Seuraavana päivänä edeltä puolenpäivää läksi Wilding yksinään
ulos ilmoitettuansa kotona, että, jos herrat Vendale eli Bintrey
kävisivät häntä kyselemässä, niille sanottaisiin että hän oli mennyt
Löytölasten-huoneesen: Vasten kaikkia, mitä kauppa-kumppalinsa oli
hänelle puhunut, vasten myös mitä hänelle oli muistuttanut laki-asiain
neuvon-antajansa, joka oli ollut samasta ajatuksesta kuin edellinenkin,
pysyi Wilding järkähtämättömänä päätöksessään. Löytää kadonnutta
nuorukaista, jonka paikkaa itse oli omistanut, oli tästä hetkestä
elämänsä päätarkoitus, ja kuulustelemin Löytölasten-huoneessa oli
selvästi ensimmäinen askele haluttua löytöä varten. Tästä syystä läksi
nyt viininkauppias Löytölasten-huoneesen.
Kartanon hänelle ennen niin tuttu muoto näytti hänestä nyt yhtä oudolta
kuin kamiinifriisin yli rippuvan kuvan. Rakkahin muistonsa siitä
paikasta, joka oli ollut hänen lapsuutensa turvana, oli siitä nyt
ijäksi poistunut. Kummallinen vasta-hakoisuus valtasi häntä, kun hän
sisälle astuessa ilmoitti asiansa; sydäntänsä pakoitti, kun istui
yksinään odotus-salissa, sill'aikaa kuin lähetettiin noutamaan
laitoksen rahaston-hoitajaa, jonka kanssa hän tahtoi puhua ja
pakinomisen alkaessa voi hän ainoastaan laskea vaivalla selittää
tulonsa tarkoitusta.
Rahaston-hoitaja kuunteli häntä katsannolla, joka lupasi tarpeellista
huomiota, vaan ei enempääkään.
"Meidän täytyy," sanoi hän kun puheen vuoro tuli hänelle, "olla
varovaiset kaikissa kysymyksissä, joita meille vieraat tekevät."
"Tuskinpa saatatte pitää minua vieraana," sanoi Wilding tavallisella
suoruudellaan, "koska ennen mailmassa minäkin olin yksi lapsi-raukoista
täällä."
Rahaston-hoitaja vastasi kohteliaasti, että tämä seikka herätti hänessä
erinomaista osan-ottamista hänen vierastansa kohden, mutta pyysi
kuitenkin saada tietää oikeat syyt näihin kysymyksiin, jonka tähden
Wilding ilman kiertelemättä ilmoitti syynsä, koittamattakaan mitään
salata.
Rahaston-hoitaja nousi ylös ja meni edeltä toiseen huoneesen, jossa
laitoksen pöytäkirjat säilytettiin.
"Kaikki ne tiedot, jotka kirjamme voivat antaa, ovat kernaasti teidän
käytettävinä," sanoi hän; "vaan niin monen vuoden kuluttua pelkään
tämän myös olevan ainoan tiedon, jonka saatamme teille tarjota."
Kirjat tarkasteltiin ja muistutus, joka niissä löydettiin, kuului
seuraavalla tavalla:
[3:mas päivä Marraskuuta 1836. Ottanut otto-pojakseen ulos
Löytölastenhuoneesta poikalapsen nimeltä Walter Wilding. Ottajan nimi
ja sääty: rouva Jane Anne Miller, leski. Asuntopaikka: Lime-Tree Lodge,
Groombridge Wells. Suosia-lauseita ynnä muita tietoja ovat jättäneet:
Hänen kunnioitettavuutensa John Harker, Groombridge Wells, ja herrat
Giles, Jeremie ja Giles, pankkiirit, Lombard Street.]
"Ja siinäkö kaikki?" kysyi viininkauppias. "Ettekö sittemmin ole
kuulleet mitään rouva Milleristä?"
"Emme mitään; siinä tapauksessa kyllä löytyisi joku muistutus
kirjoissa."
"Saanko ottaa kopian kirjoituksesta?"
"Aivan mielellään. Mutta olette vähän liikutettuna? Enkö minä saa
kirjoittaa sen teille?"
"Ainoa neuvoni tässä asiassa," sanoi Wilding surumielisesti silmäellen
kopiaa, "on kuulustella rouva Milleriä entisessä korttelissa, ja katsoa
voivatko nuot herrat, jotka häntä suosittivat, jollaan tavalla minua
auttaa".
"Tosiaan, se on ainoa keino, jonka minäkin nykyjään voin keksiä,"
vastasi rahaston-hoitaja. "Olisin sydämmestäni toivonut saattavani
jättää teille parempia tietoja!"
Näillä jäähyväis-sanoilla kehoituksena pitkitti Wilding
keksimis-matkaansa; joka oli alkanut Löytölastenhuoneen portilla.
Ensimmäinen pysäyspaikka oli tietysti pankkiirein konttori
Lombard-street kadun varrella. Kaksi osakkaista kauppatoimessa eivät
ottaneet vastaan sattunaisia kävijöitä, mutta tehtyänsä alusta muutamia
välttämättömiä esteitä myöntyi kolmas antamaan kirjurinsa tutkia
"M"-kirjaimella merkittyä pääkirjaa. Leski-rouva Millerin kontto
löydettiin, vaan ristitettynä kahdella pitkällä viivalla, joista läkki
jo oli vaalennut ja alahalla syrjässä seisoi kirjoitettuna: "kontto
päätetty 30 päivä Syyskuussa 1837."
Näin oli ensimmäinen paikka matkalla saavutettu ja _Ilman
Menestyksettä_! Lähetettyänsä kirjasen Raajarikkoloukkoon ilmoituksella
kauppa-kumppanillensa, että hän kentiesi tulisi viipymään moniaita
tuntia, lähti Wilding höyry-jonolla toiseen pysäyspaikkaan matkallansa
rouva Millerin kortteriin, Groombridge Wells.
Äitejä ja lapsia matkusti hänen seurassa; äitejä ja lapsia tapasi
toisiansa pysäyspaikalla; äitejä ja lapsia oli puotissa, joihin
poikkesi kyselemään tietä. Joka paikassa astui hänen eteensä tuo hellin
ja kalliin side ihmisellisissä oloissa suloisena ja onnellisen päivän
ihanassa valossa. Kaikkialla muistutettiin hän siitä sydämmessään
haudotetusta harhauksesta, josta hän niin äkkiä oli herätetty -- siitä
kadonneesta muistokuvasta, joka oli hajonnut ikäänkuin kuvaus
kuvastimessa.
Eikä sieltä täältä kyseskellen, hän ei kuitenkaan saanut selvää
sellaisesta paikasta, jolla olisi nimenä ollut Lime-Tree Lodge.
Nähtyänsä erään asioitsian konttorin meni hän sinne tuoden viimeisen
kerran kysymyksensä esiin. Asiotsia viittasi suoraan kadun poikki
monella ikkunoilla varustettuun vanhaan puurakennukseen, joka näytti
jonkunmoiselta tehtaalta, vaikka oli olevinaan ravintola.
"Tuolla, sir," sanoi hän, "oli Lime-Tree Lodge kymmenen vuotta
takaperin."
Toinen paikka oli saavutettu ja taas _Ilman Menestyksettä_.
Yksi mahdollisuus oli kuitenkin vielä jälillä. Herra Harker,
pappismies, joka muitten muassa hänkin oli antanut tietoja rouva
Milleristä, ei vielä ollut tavoitettuna. Koska samassa tuli muutamia
tuttuja, jotka vaativat asioitsijan huomiota, lähti Wilding pois katua
alaspäin erääsen kirjakauppaan, jossa kysyi hänen kunnioitettavuuden
John Harkerin nykyistä adressia.
Kirjankauppias oli nähtävästi sekä harmistuneena että kummastuksissa
kysymyksestä eikä vastannut.
Wilding uudisti kysymyksensä.
Kirjankauppias otti pöydältään pienen siistin kirjan yksinkertaisessa
siteessä, ojensi sen vieraalle näyttäen nimilehteä:
Kunnioitettavan herran John Harkerin marttyri-kuolema Uudessa
Seelandissa. Kertonut eräs entinen seurakuntalaisensa.
Wilding laski kirjan jälleen pöydälle.
"Pyydän anteeksi" sanoi hän, ajatellen ehkä omaa marttyriyyttänsä.
Hiljainen kirjankauppias vastasi kumarruksella, ja Wilding meni.
Kolmas ja viimeinen paikka, ja kolmas ja viimeinen kerta _Ilman
Menestyksettä_!
Mikä nyt oli tehtävänä? Nähtävästi ei löytynyt muuta neuvoa kuin
palata Lontoosen, pettyneenä joka haaralla. Paluumatkallansa katseli
Wilding tuon tuostakin kopiaa, jota oli saanut Löytölasten huoneen
pöytäkirjoista. Yksi epätoivon monista muodoista -- kohta surkuteltavin
kaikista -- on se, joka itsepäisesti rakastaa pukeutua Toivon
vale-pukuun. Heittämäisillään mitätöntä paperia ulos vaunun ikkunasta
pidätti Wilding yhtäkkiä kätensä.
"Kentiesi saattaa tuo vielä viedä johonkuhun keksintöön," arveli hän.
"Niinkauvan kuin elän en tahdo erkauda tästä ja kuolemani jälkeen
löytävät testamenttini suorittajat sen saman sinetin alla kuin
testamenttinikin."
Nyt johdatti sana testamentti rehellistä viininkauppiasta uudelle
mielen uralle, ehkä päätarkoituksensa ei kuitenkaan jäänyt unehduksiin.
Hänen täytyi aivan hetimmiten tehdä testamenttinsa.
Sanat "Ilman Menestyksettä" olivat alkuperäisesti herra Bintreyn
käyttämät tässä asiassa. Ensimmäisessä pitkällisessä keskustelussa,
joka pidettiin asiasta, oli tämä terävä-järkinen mies satoja kertoja
kieltävällä päänsä-pudistamisella toistanut: "Ilman Menestyksettä,
herra, Ilman Menestyksettä! Minun mieleni mukaan tämä tuuma on kokonaan
ilman menestyksettä, ja neuvoni on siis, että rauhallisesti pysytte
siinä missä olette."
Tämän pitkän keskustelun kuluessa oli potelli tuota
neljänkymmenenviiden vuoden vanhaa portviiniä tuotu pöydälle
virvoitukseksi herra Bintreyn kurkulle, vaan kuta selvemmästi hän näki
lasinsa pohjaa, sitä selvemmästi näkyi myös hänestä, ettei tällä
asialla ollut mitään menestystä, ja kerta kerralta oli hän laskenut
tyhjennetyn lasinsa pöydälle sanoen: "Ilman menestyksettä, herra
Wilding! Eläkää rauhassa ja olkaa kiitollinen."
Varmaa on, että syy rehellisen viininkauppiaan haluhun tehdäksensä
testamenttinsa tuli hellimmästä omastatunnosta, ehkä se kyllä on
mahdollista, että hän, vaikka tietämättä, tunsi jonkunlaisen
lievityksen kun sai laskea oman neuvottomuutensa kahden muun ihmisen
niskoille, jotka aikanansa astuisivat hänen sijaansa. Oli miten
tahansa, niin seurasi hän hartaasti tätä uutta mielen-johtoa ja
kiirehti kiirehtimistään pyytämään Yrjö Vendalea ja herra Bintreytä
kohtaamaan häntä Raajarikko-loukossa ja vastaanottamaan hänen
luottamustaan.
"Koska me nyt kaikki kolme olemme koossa ja ovet suljettuina," alotti
herra Bintrey kääntyen uudelle osamiehelle, "täytyy minun, ennenkuin
meidän ystävämme (ja minun luottilaani) antaa meille tarkempia tietoja
ajatuksistaan, muistuttaa, että olen tässä asiassa neuvonut yhdellä
lailla kuin olen kuullut teidänkin neuvoneen, herra Vendale, ja jota
jokainen järjellinen ihminen olisi neuvonut. Olen sanonut hänelle että
hänen välttämättömästi pitää säilyttämän salaisuutensa ja puhuteltuani
sekä hänen läsnä ollessa että poissa ollessa rouva Goldstrawia olen
minä vakaa siitä että jos joku on uskottava (mikä _jos_ tässä kyllä on
painava), niin saamme huoletta uskoa häntä tässä asiassa. Olen
teroittanut meidän ystävämme (ja minun luottilaani) huomiota senkin
päälle, kuinka hän, ryhtymällä satunnaisiin tiedustelemisiin,
arvaamatta tulisi ei ainoastaan houkuttelemaan pirua liikkeelle
kaikenlaisten petturien muodoissa, vaan myös hävittämään omaisuntensa.
Nyt tiedätte, herra Vendale ettei meidän ystävämme (ja minun
luottilaani) tahdo hävittää omaisuuttaan, vaan päin vastoin säilyttää
sen sille, jonka hän pitää -- vaan jonka minä en voi sanoa pitäväni --
laillisena omistajana, jos semmoinen laillinen omistaja koskaan tulee
löytymään. Erehtyisin suuresti, jos semmoinen omistaja koskaan
löytyisi, vaan se nyt on yhtä. Herra Wilding ja minä olemme kuitenkin
yhdestä mielestä siinä, ettei omaisuus saa hävitä. Olen suostunut herra
Wildingin tahtoon tuo tuostakin lähettää ilmoituksen aviisiin, josta
se, joka mahdollisesti jotaan tietää tuosta omaksi-otetusta lapsesta,
joka sillä ja sillä ajalla otettiin ulos Löytölasten-huoneesta,
varovaisesti kutsutaan löydyttää itsensä minun konttorissa, ja olen
velvoittanut itseäni määrätyillä ajoilla panemaan mainittu ilmoitus
aviisiin. Meidän ystävältämme (ja minun luottilaaltani) olen saanut
tietää, että olen kutsuttu tänne vastaanottamaan käskyjänsä ja pitämään
tahtonsa, vaan pyydän teitä huomaamaan, etten siltä virkani-puolesta
ole hyväksynyt kumpaistakaan."
Näin puhui herra Bintrey kääntyen välisti toiseen välisti toiseen
kuulijoista, mutta, ehkä muutoin tarkka huolenpidossaan
luottilaastansa, hän ei kuitenkaan voinut olla nauramatta Wildingin
innostuneelle hommaamiselle, ja katseli häneen ehtimiseen vilkkuvin
silmin ikään kuin olisi hän ollut joku oitis nauruttava ilmiö.
"Ei mikään voi olla selvempi," sanoi Wilding. "Toivoisin vaan, että
minun pääni olis yhtä selvä kuin teidän, herra Bintrey."
"Havaatteko mitään huminaa korvissanne?" sanoi asianajaja huolellisella
silmäyksellä, "niin heittäkää se -- puheemme, näetten, vastaseksi."
"Ei, kiitoksia! Ei tarvitse!" sanoi Wilding. "Mitä aioin sanoa oli." --
"Älkää kiihoittako itseänne, herra Wilding," pyysi asianajaja.
"En, sitä en tee," vastasi viininkauppias. "Tekisittenkö te, herra
Bintrey ja Yrjö Vendale, joitakuita esteitä jos teitä nimitettäisiin
testamenttini suorittajiksi, tahi voittenko heti vastata siihen
suostumalla?"
"Minä suostun puolestani," sanoi Vendale mielukkaasti.
"Minä myös," sanoi herra Bintrey ei varsin niin mielukkaasti.
"Kiitän teitä molempia, sydämmestäni. Testamenttiani koskevat
määräykset ovat lyhyet ja selvät, ja olette ehkä hyvät ja kirjoitatte
ne heti paperille. Kaiken irtonaisen ja kiinteän omaisuuteni määrään
minä ilman eroituksetta ja ehdotta teille, että te maksatte kaikki
todenmukaiselle herra Wildingille, siinä tapauksessa että tämä mies
ilmautuu ja oikeaksi nähdään kahden vuoden kuluessa luettuna
kuolemapäivästäni. Muussa tapauksessa tulette antamaan koko summan
lahjaksi Löytölastenhuoneelle.
"Onko tämä koko teidän määräyksenne, herra Wilding?" kysyi Bintrey
hetken viivyttyä, jona toinen ei toistansa ollut katsonut.
"Niin on."
"Ja tämän määräyksen oikeudesta olette vahvasti vakuutettu?"
"Vahvasti, ilman ehdoitta; kaikin puolin."
"Siis ei muuta ole," sanoi asianajaja kohottaen olkapäitänsä, kuin
asettaa sen lailliseen muotoon, allekirjoituttaa ja todistuttaa sen.
Mutta onko teillä niin kiire? Ettehän toki kuole niin pian, herra?"
"Milloin kuolema tulee, Herra Bintrey," vastasi Wilding totisesti,
"sitä ette tiedä te enkä minä; sen tietää ainoastaan korkeampi viisaus.
Mutta minulle olisi rakasta jos niin pian kuin mahdollista saisin
tämän painon rinnaltani poistetuksi."
"Nyt olemme taas asian-ajajana ja luottilaana," sanoi Bintrey hetken
melkeen liikutettuna. "Jos Herra Vendalelle ja teille sopii kahdeksas
päivä tästä luettuna, samalla tunnilla, kuin nyt, niin panen ylös
muistokirjaani, että silloin löydytän itseni täällä."
Suostumus tehtiin ja kävikin toteen määrätyllä ajalla; testamentti
allekirjoitettiin laillisesti ja Bintrey pani sen tarkkaan säilyyn
muitten luottilasten paperein joukkoon, jotka Bintreyn konttorin
rautahyllyillä olivat kätkettynä erityisiin rauta-arkkusiin, itsekunkin
omistajan nimi-merkki päällä ikään kuin olisi tämä lain pyhä paikka
ollut joku ahdas luottilasten suku-hauta.
Suuremmalla innolla kuin mitä hän viimeisinä aikoina oli osoittanut
asioissa, jotka hänelle tuntuivat vähemmin mieluisilta, alkoi Wilding
nyt asettaa yksinkertaista talous-hoitoansa, jossa voimakkaasti tulivat
häntä avuksi ei ainoastaan rouva Goldstraw, vaan myös herra Vendale,
jonka luultavasti teki mieli mitä pikimmiten antaa päivällis-pitoja
Obenreizer-perheelle. Ainakin kävi niin, että, kun kaikki oli
järjestyksessä, kutsuttiin Obenreizerit, holhoja sekä holhottavansa,
päivällisille Raajarikko-loukkoon, johon kutsumukseen myös rouva Dor
oli suljettu. Jos Vendale tätä ennen oli korvia myöten rakastunut --
jota ei epäiltäkö -- niin upottivat nämä päivälliset häntä
kymmenentuhatta syltä rakkauden syvyyteen. Ja kuitenkin, jos olis
vaikka henkensä antanut, hän ei saanut tilaisuutta puhua sanaakaan
kahden kesken ihanan Margueriten kanssa. Kuinka varmaan tämmöinen
suloinen hetki näkyikin tulevan, niin seisoi aina arvaamatta Obenreizer
sumukasvoin vieressä, tahi ilmausi rouva Doren leveä selkä hänen
silmäinsä eteen. Aivan hänen tulemisesta poislähtöön saakka ei nähty
tätä äänetöntä ämmää silmänräpäystäkään edestäpäin, paitsi hänen
syödessään mutta siitä hetkestä asti, kuin hän, oivallisen syömisen
perästä, oli vetäynyt takaisin vieras-saliin, oli hän kääntynyt kasvot
seinää vasten.
Mutta olipa toki Margueriten nähtävä, olipa Marguerite kuultava, olipa
Marguerite vielä välistä koskettavanakin neljän viiden viehättelevän,
vaikka mieltä hämmentävän tunnin kuluessa. Kun hän käveli vanhoissa,
pimeissä kellareissa, talutti Vendale häntä kädestä; kun hän lauloi
illalla valaistussa vierassalissa, piteli Vendale, seisoen vieressä,
hänen hansikkaita ja olisi mielellään niitä vaihettanut jokainoata
tilkkaa vastaan tuosta viiden ja neljänkymmenen vuoden vanhasta
portviinistä, jos olisi se ollut vaikkapa viisi ja neljäkymmentä kertaa
vanhempaa ja sen hinta viisi ja neljäkymmentä kertaa viis ja
neljäkymmentä puntaa tusinasta. Ja vielä kun vieraat jo olivat menneet
matkoihinsa ja kynttelit olivat sammutetut Raajarikkoloukossa,
tuskautti hän itseään alituisilla kysymyksillä: Tokkohan Marguerite
luuli, että hän häntä ihasteli? Arvasiko Marguerite kuinka hän häntä
rakasti? Tokko Marguerite aavistikaan, että oli voittanut hänen
elämälle ja kuolemalle. Ja samaa suuntaa meni yhä vaan: tokko vai tokko
ei? sävelikköä ylös ja sävelikköä alas, yli viivoja, viivain alle,
lakkaamatta. Oi! sä levoton ihmis-sydän raukka! Kuinka ihmeellistä
ajatella että ihmiset, jotka jo tuhansia vuosia takaperin ovat olleet
muumioina, nekin tekivät ihan samaa, ja kuitenkin kaikki ilman
poikkeuksetta keksivät salaisuuden, kuinka vasta pääsisivät lepoon!
"Mitä ajattelette, Yrjö," kysyi Wilding seuraavana päivänä häneltä,
"Obenreizerista? -- Minä en kysy mitä ajattelette mamseli
Obenreizerista."
"En tosiaan tiedä," vastasi Vendale, "enkä ole koskaan tiennyt mitä
hänestä ajattelisin!"
"Hän on sivistynyt mies ja tarkka-päinen" -- sanoi Wilding.
"Kieltämättä, hänellä on tarkka pää."
"Hän on hyvä muusikko."
"Kieltämättä, hän on hyvä muusikko."
"Ja puhuu hyvin."
"Niin," sanoi Yrjö Vendale mietiskellen, "ja puhuu hyvin. Tiedättekö,
Wilding, että välistä kun ajattelen häntä, niin johtuu mieleeni, että
hän ei ole yhtä hyvin vaiti."
"Mitä sillä tarkoitatte? Hän ei olen röyhkeän puhelias."
"Ei suinkaan, enkä tarkoita sitä minäkään. Vaan kun hän on vaiti, niin
ei ole hyvä olla häntä epäluulolla kohtelematta ehkä kentiesi ilman
syyttä. Ottakaa esimerkiksi joku, jota tunnette ja pidätte rakkaana,
ottakaa kuka tahansa."
"Se on pian tehty, rehellinen ystäväni," sanoi Wilding, "otanpa
teidän."
"Sitä en tahtonut enkä odottanut," vastasi Vendale nauraen; "vaan
olkoon menneeksi, ottakaa minä. Ajatelkaapa hetken. Onko se seikka,
että hyväksymisellä katsotte kasvojani, kuinka erilaiselta nämät
välistä voivatkin näkyä, onko se varsinaisesti perustettu katsantooni,
vaiti ollessani?"
"Niinpä luulen," sanoi Wilding,
"Niin luulen minäkin. Nähkää nyt, koska Obenreizer puhuu -- tahi toisin
sanottu kun hän saapi mielensä mukiin haastella -- niin hän pääsee
jokseenkin hyvästi asiasta; mutta koska häneltä puuttuu tilaisuutta
pakisemaan, niin hänen käypi melkeen kehnosti. Se on siitä syystä kun
sanon että hän ei ole vaiti yhtä hyvin kuin hän puhuu. Ja kun
pikaisesti ajattelen semmoisia kasvoja, joita tunnen, ja joita en usko,
niin tekee minun nyt, kun ajattelen asiata, mieli päättää että eivät
osaa hyvin olla vaiti."
Koska tämä väite kasvojen-tutkinto-opissa oli ihan uusi Wildingille,
oli hän alusta vähän hidas myöntämään sen oikeutta, kunnes viimein,
kysyen itseltään oliko rouva Goldstraw hyvin vaiti, ja muistaessaan
että tämän kasvot, hänen vaiti ollessansa, kehoittivat luottamukseen,
tuli varsin iloiseksi niinkuin ihminen ainakin tulee, kun hän saapi
sitä uskoa, mitä hän mieluisasti haluaa uskoa.
Koska Wildingin terveys ja iloisuus kuitenkin ainoastaan hitaasti
palasi jälleen, johdatti Vendale hänen mieleen toisen virkistymiskeinon
-- kentiesi oli tässä Obenreizeriläisiä syrjä-tarkoituksia
vaikuttamassa -- nimittäin nuo soitannolliset tuumat palvelioitten
kanssa, ja mitenkä laulukoulu kotona talossa ynnä yhteinen kööri
likimmäisessä kirkossa oli toimeen pantava. Koulu tuli pian toimeen, ja
koska muutamilla palvelioista jo ennestään oli vähäinen soitannollinen
sivistys ja taisivat laulaa kelpo lailla, niin seurasi yhteinen kööri
kohta jälestä. Tätä johdatti ja opetti enimmästi Wilding itse, joka
toivoi saattavansa tehdä alammaisistaan yhtä monta löytölasta, mitä
koski heidän kykyä laulaa pyhien köörien laulannossa.
Koska nyt Obenreizerit olivat tottuneita laulajia, niin seurasi siitä,
että nekin kutsuttiin osaa ottamaan näihin laulu-seuroihin ja kun oloja
holhottavansakin puolesta oli antanut suostumuksensa, seurasi siitä
myös luonnollisesti että Vendalen elämä muuttui -- muuttui rajattoman
orjuuden ja tenhouksen elämäksi. Sillä vanhassa, synkässä kirkossa,
jossa rakas veljeskunta pyhäpäivinä kokoontui viiden kolmatta hengen
lukuisena oli, se "hänen" äänensä, joka säkeneen tavalla valaisi
pimeimmätkin loukot ja sai muurit pylvinensä vavahtamaan, ikäänkuin
olisivat ne olleet kappaleita Vendalen omasta sydämestä.
Vaan eipä nämä taivaalliset pyhäpäivät sittenkään pitäneet vertoja
niille keskiviikko-soitannoille, jotka tapahtuivat kotona
yksinkertaisessa perheessä. Näissä tiloissa istuikse miss Obenreizer
pianon eteen ja lauloi lauluja aitinkielellänsä, lauluja isänmaastaan,
lauluja, jotka kuiskasivat Vendalen korviin: "Nouse ylös matelemasta
tasaista maata; tule kanssani kauas ihmisten joukkosta; seuraa minua
kun nousen korkeammalle ja korkeammalle ja sulaan yhteen etäiseen
siniin; nouse kanssani korkeammalle kukkulalles ja rakasta minua
siellä." Ja silloin olivat kaunis liivivaate, kaistoilla kaunistetut
sukat ja hopea-soljilla koristetut kengät, yhtä hyvin kuin korkea otsa
ja kirkkaat silmänsä täynnä todellista Alppi-kevättä kunnes laulu
vaikeni.
Mutta Vendale itsekään ei joutunut semmoiseen intoon näistä lauluista
kuin Ladlen Janne, vaikka eri lailla. Myötäänsä kieltäen muka
tahtovansa pilata "laulun sieveyttä" ottamalla osaa siihen ja osoittaen
syvimpää ylenkatsetta sävelikköä ja muita soitannon alkeis-perustuksia
vastaan -- jotka myös todellakin harvoin huvittavat sellaisia, jotka
ainoastansa kuulijoina läsnä olevat -- piti Janne alusta alkaen koko
tämän tuuman turhana yrityksenä ja kaikki laulajat olivat hänen
mielestään ulvovaisia munkkeja. Mutta kun yhtenä päivänä hänkin huomasi
"laulun sieveyttä" eräässä sveitsiläisessä laulussa, niin myönsi hän
nyt molemmille alakyypärillensä heikon toivon löytyvän että muka
heistäkin aikoja myöten voisi jotaan tulla. Muuan Händelin ylistysvirsi
voitti vielä enemmin hänen suosiota, ehkä hän tekisi sen väitöksen,
että tämä suuri sävelniekka jokseen kauvan on mahtanut olla jossaan
ulkomaalaisessa kellarissa, koska osasi kertoa samaa asiata niin monta
kertaa, joka hänen mielestä oli aivan varma merkki siitä, että hän
yhdellä toi toisella tavalla oli saanut sitä sisäänsä.
Kolmas kerta kun herra Jarvis soitti huilua ja toinen herra viulua ja
molemmat sitten yhdessä suorittivat duettiä, niin saatti tämä hänen
semmoiseen kummastukseen, että hän ihan omasta päästä tuli sanoneeksi
Da Capo, joita sanoja hän useita kertoja toisti, ikään kuin olisi hän
kaikessa sovinnossa kutsunut jotaan tämän nimistä naista joka ehkä oli
laulajaisissa joutunut hänen suosioon. Vaan tämä olikin myönteinen
todistus hänen tovereinsa ansioista; sillä koska kahdensoitto
ensimäisenä keskiviikko-iltana oli lopetettu, ja heti sen jälkeen miss
Obenreizerin ääni alkoi kuulua, istui hän, ikään kuin lumottuna,
avosuin loppuun asti; sitten hän nousi juhlallisesti ylös tuoliltaan,
ja puheen johdannoksi tehden kumarruksen, joka erittäin tarkoitti herra
Wildingiä, puhkesi hän seuraaviin imarteleviin sanoihin: "Tämän
jälkeen saatatte kaikki todellakin panna maata" eikä tahtonut sen
perästä enään muilla sanoilla antaa perheen soitannollisille lahjoille
kunnioitustansa.
Tällä tavalla syntyi omituinen tuttavuus miss Obenreizerin ja
Ladlen Jannen välillä. Marguerite nauroi niin hilpeästi Jannen
kohteliaisuudelle ja tuli kuitenkin samalla kertaa niin hämille siitä,
että Janne, soitannon lopetettua, rohkaisi itsensä hänelle sanomaan
toivovansa, ettei hän ollut niin höyrypäinen, jotta olisi mitään
sopimatonta puhunut? Marguerite vastasi häntä leppeällä hempeydellä,
johon Janne teki syvän ja kömpelöisen kumarruksen.
"Aikaa myöten te kyllä tulette onnea muuttamaan, miss," sanoi Janne
yhdenlaisella syvällä kumarruksella. "Senlaiset ihmiset, kuin te,
voitte tuoda onnen tänne jälleen takaisin."
"Minäkö? Tuoda onnen tänne jälleen," vastasi hän viehättävällä
engelskallaan ja ihanalla kummastuksella. "Tosiaan en ymmärrä teitä;
minä olen niin typerä."
"Nuori herra Wilding," selvitti Janne suosiollisesti, kyllä
Margueritelle yhtä käsittämättömästi, "muutti onnen ennenkuin otti
nuoren Yrjö herran osakkaaksi kauppaan. -- Sen sanon suoraan ja sen
saatte nähdä. Vaan tulkaa te, miss Obenreizer, ja laulakaa onni tänne,
niin se ei voi tehdä vastusta."
Näin sanoen läksi Janne syvillä kumarruksilla takaperin ulos
huoneesta; mutta koska hänellä oli kaikenlaiset etu-oikeudet, ja koska
vasten-tahtoinen voitto miellyttää nuoruutta ja kauneutta, niin kyseli
Marguerite häntä tulevana kertana iloisin silmin.
"Missä minun Janneni on?"
Ja niin tuotiin Janne sisään ja otettiin häntä käteen, joka sitten jäi
tavaksi.
Toinen tapa syntyi seuraavalla lailla. Janne oli vähän vähänkuuloinen.
Itse hän siitä syytti "höyryjä," joka voi olla hyvinkin todenmukaista.
Mikä lieneekin ollut syynä, sen vaikutus oli ainakin nähtävä. Ensi
kerta oli häntä nähty kiipeilevän pitkin seinää vasempi käsi vasemman
korvan takana, kunnes hän pääsi aivan lähelle laulajatarta; ja siinä
oli hän sitten pysynyt siksi kun lausui yllä mainitut imarteelliset
sanat ystävillensä. Seuraamana keskiviikkona havaittiin, että Janne
purema-koneena oli menettänyt melkoista voimaa puolipäiväisillä
ollessa, ja pöydän ympärillä kuiskattiin että tämä oli selitettävä
hänen erinomaisista toiveista miss Obenreizerin laulun suhteen, ja että
se tapahtui pelkästä pelvosta jäädä laulajaisissa ilman sopivaa paikkaa
jossa hän oikein voisi kuulla miss Obenreizerin laulua. Tämä kuiskutus
tuli myös herra Wildingin korviin, ja tavallisella hyvän-tahtoisuudella
toimitti hän illalla ennenkuin laulu alkoi, Jannelle sijaa
ensimmäiselle riville. Siitä tuli tavaksi että Marguerite seuraavina
iltoina ennenkuin istuikse pianon eteen aina kysyi herra Vendalelta
"missä minun Janne herrani on?" ja että Vendale silloin aina toi hänen
esiin ja asetti hänen aivan lähelle Margueriteä. Näin kaikkien
nähtävänä hän osoitti syvintä ylenkatsetta ystäviensä soitannollisia
yrityksiä vastaan ja ihaili ainoastaan Margueriten laulua. Hän tässä
sitten istua röhötti ikään kuin aapis-kirjan kesytetty takajaloilla
seisova sarvikuono kuunnellen ja ihaellen laulua; ja jos joku silloin
hänen selkänsä takaa rohkeni kysyä: "Noh kuinka on mielestänne tämä,
Janne?" oli hän aina valmis vastaamaan nuot merkilliset sanat,
ikäänkuin olisi hän juuri siinä hetkessä ne keksinyt: "Tämän jälkeen
saatatte kaikki todellakin panna maata!"
Mutta Raajarikko-loukon viatonten huvitusten ja lystillisten
leikkipuheitten ei ollut sallittu kauvan kestää. Niitten alla oli jo
alusta alkaen piilonnut ankara totuus, josta jokainen perheen-jäsen
tiesi, mutta josta kaikki hiljaisen sopimuksen kautta olivat olleet
mainitsematta. Herra Wildin'gin terveyden laita ei ollut hyvä.
Hän olisi ehkä voinut kärsiä sen kovan kohtauksen, joka oli koskenut
hänen elämänsä peritunteisin, tahi voittaa sitä tietoansa että hänellä
oli toisen ihmisen omaisuus, vaan molemmat yhteensä olivat hänelle
liiaksi raskaat. Taistellessaan näitten kaksoiskyöpeleitten kanssa
nääntyi hän päivä päivältä nääntymistänsä. Eroomattomat kyöpelit
istuivat hänen kanssansa atrioitsemassa, söivät hänen tallrikiltaan,
joivat hänen viinilasistaan ja väijyivät hänen sänkynsä takana yöllä.
Ajatellessaan luuleteltun äitinsä lempeyttä oli hänen mielestään ikään
kuin olisi sen varastanut, ja vaikka alamaisensa kunnioitus ja
mielen-hartaus kyllä välistä häntä vähän elähyttikin ja virkistytti,
näytti näiden onnellisiksi tekeminenkin hänestä petokselliselta, koska
tämä muka oli tuntemattoman perillisen tehtävä velvollisuus ja ilo.
Vähitellen vaipuivat näin hänen ruumiinsa voimat hänen tuskittelevaisen
mielen painon alle, hänen käyntinsä menetti jäntevyytensä, harvoin loi
hän silmänsä maasta ylös. Hän tiesi olevansa syytönnä tähän surulliseen
erehdykseen, mutta tiesi myös olevansa kykenemätön sitä poistamaan; ja
viikot päivät yhä vierivät eikä ilmestynyt ketään, joka olisi vaatinut
häneltä pois hänen nimensä ja omaisuutensa. Ja nyt alkoi hänessä
herätä epä-selkoinen tieto usein palaavasta aivojen hämmennyksestä,
sillä pitkät hetket, välistäpä koko vuorokausi, katosivat häneltä
selvittämättömällä tavalla tietämättömiin.
Kerran seisahtui hänen muistonsa kun hän oli ruokapöydän ääressä, eikä
päässyt liikkeelle ennenkuin seuraavana aamuna; toinen kerta pysähtyi
se, kun hän löi laulu-tahtia ja pääsi silloin käymään vasta keskellä
yötä, kun hän kauppa-toverinsa kanssa käveli pihalla kuun valossa. Hän
kysyi Vendalelta, joka aina oli kohteliaisuutta täynnä ja valmis
avuliaisuuteen, mitenkä tämän laita oikeastaan oli, mutta sai vaan
vastukseksi: "Ette ole olleet oikeen terve, siinä kaikki:" Hän haki
selvitystä palvelioittensa kasvoista, vaan nämä käänsivät sen kaikki
leikiksi sanoen: "Sepä hupaista että nyt olette paljon terveemmän
näköinen, sir;" tahi: "Toivon voimanne paremmin nyt, sir," -- joista ei
mitään selvitystä ollut.
Viimein täytyi Walter Wildingin, oltuansa ainoastaan viisi kuukautta
Vendalen kanssa kauppa-kumppalina, laskeuta sairasvuoteelle ja
emännöitsiänsä tuli sairashoitajaksi.
"Maatessani tässä teillä ei mahda olla mitään sitä vastaan että teitä
kutsun Sallyksi, rouva Goldstraw," sanoi viininkauppias parka.
"Se tuntuu minusta paljon luonnollisemmalta kuin kaikki muut
nimitykset, sir, ja minä olen siihen hyvin mieltynyt!"
"Kiitoksia, Sally! Luulenpa, Sally, että minulla viimeisinä aikoina on
ollut useampaa halvauksen kohtausta. Eikö niin ole, Sally? Nyt voitte
sen mielellään minulle tunnustaa."
"Niin tosiaan on laita, sir!"
"Ah, siinä siis selitys!" sanoi hän vakaasti. "Katsokaa, Sally, herra
Obenreizer puhuu mailmasta, että se on niin pieni, jotta ei ensinkään
ole ihmeteltävä kuin samat ihmiset niin usein kohtaavat toisiaan eri
paikoilla ja eri ajoilla elämässä. Vaan tuntuupa kummasta, Sally, että
minun, niin sanoakseni, piti joutuman Löytölastenhuoneesen sinne
kuollakseni."
Hän ojensi Sallylle kätensä, jota tämä puristi lempeästi.
"Ette toki vielä kuole, rakas herra!"
"Niin sanoi myös herra Bintrey, mutta arvelenpa, että hän erehtyi.
Vanhat lapsuuden tunteet palajavat minuhun jälleen takaisin, Sally --
tuo vanha hiljaisuus ja rauha, ennenkun tavan mukaan vaivuin uneen."
Ja hetken kuluttua sanoi hän leppeästi: "Suudelkaa minua, Sally!" ja
nähtävää oli, että hän luuli makaavansa entisessä kodissaan
Löytölastenhuoneessa.
Niinkuin Sally ennenkin oli kumartunut orpolapsien ylitse, kumartui hän
nytkin isättömän ja äidittömän miehen ylitse, ja painoi huulensa hänen
otsalle, kuiskaten:
"Jumala siunatkoon teitä!"
"Jumala siunatkoon teitä!" vastasi hän samalla äänellä. Vielä hetken
kuluttua, loi hän silmänsä ylös, nyt jälleen tointuneena, ja sanoi:
"Älkää minua liikuttako paikasta, Sally, vaikka aion puhua muutaman
sanan. Minä makaan niin levollisesti näin. Luulenpa, että hetkeni on
tullut. En tiedä kuinka teistä näyttää, vaan..."
Nyt hän hetkeksi joutui tainnuksiin, vaan tointui vielä kerran.
"En tiedä kuinka näyttää teistä, Sally, vaan minusta se näyttää niin."
Ja näin täydellä tunnolla ja järjellä lopetettuaan mieli-lauseensa, oli
hetkensä tullut ja hän kuoli.