
ravintolan eteen, ja rivi pitkiä kaitaisia kärryjä, jotka olivat
täytetyt viini-tynnyreillä ja vedetyt vahvoilta hevosilta sinisillä
vempeleillä ja päähisillä, oli myös siellä hakenut majaa. Ne tulivat
tieltä päin, johon matkustavaisemme aikoivat, ja Obenreizer, joka ei
enään ollut mietteisin vaipuneena vaan iloinen ja hilpeä, puhutteli
etuimmaista ajajaa. Sill'aikaa kuin Vendale valvaantui ja saadakseen
verensä liikkumaan, juoksi edes takaisin raittiissa ilmassa, lähtivät
kärryt taas matkalle ja kaikki ajajat tervehtivät Vendalea ajaessaan
ohitse.
"Mitä väkeä nuo on?" kysyi Vendale.
"Ne ovat meidän -- Desfresnier & C:on -- viinin-kuljettajia," vastasi
Obenreizer.
Hän hymyeli itsekseen ja sytytti sikarin.
"Tänäpänä olen minä ollut varsin ikävä matkakumppani," sanoi Vendale;
"en ymmärrä ensinkään mikä minua vaivaa."
"Ette saaneet nukkua viime yönä, ja veri nousee useasti päähän
tämmöisellä pakkasella," sanoi Obenreizer, "sen olen havainnut. Mutta,
kuten nyt näyttää, olemme matkustaneet turhaan."
"Mitä tarkoitatte?"
"Niin, kauppa-huoneen päällysmies on tällä erää Milanossa. Niinkuin
tiedätte on meillä viinin-kauppa Neuschatelissa ja silkki-kauppa
Milanossa. No niin, koska silkki viimeisinä aikoina on vaatinut
suurempaa huolen-pitoa kuin viini, niin on Desfresnier äkkiarvaamatta
kutsuttu Milanoon, ja Rolland, toinen osakas, hänen lähdettyä,
sairastunut, ja lääkärit ovat kieltäneet häntä puhumasta kenenkään
kanssa. Neuschatelissa odottaa teitä kirje näistä asioista. Minä kuulin
sen ensimmäiseltä viinin-kuljettajalta, jonka kanssa näitte minun
haastelevani. Hän sanoi saaneensa terveisiä teille, jos tapaisi teitä
matkalla. Mitä nyt aiotte tehdä? Kääntyä takaisin?"
"Matkustaa eteenpäin;" vastasi Vendale.
"Eteenpäin?"
"Niin eteenpäin. Vuorten yli Milanoon."
Obenreizer herkesi polttamasta katsellakseen Vendalea. Sitten veti hän
taas syvän savun, silmäellen tietä ylöspäin ja alaspäin ja kiviä
jalkainsa juuressa.
"Minulla on tähdellinen asia toimitettavana," sanoi Vendale; "useita
noista kaivatuista lanketeista voidaan käyttää samalla lailla, ellei
pahemminkin; minua on kehoitettu aikaa menettämättä auttamaan
kauppa-huonetta varkaan kiini saamisessa eikä mikään saa minua
kääntymään takaisin!"
"Eikö?" sanoi Obenreizer, ottaen sikarin suustaan ja nauraen, sitten
ojensi hän matka-kumppanilleen kätensä ja lisäsi: "no, ei totta maar
mikään elämässä siis minuakaan enään saa palaamaan! Hoi, kuski! Anna
mennä!"
Ajettiin pitkin yötä. Lunta oli tuiskunut, vaan nyt alkoi vähin suveta,
jotta täytyi väsyneitten hevosten tähden enemmiten ajaa kävellen.
Aurinko oli noin tunnin aikaa ollut näkyvissä, kun vaunut seisahtuivat
erään ravintolan eteen Neuschatelissa kuljettuansa kaksitoista
peninkulmaa kahdeksassa kolmatta tunnissa.
Nautittuansa pikaisen virvoituksen ja vaatteita muutettuansa, lähtivät
matka-toverit yhdessä Desfresnier & C:n konttoriin, jossa saivat
viinin-kuljettajan mainitseman kirjeen, joka sisälsi vääräntäjän
keksimiseen tarpeelliset kirjoitus-mallit. Koska Vendale pysyi
järkähtämättä päätöksessään matkustaa kiireimmittäin eteenpäin, oli
ainoastaan määrääminen, mitä tietä valittaisiin kuljettavaksi Alppien
yli.
Opastajain ja muulin-ajurein ajatukset noista kahdesta teistä, jotka
veivät toinen S:t Gothardin toinen Simplonin vuorisolain läpitse, olivat
ihan erilaiset, ja molemmat nämät paikat olivat vielä liiaksi kaukana
heistä, että saaduista tiedoista olisi mitään erityistä hyötyä ollut,
varsinkin koska hyvin hyvästi tiesivät, että pyry-ilma yhdessä tunnissa
saattoi kokonaan muuttaa teitten äskeistä tilaa, jos oli tämä vaikka
kuinka todenmukaisesti kuvailtu. Vaan koska tie Simplonin yli näytti
ylimalkaan olevan luotettavin, päätti Vendale sitä seurata. Obenreizer
ei ollut ollenkaan osaa ottanut keskusteluun, eikä virkannut sanaakaan.
Eteenpäin ja yhä eteenpäin meni matka Genf'iin, Lausanne'en,
pitkin järven aavaa rantaa Peway'hin, ja sieltä mutkistelevaitten
vuori-kulmain välitse ihanaan Rhonen laaksoon. Ikävä yksi-äänisyys
vaunu-rattaitten pyörimisessä yötä päivää alkoi vihdoin kuulua
matkustavaisten korvissa ikäänkuin hyrisevältä kellon-koneelta, joka
niille ilmoitti ajan kulkua. Äkkinäistä suvi-ilmaa seurasi nyt ankara
pakkanen pimeän ja sumuisen ilman kanssa, Alppien vuori-kukkulat
näkyivät etäältä ja kuvastivat lika-harmaata taivasta vasten, ja
läheisimmillä ja matalimmilla harjanteilla oli niin kosolta
heijaisevan-valkeaa lunta, että järvet, virrat ja kosket sen rinnalla
näyttivät melkeen sameilta ja likaisilta, ja kylätkin saivat
vaalennetun ja likaisen muodon. Oli tauonnut tuiskumasta ja lunta ei
näkynyt teillä. Harmaa sumu, joka leveni laakion yli ja jääti
matkustavaisten hiukset ja vaatteet, oli ainoa vaihe ikävällä matkalla.
Ja lakkaamatta pyörivät rattaat yötä päivää ja lakkaamatta soittivat
ne toisen matkatoverin korvissa sitä nuottia, joka nyt oli tullut
Rheininvirran soitelman sijaan: "Aika ryöstää häntä elävänä on mennyt,
minun täytyy hänet murhata."
Vihdoin ehtivät pieneen köyhään Briegin kaupunkiin Simplon-vuoren
juurella.
Oli jo pimeä illalla kun tulivat tänne, vaan kuitenkin havaitsivat
kuinka kääpiön-kaltaisilta näytti sekä ihmiset että rakennukset
täällä, verrattuna niihin jättiläisvuoriin, jotka kohosivat heidän
ympärillänsä. Tänne täytyi jäädä yöksi, ja täällä oli lämmintä,
ruokaa ja viiniä, sekä sen jälkeen taas keskustelu opastajain ja
kyyti-miesten kanssa. -- Neljään päivään ei ollut yksikään ihminen
kulkenut vuoren-solan läpitse. Vuori oli toisella puolen lumirajaa
liian pehmeä rattaille, vaan ei sentään tarpeeksi kova reelle. Lunta
oli jo monta päivää tuntunut olevan ilmassa, vaan, kumma kyllä,
sitä ei vielä satanut; kuitenkin oli varmaan pyry-ilma kohta tulossa.
Ajo-kaluilla ei ollut yrittäminenkään päästä läpitse, ja matka oli
tehtävä joko muuleilla taikka jalkasin, vaan kummassakin tapauksessa
täytyi taitavimmille opastajille maksaa tavallista korkeampi palkka,
olkoon sitten että onnistuivat saattamaan matkustavaiset ylitse, tahi
pakoitettiin palaamaan kesken.
Tähänkään keskusteluun ei ottanut Obenreizer osaa, vaan istui hiljaa ja
äänetönnä kamiinin edessä, polttaen sikaria, kunnes huone oli tyhjänä
ja Vendale lykkäsi asian hänen päätettäväksi.
"Pah!" tuhisi hän. "Olen kyllästynyt noihin vaivaisiin raukkoihin
ja heidän ammattiinsa. Se on loppumatta sama virsi heidän
virka-toimituksesta tänään, ikäänkuin vuosia takaperin, ollessani itse
ryysyinen poika nulikka. Mitä me kaksi siis tarvitsemme? Niin, me
tarvitsemme laukun selkään ja vahvan, rautakiskoisen sauvan käteen.
Opastajaa emme tarvitse ensinkään; me tulisimme vaan häntä opastamaan,
sen asemesta että hän opastaisi meitä. Jätämme kapsäkit tänne ja
kävelemme yhdessä vuoren yli. Olemmehan ennenkin matkustaneet yhdessä
vuorten yli, ja olenhan minä syntyisin vuori-asukas ja tunnen tämän
solan -- mieliipä sanoa maantien -- ihan ulkoa. Armosta sallittakoon
noiden raukkain hoitaa virkaansa muitten tarpeeksi; vaan meitä he eivät
saa viivyttää ansaitaksensa enemmän rahaa, joka heillä kuitenkin on
ainoana tarkoituksena."
Hyvillään toivosta päästäkseen pulasta ja voidaksen katkaista sekaisen
solmun, antoi Vendale -- voimakas, pelkäämätön ja vakava päätöksessään
lähteä matkalle, kuten olikin, ja sentähden myös taipuva viimeiseen
viittaukseen, -- mielellään suostumuksensa. Kahden tunnin kuluessa oli
kaikki matkaan tarpeelliset neuvot ostettuna ja laukut pakattuna.
Sitten pantiin levolle.
Herättyänsä aamulla hämärässä näkivät he puolet kaupungin asukkaista
kokoontuneena kaitaiselle kadulle katselemaan heidän lähtöänsä. Väki
haasteli keskenänsä joukoissa, opastajat ja kyytimiehet kuiskasivat
loitompana ja katselivat tuon tuostakin taivasta. Ei kukaan toivonut
heille onnea matkalle.
Kun alkoivat ylös nousemistansa vuorelle, näkyi vilahdukselta aurinko
muuten muuttumattomalla taivaalla, ja muutti hetkeksi kaupungin soleat
tornin-huiput hopean hohtaviksi.
"Hyvä ennustus-merkki!" sanoi Vendale, vaikka aurinko katosi vielä
hänen puhuessansa. "Esimerkkimme tulee ehkä aukasemaan solaa tältä
puolen."
"Erehdys! Ei kukaan tule meitä seuraamaan," vastasi Obenreizer katsoen
ensin ylös taivaalle ja sitten alas laaksoon. "Me tulemme olemaan
kahden kesken tuntureilla."