Vendale kosii.
Kesä ja syksy olivat menneet; Joulu ja Uusivuosi olivat tulossa.
Testamentin-suorittajina, jotka rehellisesti tahtoivat täyttää
velvollisuuksiaan vainajata kohtaan, olivat Vendale ja Bintrey useammat
kerrat pitäneet kiivaita keskusteluja. Laki-mies oli heti alusta
julistanut, että oli ihan mahdotonta ryhtyä mihinkään uuteen toimeen
asiassa, koska ainoat mahdolliset tutkimukset kadonneesta jo olivat
tehdyt itse Wildingin toimesta sillä menestyksellä, että aika ja
kuolema yhdessä eivät olleet hänestä jättäneet vähintäkään jälkeä.
Jos tehtäisiin sanomalehtiin ilmoitus siitä miehestä, jolla oli oikeus
omaisuuteen, niin olisi tarpeellista siinä mainita kaikenlaisia pieniä
seikkoja joka taas yllyttäisi puolet kaikista Englannin veijareista
esittelemään itsiään varsinaiseksi Walter Wildingiksi. "Jos löydämme
tilaisuutta päästä kadonneen jäljille, niin käyttäkäämme se, vaan ellei
niin yhtykäämme uuteen neuvotteluun ensi tulevana vuosi-päivänä
Wildingin kuolemasta." Tämä oli herra Bintreyn neuvo, ja Vendalen
täytyi antaa asian jäädä vastaiseksi, ehkä hän kernaasti olisi
noudattanut ystävä vainajansa mieltä.
Jos Yrjö Vendale kääntyi huolistaan menneistä päivistä tulevaisiin,
olivat hänen toiveensa yhtä epäselkoisella kannalla kuin ennenkin.
Kuukausia oli kulunut ensimmäisestä käynnissään Soho-Sqvaressa, ja tällä
pitkällä ajalla oli ainoana kielenä, millä hän oli Margueriten kanssa
saanut puhua lempeydestään, ollut silmien kieli, sopivissa tiloissa
autettuna käden puristuksella.
Mikä tuo sitten oli vastus, joka aina asettui hänen tiellensä? Sama
järkähtämätön vastus, joka alusta alkaen oli sulkenut häneltä tien.
Kuinka sopivaiselta tahansa näyttikin tilaisuus päästä Margueriten
kanssa kahden kesken puheelle saivat Vendalen yritykset kuitenkin
muuttumatta aina saman päätöksen. Kaikissa sattumaisimmissakin tiloissa
oli herra Obenreizer viattomimmalla tavalla aina hänelle vastukseksi.
Mutta vanhan vuoden viimeisenä päivänä tuli taas odottamaton tilaisuus
viettää iltaa Margueriten seurassa ja tätä tilaisuutta päätti Vendale
uudestaan käyttää puhuakseen hänen kanssa kahden kesken. Ystävällinen
kirje Obenreizeriltä kutsui näet häntä uudenvuoden-päivänä pieniin
päivällispitoihin Soho-Sqvareen.
"Tulemme olemaan ainoastaan neljä henkeä" -- kuuluivat sanat kirjeessä.
"Tulemme olemaan ainoastaan kaksi ennen illan loppua" -- päätti
Vendale.
Englannissa uudenvuoden päivänä annetaan ja vastaan-otetaan
puoli-päivällispidot niinkuin muulloinkin ilman muuta, vaan
muissa maissa pidetään tätä päivää suurena lahjain antamisen ja
vastaan-ottamisen tilaisuutena. Välistä on mahdollista noudattaa
vieraita tapoja ja Vendale ei pelännyt kokeen tekemistä. Vaikeampi oli
hänen päättää minkälaisen hänen uudenvuoden-lahjansa Margueritelle
pitäisi oleman. Talonpojan tyttären arka arvonsa tunto, joka
kipeimmästi tunsi eroituksen oman ja hänen yhteiskunnallisten asemain
välillä, oli varmaan hiljaisuudessa nouseva häntä vastaan, jos hän
uskalsi tarjota hänelle kallista lahjaa, ja köyhänkin miehen varoilla
ostettava lahja oli siis ainoa, jonka hän toivoi, antajan vuoksi,
löytävän tien tytön sydämmeen. Vakaa-mielisesti vastustaen kiusausta,
timanttein ja rupiinein muodoista kiusausta, osti Vendale nastion,
Genualaisen taidekalun, joka oli yksinkertaisin ja vaatimattomin
koristus, jonka hän löysi juveleerarin puodissa.
Hän pisti lahjansa salaa Margueriten käteen, kun Marguerite tätä
hänelle ojensi tervehtiäksensä Vendalea päivällis-pidoille määrättynä
päivänä.
"Tämä on ensimmäinen uudenvuoden-päivä, jota vietätte Englannissa,"
sanoi Vendale. "Sallitteko minun käyttää samaa tapaa kuin teidän
kodissanne harjoitetaan?"
Marguerite kiitti vähäisen hämillänsä, katsellen pientä rasiaa,
epä-tietoisena mitä tuo mahtoi sisältää; vaan kun hän sen aukaisi ja
näki kuinka huolellisesti yksinkertaisesti Vendalen pieni muistinlahja
oli valittu, tajusi hän kohta Vendalen syitä ja käänsi häntä kohtaan
iloiset kasvonsa, joissa selvään oli luettava hänen mielipiteensä:
"tunnustan todellakin että olette minua ilahuttaneet ja miellyttäneet."
Ei milloinkaan hän Vendalen mielestä oli ollut näin kauniina kuin
tällä hetkellä. Hänen talvi-pukunsa tummanruskea silkki-hame mustan
sametti-liivin kanssa, joka nousi kaulaan asti ja pehmeästi ympäröitsi
sitä pienellä joutsen-höyhenisellä seppeleellä -- koroitti vastakohdan
koko voimalla hänen ihonsa hohtavaa valkeutta.
Vasta silloin kuin Marguerite hänestä kääntyi peiliä vastaan
pannaksensa uuden lahjansa entisen sijaan, tuli Vendale havaitsemaan
että muitakin läsnä-olijoita oli huoneessa. Hän näki nyt Obenreizeria,
joka tapansa mukaan likisti hänen kyynäspäätänsä ja kuuli tämän äänen
hienolla ivauksella kiittelevän häntä kohteliaisuudestaan Margueriteä
kohtaan: "Kuinka siisti ja yksinkertainen lahja, hyvä herra! Minkä
hienon aistin se osoittaa!" -- Nyt vasta huomasi myös Vendale, että
paitsi häntä itseä vielä toinenkin vieras, mutta ainoastaan yksi, oli
saapuvilla, jota Obenreizer esitteli hänelle maanmiehenänsä ja
ystävänään. Ystävän kasvot olivat homehtuneet, ja ystävän ruumiinvarsi
paksu ja puhlakka. Hänen ikänsä muistutti ihmisellisen elämän syksystä,
ja illan kuluessa osoitti hän kaksi silmiin-astuvaa omaisuutta, toinen:
olla vaiti; ja toinen: tyhjentää potelleja.
Rouva Dor ei ollut huoneessa, eikä hänelle ollut jätetty sijaakaan
pöydässä kun ruualle ruvettiin. Obenreizer ilmoitti, että hyvän rouvan
yksinkertainen tapa oli syödä puolipäivällistään "keskellä päivää."
Myöhemmin illalla oli hän lausuva puolustus-syitänsä.
Vendale ihmetteli oliko tuo hyvä rouva Dor tällä erää vaihtanut
toimitustansa puhdistaa Obenreizerin hansikkaita toimitukseen
laittaa Obenreizerin ruokaa. Varmaa oli, että ruokalaitokset olivat
keitto-taidon mestari-teoksia, joittenka kanssa Englannin kätkyessä
vielä makaavan keitto-taidon tuotteet eivät olleet verrattaviakaan.
Päivällinen oli oiva, ehkä yksinkertainen. Mitä viiniin tulee, niin
pyörivät tuon äänettömän ystävän silmät juhlallisesta innostuksesta.
Välisti hän sanoi: "Hyvä!" kun uusi potelli tuotiin esiin, ja välisti
hän sanoi: "Ah!" kun tyhjennetty kannettiin ulos, ja sillä oli kaikki
hänen puoleltansa illan huviksi loppunut.
Vaiti-olo on välistä tarttuva. Raskautetut omilta salaisilta
huoliltaan, näkyivät Marguerite ja Vendale joutuneen äänettömän
ystävän painavaisen vaikutus-voiman alle. Edesvastaus kanssapuheen
ylläpitämisestä rippui siis kokonaan Obenreizerin hartioilla, ja hän
kantoikin takkansa kuin mies. Hän aukaisi sydämmensä sivistyneenä
muukalaisena ylistäen Englannin kunniaa. Muitten aineitten loppuessa
palasi hän aina tähän tyhjentymättömään lähteesen, ja sai jälleen
virran juoksemaan yhtä vilkkaasti kuin ennenkin. Hän ihasteli Englannin
korkea-kasvuista, voimakasta kansaa; hän ihmetteli sen komeita
kaupunkeja ja yhteisiä rakennuksia ynnä kiiteltävää järjestystä näitten
ylläpitämisessä. Hän kiitti Englannin kansallista hallitusta ja ylisti
sen lakien vapamielisiä perusteita varsinkin oikeuden käynnissä y.m.
y.m.; sanalla sanottu ihastuksensa oli niin täydellinen, että hän
viimein, ennenkuin päivällis-pidot loppuivat, pyysi luvan pitää
vähäisen puheen, joka päättyi sanoilla: Eläköön vanha Englanti! hip!
hip! huraah!
Tuskin oli Obenreizerin ääni veisannut tämän englantilaisen
ylistysvirren viimeistä säveltä, tuskin oli tuo äänetön ystävä saanut
viimeisen viini-pisaran kurkkuunsa, kun hiljainen kolkutus ovelle
häiritsi juhlaa. Palvelija-tyttö astui sisään ja meni suoraan isäntänsä
luoksi pieni kirje kädessä. Obenreizer aukaisi kirjeisen ja luettuansa
sen teeskentelemättömällä harmilla, ojensi hän sen ystävälleen ja
maanmiehellensä. Vendale sitä vastoin tunsi itsensä ikään kuin
virkistyvän nähdessänsä koko tätä hommaa. Oliko hän tuossa
harmittavaisessa kirjeisessä saanut liittolaisen? Oliko tuo niin
hartaasti odotettu hetki nyt ainakin tulemaisillaan? "Pelkäänpä, ettei
tässä muu auta;" sanoi Obenreizer maanmiehellensä. "Pelkäänpä että
meidän en lähteminen."
Äänetön ystävä antoi hänelle kirjeisen takasin, nykähytti paksuja
hartioitansa ja kaasi viimeisen kerran viiniä pikariinsa. Viljavat
sormensa puristivat hartaasti potellin kaulaa ja halasivat sitä
lempeällä hyvästi-heittämisellä. Hänen pallon-pyöreät silmäinsä
katselivat himeästi, ikään kuin sumun lävitse, Vendalea ja Margueriteä.
Sortunut äänensä kärisi ja sai arvaamatta matkaan kokonaisen lauseen:
"Luulenpa" -- sanoi hän --, "että tekisi mieleni juoda vähän enemmän
viiniä!"
Tästä ponnistuksesta tukehtumaisillaan hän huokahti raskaasti ja läksi
ovea kohti.
Obenreizer kääntyi Vendaleen syvällä mielipahan katsannolla.
"Minä olen niin liikutettuna, niin hämilläni, oikeenpa ikävöittää"
-- -- -- alkoi hän. "Muuan maanmiehistäni on joutunut onnettomuuteen;
hän on yksin eikä ymmärrä teidän kieltänne ensinkään, josta syystä minä
ynnä hyvä ystäväni täällä emme näe muuta neuvoa kuin lähteä häntä
auttamaan. Mitä osaankaan sanoa puolusteekseni? En voi kuvata kuinka
pahoilla mielin olen, kun minun täytyy menettää teidän seurustelemisen
huvi ja kunnia."
Hän vaikeni, nähtävästi odottaen että Vendale ottaisi hattunsa ja
menisi; vaan tämä, joka nyt älysi onnellisen hetken lähestyvän, päätti
tehdä vastoin hänen luuloansa ja mieltänsä. Hän vastusti siis
Obenreizeriä taitavasti tämän omilla aseilla.
"Älkää nyt kaikin mokomin panko niin pahaksenne," sanoi hän. "Minä
odotan aivan mielelläni täällä siksi kuin palaatte."
Marguerite punastui ja kääntyi ompelu-kehäänsä akkunan vieressä.
Sumu ilmeysi Obenreizerin silmissä ja hymyileminen tuli vähän
teeskennellyksi hänen huulillensa. Sanoa Vendalelle, ettei häntä ollut
odottaminen takaisin hyvään aikaan, ei käynyt laatuun, koska oli
vaarallista loukata semmoista miestä, jonka hyvä ajatus oli hänelle
suuresti tarpeellinen hänen kauppa-toimessaan; hän tyytyi siis, niin
paljon kuin mielensä malttoi, tappioonsa ja vakuutti että Vendalen
esitys sekä miellytti että ilahutti häntä. "Se oli muka niin
vapaamielisesti, niin ystävällisesti, niin Englantilaiseen tapaan
tehty!"
Hän käveli hetken askaroiden, ikäänkuin olisi hän etsinyt jotaan
poissa-olevata, meni kaksi-puolisesta ovesta ulos toiseen huoneesen,
tuli jälleen takaisin, hattu ja päällystakki kädessä, syleili Vendalen
kyynäspäitä luvaten piammiten palata, ja katosi näkymättä äänettömän
ystävänsä keralla.
Vendale kääntyi akkuna-loukkoon, johon Marguerite oli istautunut
työllensä. Huoneessa istua röhötti nyt, ikäänkuin olisi hän kadosta
pudonnut tahi lattian läpi noussut, -- vanhan tapansa mukaan, kasvot
uunia vastaan -- odottamattomana esteenä rouva Dor itse. Hän nousi
puoleksi pystöön; katsoi puoleksi leveäin olkapäittensä yli Vendalea ja
pudota pulskahti jälleen alas tuoliinsa. Työskentelikö hän? Varmaan.
Tekikö hän, niinkuin ennenkin, Obenreizerin hansikkaita puhtaaksi? Ei;
hän parsi sukkia.
Asian laita oli nyt toivoton. Vendale mietti vakavasti kaksi seikkaa.
Oliko mahdollista pistää rouva Dorea kammiinin-uuniin? Ei; hän ei olisi
mahtunut sinne. Oliko mahdollista pitää rouva Dorea, ei elävänä
naisena, vaan muuna huone-kaluna? Voisiko hän katsella tätä rehellistä
eukkoa samoilla silmin kuin pöytä, jonka päälle satunnalta oli
heitetty jonkulainen hiuspuku harsikosta? Varmaan; sen hän voi ja
sen hän tekikin ilman erityistä omantunnon vaivaamista. Mentyänsä
istumaan vanhan-aikuiseen akkuna-loukkoon aivan Margueriten ja hänen
ompelu-kehänsä viereen, ilmaantui vähäinen liikutus mainitussa
huone-kalussa, mutta mitään ääntä siitä ei kuulunut. Muistaa tulee,
ettei ole aivan helppo liikuttaa tällaista raskasta kalua, josta taas
seuraa se etu, ettei tarvitse pelätä sen niin äkkiä kaatuvan.
Äänetönnä ja varsin hämillä kallistihe kaunis Marguerite ompelunsa yli
ja neuloi ikäänkuin olisi henkensä rippunut neulan terässä. Sill'aikaa
ajeli hänen kasvoillansa hohtavat ruusut ja lumenvalkoinen vaaleus, ja
sormensa osoittivat levotonta, kuumeen-tapaista toimeliaisuutta. Itse
tuskin vähemmässä tuskassa älysi Vendale kuitenkin tarpeelliseksi
hiljaa ja varovaisesti johtaa häntä siihen tunnustukseen, jonka hän
halusi itse tehdä sekä siihen vielä suloisempaan tunnustukseen, jota
hän itse ikävöitsi saada kuulla. Naisen rakkaus harvoin voitetaan
äkkinäisellä rynnäköllä, se myöntyy vähitellen lähestymisen kautta, ja
kuuntelee mieluisammin hiljaista ääntä.
Vendale johdatti hänen muistoonsa heidän entistä yhdessä-oloansa, kun
matkustivat Sveitsissä, ja tapaukset tästä onnellisesta, kadonneesta
ajasta elähyttivät jälleen heidän mieltänsä. Vähitellen katosi
niinikään Margueriten ujous; hän hymyili, tuli puheliaaksi, katseli
Vendalea, laiskotteli neulomisessaan ja pisti usein neulansa väärään.
Molempain äänet alenivat alenemistaan ja kasvonsa kallistuivat heidän
puhuessaan aina likemmäksi toisiansa. Mutta rouva Dor? Rouva Dor
käyttäiksi juuri kuin enkeli, hän ei ollut mitään näkevinään, ei
virkkanut sanaakaan, parsi vaan ahkerasti Obenreizerin sukkia. Kun
rouva Dor tässä toimessaan veti sukkaa vasemmalle käsivarrellensa ja
aina väliinsä nosti tätä käsivartta ilmaan, jotta valo paremmin
sattuisi hänen työhönsä, ilmestyi kummallisia ja kuvaamattomia hetkiä,
jolloin rouva Dor näytti ikäänkuin ylös-alasin istuvalta ja omia ilmaan
nostettuja sääriänsä tarkastelevalta. Sitä myöten kuin aika kului,
tapahtuivat nämä ilmaan nostamiset aina pitemmällä väli-ajalla. Tuo
tuostakin nyykähytteli musta harsikkopuku, painui raskaasti alaspäin ja
virkkui jälleen. Pieni läjä sukkia vieri hiljaa rouva Doren polvilta ja
jäi makaamaan huomaamatta laattialle. Mahdottoman suuri villalanka-kerä
seurasi sukkia ja pyörähti hiljaa pöydän alle. Musta harsikko-puku
nyykähytti, painui alaspäin ja virkkui jälleen, nyykähytti vielä
kerran, painui alas ja ei virkkanutkaan sen enemmin. Monen-säveleinen
äänähdys, kuuluva puoleksi niinkuin suuren kissan hyrräys, puoleksi
kuin höylän viiltäminen pehmeätä kaulaa vastaan, kohosi rakastavaisten
alentuneitten äänten ylitse, kajahdellen säännön mukaisella väliajalla
huoneessa. Luonto ja rouva Dor olivat tehneet liiton auttaaksensa
Vendalea. Rehellisin naisista nukkui.
Marguerite kohosi tuoliltansa, pysähyttääkseen rouva Doren kuorsausta,
sitä emme tahto sanoa, vaan kuuluvaa unta; mutta Vendale pani kätensä
hänen käsivarrelleen ja painoi häntä jälleen alas istumaan.
"Antakaa hänen olla" -- kuiskasi hän. "Minä olen odottanut tilaisuutta
uskoakseni teille salaisuuden. Sallikaa sen nyt tapahtuvan."
Marguerite istuihe jälleen ja tahtoi tarttua neulaansa, vaan turhaan;
silmänsä sekä sormensa pettivät, hän ei löytänyt mitään.
"Olemme puhuneet," sanoi Vendale. "niistä ajoista jolloin ensikerran
satuimme yhteen ja jolloin ensikerran matkustelimme toistemme seurassa.
Minulla on tunnustus tehtävä, koska olen erästä asiaa salannut.
Puhukaamme ensimmäisestä matkustelemisestani Sveitsissä, luettelin
teille kaikki ne mielen liikutukset, joita toin muassani kotia
Englantiin, paitse yhden ainoan. Saatatteko arvata mikä tämä mielen
liikutus on?"
Margueriten silmät tarkastelivat ahneesti ompelusta ja kasvonsa
kääntyivät vähän syrjään. Alkoipa ilmauda levottomuuden merkkiä kauniin
liivinsä alla nastion tienoilla. Hän ei vastannut, vaan Vendale ahdisti
häntä armahtamatta kysymyksellään.
"Voitteko arvata mikä mielen-liikutus Sveitsissä se on, josta en ole
vielä teille maininnut?"
Margueriten kasvot kääntyivät taas Vendalea kohtaan ja hieno hymyilys
leikitteli hänen huulillansa.
"Ehkä se on joku mielen-liikutus vuoriloista?" vastasi hän viekkaasti.
"Ei; se tulee paljon syvemmältä."
"Taikka sitten järvistä?"
"Ei; järvet eivät ole tulleet minulle päivä päivältä rakkaammiksi.
Järvillä ei ole mitään yhteyttä nykyisen onnellisuuteni toiveitteni
kanssa vastaisuudesta. Marguerite! kaikki, mikä antaa elämälle arvonsa
rippuu yhdestä sanasta teidän huulilta; Marguerite, -- minä lemmin
teitä!"
Neitosen pää vaipui alas, ja Vendale tarttui hänen käteensä. Hän veti
häntä tykönsä ja katseli häntä. Kyyneleet tulivat neiden silmiin, jotka
hän oli maahan luonut ja vuosivat kauniita poskiansa alas.
"Ah! herra Vendale," sanoi hän. "Olisi ollut kauniimmin tehty teiltä
pitää salaisuutenne. Oletteko unhoittaneet sen välin, joka eroittaa
meitä. Ei milloinkaan se voi tapahtua!"
"Ainoasti yksi väli voipi meitä eroittaa, Marguerite, ja se on se,
jonka itse teette. Oma lemmityiseni! minun silmissäni ei löydy mitään
korkea-arvoisempaa kuin sinun hyvyytesi, sinun ihanuutesi! O! kuiskaa
minulle se ainoa pieni sana, että tahdot ruveta vaimokseni!"
Hän huokasi suru-mielisesti.
"Muistakaa sukuanne," sammalti hän, "ja muistakaa minuakin."
Vendale veti häntä vielä likemmäkseen.
"Jos viivyttelette semmoisilla esteillä," sanoi hän, "niin täytynee
minun uskoa, että olen loukannut teitä."
Hän vävähti ja katsoi ylös.
"O! ei! ei!" sanoi hän viattomuudessaan; mutta samana hetkenä, kun
nämät sanat olivat päässeet huuliltansa, älysi hän minkä merkityksen
Vendale oli niille antava. Hänen tunnustuksensa oli vasten tahtoansa
tullut ilmi, ja ihana punastus kaunisti nyt poskiansa. Hän teki heikon
ponnistuksen päästäkseen irti rakastajansa syleilyksestä, katsoi häntä
rukoillen silmiin ja tahtoi puhua, vaan sanat keskeysivät Vendalen
suuta suikatessa.
"Päästäkää minut, herra Vendale!" sanoi hän sortuneella äänellä.
"Kutsu minua Yrjöksi."
Hän painoi päänsä hänen rintaansa, ja vihdoin oli nyt koko sydämensä
hänen omana.
"Yrjö!" kuiskasi hän.
Neiden käsivarret kietoutuivat lempeästi hänen kaulaansa, ja ujosti
koskien huulillansa hänen kasvoja, kuiskasi neiti nuot viehättäväiset
sanat: "minä lemmin sinua!"
Sillä suloisella hetkellä, joka tästä seurasi, kuului kolina portin
aukaisemisesta ja sulkemisesta selvästi talvisen kadun hiljaisuudessa.
Marguerite kavahti.
"Antakaa minun mennä," sanoi hän; "Hän on tullut takaisin."
Hän riensi ulos huoneesta, taputtaen sivumennessä rouva Dorea
olkapäähän. Ämmä heräsi kaikuvalla kuorsauksella, tuijotti ensiksi
yhden sitten toisen olkapäänsä yli, katseli alas helmaansa, vaan ei
keksinyt sieltä sukkia, ei villalankaa, ei parsinneulaa. Samassa kuului
askeleita portaista.
"Mon Dieu!" sanoi rouva Dor ja värisi kuin haavan lehti. Vendale kokosi
ylös sukat ja lankakerät ja nakkasi kaikki yhtenä tukkona rouvan
olkapään yli.
"Mon Dieu!" huusi rouva Dor toistamiseen, kun tämä villa-tulva putosi
alas hänen avaraan syliinsä.
Ovi aukeni, ja Obenreizer astui sisään. Ensimmäisellä silmäyksellään
huoneen ympäri hän huomasi Margueriten poissa-olon. "Kuinka?" kiivastui
hän, "onko veljeni tytär mennyt? Eikö hän ole täällä huvittamassa
teitä, minun poissa-ollessani? Se on anteeksi antamaton asia. Minä tuon
hänen paikalla alas."
Vendale pidätti häntä.
"Minä pyydän että annatte miss Obenreizerin olla," sanoi hän. "Huomaan
että olette tulleet takaisin ilman ystävättänne."
"Niin, ystäväni jäi sinne lohduttamaan onnetonta maanmiestämme, Se oli
sydäntä leikkaava näky, herra Vendale! Huoneen haltiat koron-kiskojalla
-- koko perhe kyynelissä! Me syleilemme kaikki toisiamme äänettöminä.
Yksin ihmeteltävä ystäväni ei kadottanut malttiansa, vaan lähetti
paikalla noutamaan pullon viiniä."
"Saanko puhua muutaman sanan kahden kesken teidän kanssanne, herra
Obenreizer?"
"Aivan mielelläni."
Sitten kääntyi hän rouva Doreen.
"Te näännytte kokonaan levon puutteesta, hyvä rouva; herra Vendale
suopi kyllä anteeksi."
Rouva Dor nousi ylös ja alkoi matkustella kylki edellä kamiinista
sänkyyn päin, vaan pudotti tällä matkalla sukan. Vendale otti sen ylös
hänelle ja aukasi yhden kaksois-ovista, vaan pari askelta astuttuaan
pudotti rouva taas kolme sukkaa. Vendalen kumartuessa niitäkin
poimimaan, joutui Obenreizer väliin, pyytäen anteeksi ja
varoittavaisesti iskein silmää rouva Dorelle, joka tunnusti tämän
huomanneensa sillä, että uudestaan pudotti kaikki sukat yhteen
läjään ja sitten kauhistuneena tallusti pois onnettomuutensa
näytelmä-paikalta.
Obenreizer kokosi vihoissaan sukkia molemmilla käsillä, ja huutaen:
"mene! sen" -- -- -- heilutti hän myttyä ilmassa. Rouva Dorelta kuului
vielä yksi: "Mon Dieu," ennenkuin katosi likimmäiseen huoneesen, johon
häntä seurasi kokonainen pilvi sukkasia.
"Mitä teidän on ajatteleminen, herra Vendale," sanoi Obenreizer,
lukiten ovea, "tämmöisestä ikävästä seka-sorroksesta perheessä. Oikeen
minun täytyy hävetä itse omani puolesta. Me alotamme uutta vuotta niin
kehnosti kuin mahdollista on; kaikki on mennyt nurin tänä iltana. Olkaa
hyvä ja istukaa -- ja sanokaa mitä saan tarjota teille. Näyttäisimmekö
vielä kunnioituksemme yhdelle teidän oivallisista englantilaisista
tavoista? Koetanpa olla, mitä englantilainen kutsuu iloiseksi ja
lystiksi. Minä esittelen 'groggia'."
Vendale kielsi groggin, kaikella kunnioituksella oivallista tapaa
kohtaan.
"Haluaisin puhua teille yhdestä asiasta, joka on minulle varsin
tärkeä," sanoi hän. "Olette epäilemättä havainneet, herra Obenreizer,
että minä jo kauan olen suuresti ihaellut teidän veljenne tytärtä."
"Tosiaan olette varsin hyvä; veljeni tyttären nimessä minä kiitän
teitä."
"Ja olette myös ehkä havainneet, että ihastukseni miss Obenreizeriin on
kohonnut hellempään ja syvempään tuntoon --?"
"Sanommeko ystävyyteen, herra Vendale?"
"Sanokaa rakkauteen, niin olemme totuutta likempänä."
Obenreizer kavahti tuolilta. Tuo tuskin nähtävä tykytys, joka hänessä
oli likeisin aste punastumiseen, ilmausi yhtäkkiä kasvoihinsa.
"Te olette miss Obenreizerin holhoja;" jatkoi Vendale, "ja pyydän nyt
teitä osoittamaan minulle suurinta hyvyyttä kuin koskaan voitte, sillä
että annatte hänen minulle vaimoksi."
Obenreizer vaipui taas tuolillensa.
"Te oikeen hämmästytätte minua, herra Vendale!" sanoi hän.
"Minä odotan kunnes rauhoitutte jälleen," vastasi Vendale.
"Vielä muuan sana, ennenkuin voin rauhoittua! Ettehän ainakaan ole
puhuneet tästä asiasta mitään veljeni tyttärelle?"
"Olen! Minä olen avannut koko sydämeni hänelle, ja on syytä
toivoa." -- --
"Kuinka?" keskeytti häntä Obenreizer; "te olette kosineet veljeni
tytärtä, kysymättä siihen ensiksi minulta lupaa."
Hän löi nyrkkinsä pöytään, ja hukkasi ensi kerran siitä asti, kun
Vendale oli tullut häntä tuntemaan, kokonaan aivonsa avaimet.
"Hyvä herra!" jatkoi hän, "mikä on tämä käytös? Kuinka taidatte
puolustaa tällaista menetystä kunniallisena miehenä, joka puhuu toisen
kanssa?"
"Minä taidan puolustaa sitä sillä, että se on muuan meidän
englantilaisista tavoista," vastasi Vendale vakaasti, "ja niitähän te
aina olette kiittäneet. Totta puhuen, herra Obenreizer, en voi sanoa,
että minä katuisin mitä olen tehnyt, sen vaan voin vakuuttaa, että
käytökseni ei ole lähtenyt ehdollisesta ylenkatseesta teitä kohtaan. Ja
tämän nyt selvitettyäni, pyydän teitä sanomaan suoraan ja rehellisesti,
mitkä väitökset teillä on tehtävänä kosimistani vastaan."
"Minulla on se tärkeä muistutus tehtävänä," vastasi Obenreizer, "että
te ja veljenitytär seisotte niin erilaisella sivistyksen kannalla. Hän
on köyhän talonpojan tytär, ja te olette ylhäistä sukua. Te osoitatte
meille kunnian," -- lisäsi hän, ja koetti jälleen asettua tavalliselle
kohteliaalle kannallensa, -- "joka tosin ansaitsee meidän kiitollista
myöntämistä; mutta eroitus on liian silmiin pistävä; uhraus on liian
suuri. Englantilaiset ovat ylpeätä kansaa, herra Vendale! Minä tunnen
tämän tarpeeksi, käsittääkseni että avioliitto, sellainen kuin te
olette esittäneet, olisi herättävä yleistä häiriötä täällä. Ei yhtäkään
kättä ojennettaisi talonpoikaselle vaimollenne, ja paraat ystävänne
hylkäisivät teidät."
"Malttakaapa hetki," puuttui Vendale tässä puheesen. "Ilman röyhkeyttä
rohkenen sanoa, että tunnen maanmieheni ylimalkaan ja ystäväni erittäin
paremmin kuin te. Kaikkein niitten nähden, joitten ajatus on minkään
arvoinen, olisi syy naimiseeni selvästi vaimoni itsen ylevyys. Jos en
olisi vakaa -- huomatkaa, että sanon vakaa -- siitä, että voin tarjota
hänelle paikan, jonka hän saattaa vastaan-ottaa ilman vähintäkään
masentumista, niin en olisi koskaan pyytänytkään häntä vaimokseni. Onko
teillä vielä useampia väitöksiä tehtävinä? Onko teillä mikään
persoonallinen väitös minua vastaan?"
Obenreizer levitti molemmat kätensä, ikäänkuin osoittaaksensa
jonkunlaista kohteliasta kieltoa.
"Persoonallinen väitös?" virkahti hän. "Sellainen kysymys, hyvä herra,
saattaa vaan tehdä mieleni karvaaksi!"
"Me olemme molemmat kauppiaita," pitkitti Vendale, "ja teillä on syytä
vaatia, että teille näytän voivani elättää vaimoa. Varallisuuteni
laita käypi selittäminen parilla sanalla. Vanhemmiltani olen perinyt
kaksikymmentätuhatta puntaa, joitten toisesta osasta minä elinaikanani
vaan kannan koron, joka taas, siinä tapauksessa, että satun kuolemaan
ja jättämään jälkeeni vaimon, tulee hänen omakseen. Jos kuoltuani jätän
jälkeeni lapsia, niin tulee itse pääoma jaettavaksi niiden välillä,
heidän päästyänsä täyteen ikään. Toisen puolen rahoistani saan minä
vapaasti käyttää, sen olen jo pannut viinikauppaan, jota luulen vielä
voivani melkoisesti isontaa. Ylipäänsä lasken minä tuloni tästä
laitoksesta kahteentoistasataan puntaan vuodelta, ja kun tähän
pannaan lisäksi elatusrahani, niin nousee vuotinen tuloni nykyään
viiteentoistasataan puntaan, vaan minulla on paraat toiveet
saattaakseni vielä korottaa tätä summaa. Kysyn sen vuoksi, onko teillä
mitään väittämistä minua vastaan varallisuuteni puolesta?"
Ahdistettuna viimeiseen varustukseensa saakka, nousi Obenreizer ylös ja
käveli edes takaisin huoneessa. Selvästi näkyi, ettei hän tällä
hetkellä tiennyt mitä sanoisi tahi mitä tekisi.
"Ennenkuin vastaan tähän kysymykseen," sanoi hän hetken mietittyään,
"täytyy minun pyytää että saan puhutella miss Margueritea. Mainitsitte
äsken, muistaakseni, että toivotte hänen hyväksyvän niitä tunteita,
joilla olette häntä kunniottaneet."
"Minulla on se arvaamatoin onni, että tiedän hänen lempivän minua,"
vastasi Vendale.
Obenreizer vaikeni: sumu-pilvi levisi silmäinsä yli, ja tuskin
havaittava veren tykytys ilmaantui taas hänen kasvoihinsa.
"Jos tahdotte olla hyvä ja suoda anteeksi, että jätän teidät vähäksi
aikaa yksinänne," sanoi hän mittelevällä kohteliaisuudella, "niin
haluaisin mielelläni puhua pari sanaa veljenityttären kanssa."
Hän kumarsi ja meni ulos.
Yksin jääneenä kääntyivät Vendalen ajatukset luonnollisesti
tutkistelemaan mahdollista syytä Obenreizerin käytökseen. Tämä oli
koettanut estää hänen kosimistansa ja teki nyt esteitä naimisellekin,
vaikka se nähtävästi tarjosi etuja, joita ei hänenkään varovaisuus
saattanut epäillä. Käytöstänsä oli mahdoton käsittää.
Etsiessään vastausta tähän kysymykseen, johtui Vendalen mieleen, että
Obenreizer oli melkein samalla ijällä kuin hän; ja että Marguerite,
tarkoin mitattu, ei ollut Obenreizerin kanssa niin erittäin läheisessä
sukulaisuudessa, koska vaan oli hänen velipuolensa tytär. Hän kysyi
siis itseltään rakastuneen helposti heränneellä luulevaisuudella, oliko
hänellä ehkä kilpailija kosimisessaan voitettavana, samoin kuin hänellä
oli holhoja suostutettavana. Tämä ajatus lensi hänen aivonsa läpi
silmänräpäykseksi, vaan ei kauemmin. Muisto Margueriten suutelosta joka
vielä hehkui poskessansa, johdatti hänelle suloisesti mieleen, että
hetkenkin luulevaisuus nyt oli rikos lemmittyänsä vastaan.
Asiaa tarkemmin tutkittuaan, näytti hänen mielestä Obenreirerilla
olevan yksi tahi toinen syy tällaiseen käytökseen. Margueriten kauneus
ja suloisuus olivat kalliita koristuksia tässä pienessä perheessä, jolle
ne antoivat erinomaisen lumouksen, niinkuin ne Obenreizerillekin
tuottivat jonkinlaista mahtavuutta, minkä kautta hän aina osasi tehdä
huoneensa viehättäväiseksi. Näitä Margueriten miellyttäviä omaisuuksia
hän aina enemmin tahi vähemmin tiesi käyttää omain, itsekästen
tarkoitustensa edistämiseksi. Oliko hän se mies, joka tahtoi menettää
tällaisia etuja, saamatta sijaan mahdollisesti suurimpaa korvausta
niitten menettämisestä? Yhdistys Vendalen kanssa naimisen perustuksella
tarjosi tosiaan luotettavia etuja; mutta Lontoossa löytyi monta sataa
nuorta miestä, paljoa rikkaampaa ja mahtavampaa kuin Vendale. Oliko
mahdollista, että tämän miehen kunnian-himo tavoitti itselleen
korkeampia etuja, kuin mitä Vendalen esittämä naiminen hänen veljensä
tyttären kanssa lupasi hänelle. Vendalen tätä itseltään kysyessä,
ilmausi mainittu mies uudestaan hänen viereensä, antamaan vastausta
siihen, taikka ei antamaan.
Nähtävä muutos oli tapahtunut Obenreizerilla, kun hän jälleen istuutui.
Käytöksensä ei ollut niin vakava ja surutoin kuin ennen, ja
suupielissään näkyi jälki jostakin mielen-liikutuksesta, joka ei vielä
ollut asettunut. Hän oli puhunut jotakin Vendalesta tahi itsestään,
joka oli herättänyt Margueriten inhon ja ensi kerran pakoittanut hänen
lausumaan omaa vakaata tohtoansa. Asian laita saattoi olla niin, mutta
aivan varmaa tuo ei ollut. Ainoasti niin paljon voi sanoa, että hän
näytti siltä kuin olisi tullut tappiolle.
"Minä olen puhunut veljenityttären kanssa;" alotti hän, "ja saanut
tietää ettei teidänkään vaikutus-voima ole riittänyt tekemään häntä
sokiaksi sille epä-suhtaisuudelle säädyn puolesta, joka seuraa
tarjoustanne."
"Rohkenenko kysyä," sanoi Vendale, "onko tämä ainoa päätös, johon
olette tulleet puhuttuanne miss Obenreizerin kanssa."
Silmänräpäyksen leimaus lensi Obenreizerin sumu-pilvestä.
"Voitto on teidän puolella," vastasi hän pistävällä nöyryydellä. "Jos
vaaditte minua sitä tunnustamaan, niin myönnän sen näillä sanoilla.
Veljenityttären ja minun tahto olivat tätä ennen yhtäpitävät, herra
Vendale; mutta te olette astuneet meidän väliin, ja teidän tahtonne on
nyt hänenkin. Kotimaassani tiedämme koska olemme voitettuna ja
myönnämmekin sen, panematta asiaa erittäin huoleksi, ja niin aivon
minäkin nyt tehdä, mutta ainoasti muutamilla ehdoilla. Ottakaamme
rahavarojanne vielä tarkastellaksemme. Minulla on yksi väitös tehtävä
teitä vastaan, hyvä herrani -- hyvin kummallinen ja rohkea väitös
tämmöiseltä vähän-arvoiselta mieheltä."
"Minkälainen se väitös on?"
"Te olette osoittaneet minulle kunnian pyytää nuorta sukulaistani
vaimoksi. Tällä erää täytyy minun -- aina suurimmalla kiitollisuudella
kieltää pyyntönne."
"Mistä syystä?"
"Siitä syystä ettette ole tarpeeksi rikas."
Niinkuin Obenreizer oli ennustanut hämmästytti tämä väittämys kokonaan
Vendalea, ja hän istui hetken aivan äänettömänä.
"Vuotinen tulonne on viisitoista sataa puntaa;" jatkoi Obenreizer.
"Köyhässä kotimaassani lankeaisin minä polvilleni teidän edessänne ja
sanoisin: 'mikä ruhtinaallinen omaisuus', mutta rikkaassa Englannissa
istun minä liikkumatta sanoen: 'kohtuullinen toimeen-tulo, herraseni,
vaan ei enempääkään!' Omaisuutenne olisi ehkä riittävä vaimolle, joka
olisi syntyänsä omasta säätystänne, mutta ei se ulotu kuin puoleksi
vaimolle, joka on muukalainen halvasta suvusta ja jota kaikki turhat
luulot yrmivät. Jos veljenitytär menee naimiseen teidän kanssanne, niin
tulee hänelle jo alusta vaikea työ saadaksensa itselleen sitä arvoa,
jossa hän on pidettävä teidän vaimona. Niin, niin, tämä nyt kyllä ei
ole teidän ajatuksenne, vaan se on minun ja tulee järkähtämättä
pysymään minun ajatuksena. Nuoren sukulaiseni tähden vaadin minä, että
tämä työ tulee niin huokeaksi kuin mahdollista on, ja ne maalliset
edut, joita hän avukseen tarvitsee, ovat myös sulan oikeuden mukaan
hänelle hankittavat. Sanokaa nyt, herra Vendale, taitaako vaimonne
viidellätoistasadalla punnalla vuoteensa asua kaupungin parhaassa
osassa -- ja pitää palvelijaa, joka avaa hänelle ovet, pöydän-kattajaa,
joka passaa häntä syödessä, tahi hevoisia ja vaunuja ajaaksensa? Minä
luen vastauksen silmistänne, se on kieltävä. Noh, yks asia vielä, niin
olen lopettanut! Onko totta, että nainen, sellainen kuin teidän maanne
sivistyneet, taiteelliset ja lempeät naiset, ja joka asuu Lontoon
parhaassa korttelissa, jolla on palvelija, joka avaa hänelle oven,
pöydän-kattaja, joka passaa häntä syödessä, ja hevoiset ja vaunut
ajaaksensa, onko totta, sanon minä että sellainen nainen heti kohta
ylenee neljä askelta vaimon-puolien mielestä? Onko vai ei?"
"Tulkaa jo asiaan," sanoi Vendale. "Te pidätte tätä kysymystä ehtona.
Mitkä ovat siis ne ehdot, joita vaaditte?"
"Halvimmat ehdot, hyvä herra, joilla saatan toimittaa vaimonne nuot
neljä askelta ylös. Teidän täytyy enentää nykyistä tuloanne kahta
suuremmaksi; tarkin säästäväisyys ei tule Englannissa vähemmällä
toimeen. Mainitsitte äsken, että toivotte melkoisesti voivanne isontaa
viini-kauppaanne. Olkaa siis ahkera ja suurentakaa se. Perin juurin
olen minä hyväntahtoinen mies, ja sinä päivänä, jolloin selvillä
todistuksilla näytätte vuotisten tulonne nousevan kolmeentuhanteen
puntaan, silloin on nuoren sukulaiseni käsi teidän oma, jos nimittäin
pyydätte sitä minulta."
"Saanko kysyä, oletteko antaneet miss Obenreizerille tiedon tästä
ehdosta?"
"Olen kyllä. Hän antaa minulle vielä hiukan arvoa, herra Vendale, ja
suostuu ehtoihini. Toisin sanoen: hän antaa holhojansa huolen pidon ja
avaramman maailman-tuntemuksen johdattaa itseänsä."
Näin sanoen nojausi hän takaperin tuoliinsa vakaalla luottamuksella
nykyiseen asentoonsa ja paraalla tuulellaan.
Siinä tilassa, johon Vendale nyt oli joutunut, näytti hänestä suora
vetominen oikeuteensa kokonaan toivottomalta, sillä hänellä ei ollut,
niin sanoaksemme, pohjaa jalkainsa alla. Joko Obenreizerin väitökset
olivat hänen itsensä ajattelemat taikka hän ainoastaan tahtoi venyttää
naimis-asiata toivoen ajan kuluessa saattavansa sen kokonaan tyhjäksi
tehdä, niin kummassakin tapauksessa oli kaikki vastarinta Vendalen
puolelta nykyään turhanpäiväistä. Ei ollut muuta neuvoa kuin myöntyä ja
koettaa saada niin hyvät ehdot kuin mahdollista.
"Minä panen vastaan" -- alkoi hän.
"Arvattavasti; sen tekisin minäkin teidän sijassanne," sanoi
Obenreizer.
"Mutta jos niin olisi," sanoi Vendale, "että suostuisin ehtoihinne,
niin sallikaa minunkin puoleltani määrätä kaksi ehtoa. Ensiksi toivon
minä saavani tuontuostakin käydä tervehtimässä veljenne tytärtä."
"Ahaa! Käydä tervehtimässä veljeni tytärtä! Ja tehdä häntä yhtä
naimakiihkoiseksi, kuin itse olette? Jos nyt kieltäisin, kävisittekö
hänen tykönä ilman minun luvatta?"
"Aivan varmaan."
"Mikä viehättävä vilpittömyys! Ihan englantilaista! Te saatte käydä
häntä tervehtimässä, herra Vendale, vissillä päivillä, jotka me
yhteisesti määräämme, vaan mitä vielä?"
"Väitöksenne vuotisia tulojani vastaan on minua aivan hämmästyttänyt,"
pitkitti Vendale, "ja tahtoisin sen tähden vastaiseksi hankkia
itselleni turvan senkaltaisesta hämmästyksestä. Nykyisen ajatuksenne
jälkeen tarvitsen minä, kyetäkseni naimiseen, kolmentuhannen punnan
vuotisen rahatulon; mutta mistä minä tiedän, ett'ette, sitä myöten kuin
tietonne Englannin maasta kasvaa, yhä korota vaatimuksianne?"
"Selvällä Englannin kielellä," sanoi Obenreizer, "merkitsee tämä, että
epäilette sanaani!"
"Uskotteko te minun sanaani, jos ilmoitan teille, että olen kaksin
kerroin enentänyt tulojani?" kysyi Vendale. "Ellei muistoni petä,
vaaditte vasta juuri täydellisiä todistuksia."
"Tosiaan! viekkaasti! Te osoitatte muukalaisen sukkeluutta samassa
kuin englantilaisen perin-pohjaisuutta. Ottakaa vastaan paraat
onnen-toivotukseni ja samalla kirjallisen lupaukseni."
Hän nousi ylös, istui kirjoitus-pöydän ääreen, kirjoitti muutamia
rivejä ja ojensi paperin Vendalelle syvällä kumarruksella.
Suostumuskirja oli aivan suora ja selvä -- ja allekirjoitettu
tunnollisella tarkkuudella.
"Oletteko tyytyväinen kirjoitukseeni?"
"Olen kaikin puolin."
"Sepä minua ilahuttaa kuulla. Me olemme tässä vähin otelleet -- ja
olleet erinomaisen sukkelat ja viisaat molemmin puolin. Nyt on
kauppamme selvillä, emmekä pidä toisillemme vihaa. Ja lopuksi, herra
Vendale, lyökäämme käsi käteen, niinkuin rehelliset miehet!"
Vendale ojensi hänelle kättä, suuresti kummastellen Obenreizerin
äkkinäistä muutosta toisesta luonnosta toiseen.
"Milloinka rohkenen toivoa taas saadakseni tavata miss Obenreizeria?"
kysyi hän ja nousi ylös lähteäksensä.
"Tehkää hyvin ja käykää huomenna tykönäni," sanoi Obenreizer, "niin
saatamme sen asian päättää, mutta ennenkuin lähdette, niin ottakaamme
'groggi.' Eikö? Noh! sitten kätkemme sen siksi kuin olette saaneet
tulonne nousemaan kolmeen tuhanteen puntaan. Olispa hupaista tietää,
milloin tuo tapahtunee."
"Muutamia kuukausia takaperin laskin minä arviolta lukua kauppani
laajentamisen mahdollisuudesta", sanoi Vendale, "ja ellei laskuni ole
väärä, niin olen tehnyt tuloni kahta suuremmaksi."
"Ja olette naineet" -- -- sanoi Obenreizer.
"Ja olen nainut" -- toisti Vendale -- "tästä päivästä vuoden kuluttua!
Hyvästi!"