Sanat "Sveitsin posti-merkki," jotka seurasivat niin äkkiä
emännöitsiän mainitsemata Sveitsin maata, jouduttivat herra
Wildingin mielen-liikutusta niin kiihtyneelle kannalle, ettei
uusi kauppa-kumppani saattanut olla sitä huomaamatta.
"Mitäs on tapahtunut, Wilding?' kysyi hän hätäisellä äänellä, mutta
vaikeni samassa katsoen ympärillensä etsiäksensä jotaan näkyvää syytä
hänen kauhistuneesen mielialaansa.
"Hyvä Yrjö Vendale" -- vastasi viininkauppias surullisella katsannolla,
ojentaen kättänsä enemmin niinkuin apua tarvitseva kuin joka
tervetulemisiansa sanoo -- "hyvä Yrjö Vendale, asia on se, etten minä
koskaan enää pääse minuksi. Se on vasta mahdotonta, että koskaan
pääsisin minuksi takaisin; sillä toden teolla en ole enään minä itse."
Uusi kauppa-kumppani, ruskean-verevä kaunis mies, melkein samassa iässä
kuin Wildingkin, sukkelalla, vakavalla katsannolla ja raittiilla
käytöksellä, vastasi ihan luonnollisella hämmästyksellä:
"Ette te itse?"
"En enään se, joksi luulin itseni" -- vastasi Wilding.
"Mutta miksi te siis kaikkien kummituksien nimessä olette luulleet
itsenne, jota ette nyt olisikaan" kuului taas kysymys samalla
ujostelemattomalla suoruudella, joka olisi voittanut paljo
varovaisemman ihmisen luottamusta. "Saattanen tehdä tämän kysymyksen,
ilman että minua pidetään liian julkeana, koska olemme kerran
kauppa-kumppaneja."
"Kas niin! nyt taas!" huusi Wilding ja nojausi takaperin
tuolillensa hämmentyneellä silmänluonnilla katsahtaen Vendaleen.
"Kauppa-kumppaneja! Minulla ei ollut oikeutta mennä tähän
kauppa-toimeen, joka ei koskaan ollut määrätty minulle. Ei ollut
koskaan äitini tarkoitus että se tulisi minun omakseni. Arvelenpa
olleen hänen äitinsä tarkoitus että se tulisi hänen omakseen -- jos
muuten mitään arvelen taikka ketään tarkoitan."
"Kas niin, kas niin!" väitti kauppa-kumppali hetken kuluttua ja otti
hänestä vaarin sillä vakavalla luottamuksella, jota väkevä luonto aina
vaikuttaa, kun todella tahtoo heikompaa auttaa. "Mikä tahansa lieneekin
väärässä, niin te ette ole syypää siihen; siitä olen täydellisesti
vakuutettu. En olisi ollut kolme vuotta yhdessä teidän kanssanne
entisen kauppa-toimikunnan konttorissa, jos nyt epäilisin teitä. Siihen
olemme olleet liiaksi hyvät ystävät nuorempina; antakaa minun siis
aloittaa kumppali-toimitustamme näyttämällä itseäni hyödyllisenä ja
ojentamalla mitä mahdollisesti on joutunut väärään. Onko kirjeellä
mitään asian kanssa tekemistä?"
"Haa!" huusi Wilding ja kätensä lensi aivoille, "Nyt taas. Pääni!
pääni! Sen olin unhoittanut. Sveitsin posti-merkki."
"Tarkemmin katseltuani havaitsen, että kirje on aukaisematta, jonka
tähden sillä kaiken mahdollisuuden mukaan ei ole asian kanssa
yhteyttä," sanoi Vendale tyynnyttäväisellä vakuutuksella. "Onko se
teille vai meille yhteisesti?"
"Meille yhteisesti" vastasi Wilding.
"Enköhän siis aukaise ja lu'e sitä teille, jotta päästäisiin selville
siitäkään."
"Kiitoksia! Kiitoksia!"
"Kirje on meidän sampanjaa-tekeviltä ystäviltämme Neuschâtelissä.
'Korkeastikunnioitettu herra! Olemme saaneet kunnioitetun kirjeenne 28
päivältä äsken kulunutta kuuta, jossa ilmoitatte meille, että olette
ottaneet herra Vendalen kumppaliksenne kaupassa, josta syystä pyydämme
teidän vastaan-ottaa vakuutukset onnen-toivotuksistamme. Sallikaa
meidän myös käyttää tätä tilaisuutta erittäin esitelläksemme teidän
suosioonne herraa Jules Obenreizer'iä' -- Se on mahdoton!"
Wilding katsoi ylös äkkinäisellä pelästyksellä ja sanoi:
"Mikä on?"
"Mahdoton nimi" -- vastasi kumppalinsa huolettomasti. "Obenreizer!
'Erittäin esittelemme teidän suosioonne herraa Jules Obenreizer'iä,
jolla tästä päivästä luettu on täysi valta olla meidän asiantoimittaja,
ja jolla jo on ollut kunnia tehdä herra Vendalen tuttavuutta hänen
omassa (tuon mainitun herra Obenreizerin) isänmaassaan, Sveitsissä.'
Aivan oikeen! Kah! missä minun on olleet ajatukseni? Nyt muistan; kun
hän matkusteli veljen tyttärensä kanssa."
"Veljen?" --
Vendale oli niin homsuttanut viimeisiä sanoja lukiessaan, ettei Wilding
niitä kuullut.
"Kun hän matkusteli veljen-tyttärensä kanssa. -- Obenreizerin
veljentyttären kanssa" -- lisäsi hän melkeen liiaksi selvittäväisellä
tavalla, "veljentytär Obenreizerille. Tapasin niitä ensimmäisellä
matkallani Sveitsissä, matkustin jonkun aikaa niiden seurassa, kadotin
niitä näkyvistäni saman vuoden kuluessa; tapasin net jälleen
viimeisellä matkallani Sveitsissä ja en ole sittemmin niitä nähnyt.
Obenreizer! Obenreizerin veljentytär! Aivan oikeen! Kun tarkemmin
ajattelen, on nimi kuitenkin mahdollinen. Herra Obenreizerilla on
meidän täysi luottamuksemme, emmekä epäile teidänkään tulevan arvossa
pitämään ansioitansa. Kauppahuone Desfresnier & C:o on kirjettä
asianomaisesti allekirjoittanut. Noh miksei! otan päälleni käydä heti
herra Obenreizerin luona selvittämässä asiaa hänen kanssa. Se voi
myöskin selvittää tuota kirje seikkaa. Ja sanokaa nyt suoraan, rakas
Wilding, mitä muuten voin selvittää teille, niin koetan tehdä
parastani."
Mielellään antaen toisen näin ottaa huolta hänestä ja hyvin
kiitollinen, siitä, kertoi rehellinen viininkauppias nyt elämänsä
vaiheet, johdatukseksi jo alussa juhlallisesti kutsuen itseänsä
petturiksi.
"Arvattavasti siitä syystä panitte käskemään herra Bintreytä tänne,
astuessani sisään?" kysyi kumppali mietittyänsä hetken itsekseen.
"Niin oli!"
"Hän on kokenut ja älykäs mies ja halajan suuresti kuulla hänen
ajatuksensa. Rohkenen kuitenkin sanoa omaa ajatustani teille, ennenkuin
olen kuullut hänen, koska aikani ei myönnä viipymistä. Suoraan sanottu:
en katso tätä asiaa samalta kannalta kuin te, enkä käsitä tilaanne
samalta perustukselta kuin itse teette. Että olisitte petturi, rakas
Wilding, se on ihan hullutusta, sillä ei kukaan saata olla petturi,
joka ei ehdolla ja tahdolla ota osaa petokseen, ja sen hän ette
koskaan ole tehneet. Mitä taas siihen tulee, että teitä teki rikkaaksi
mieheksi se rouva, joka luuli teitä pojaksensa, ja jota teidän, hänen
esittämistänsä todistuksista, täytyi pitää äitinänne, niin ajatelkaapa
eikö tämä tapahtunut noista keskinäisistä kohdista hänen ja teidän
välillä. Näin tuli vähitellen ajan joutuessa te hänelle hyvin rakkaaksi
niinkuin hän teille. Se oli teille, teille itselle, jolle hän, minun
käsitykseni mukaan, lahjoitti nämät maalliset edut, ja häneltä, häneltä
itseltään otitte net vastaan."
"Hän luuli," väitti Wilding, "että minulla oli luonnolliset vaatimukset
häneltä, joita ei olutkaan."
"Totuus väitöksessänne täytyy minun myöntää" vastasi kumppali. "Mutta
luuletteko, että, jos hän puolen vuotta ennen kuolematansa olisi
huomannut sen, mitä nyt olette keksineet, luuletteko että tämä olisi
hävittänyt muistosta net ajat, jotka olitte yhdessä eläneet ynnä sen
keskinäisen rakkauden, jonka tunsitte toisianne kohtaan, sitä suurempi,
kuta tarkemmin tulitte toisianne tuntemaan?"
"Se minkä luulen" -- sanoi Wilding, joka luottavalla
yksinkertaisuudellansa piti ainoastaan itse teko-asiasta kiini --
"voipi yhtä vähän muuttaa totuuden kuin ottaa auringon alas taivaasta.
Totuus on, että omistan mitä oli toiselle aiottu."
"Hän on kenties jo kuollut" -- sanoi Vendale.
"Mahdollista! mutta voipi yhtä hyvin olla elossa" -- vastasi Wilding.
"Ja jos hän elää, enkö siis ole -- tietämättä, sen myönnän -- ryöstänyt
häntä tarpeeksi? Enkö ole ryöstänyt häneltä koko sitä syvää
onnellsuutta, joka täytti sieluni ja henkeni, kun tämä jalomielinen ja
minulle niin kallis nainen," -- hän ojensi kätensä kuvaa vastaan --
"sanoi olevansa minun äitini? Enkö ole häneltä ryöstänyt sitä
lempeyttä, jonka hän niin ylellisesti antoi minulle? Enkö sitä paitse
vielä ole ryöstänyt häneltä sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, jonka
osoittamisesta olin niin ylpeä? Sen tähden kysyn itseltäni, Yrjö
Vendale, ja kysyn teiltä, missä hän on? Mikä hänestä on tullut?"
"Niin, kuka sen voi tietää?"
"Mutta siitä juuri täytyy minun koettaa saada tietoa. Minun täytyy
kuulustella ja lakkaamatta etsiä häntä. Sillä aikaa elän koroilla minun
osastani -- hänen osasta olisi minun pitänyt sanoman -- tässä kaupassa,
ja kokoon hänelle mitä jääpi. Jos löydän hänen, turvaan ehkä
jalomielisyyteensä, mutta jätän hänelle kaikki pois. Sen minä teen, ja
sen päälle vannon, niin totta kuin rakastin ja kunnioitin häntä" --
sanoi Wilding suudellen kuvan sormia ja sitten kätkien silmänsä niihin
-- "niin totta kuin rakastin ja kunnioitin häntä ja kuin minulla oli
tuhansia syitä olla hänelle kiitollinen!"
Näin lausuen painui hän taas kokoon.
Mutta kauppa-toverinsa nousi ylös tuolista, jossa oli istunut, astui
viereensä ja laskien kätensä hiljaa hänen olkapäällensä, sanoi hän:
"Olen jo ennen tätä päivää tiennyt, Walter, että olette rehellinen mies
puhtaalla omalla-tunnolla ja jalomielisellä sydämellä. Minulle se on
suuri onni saadakseni vaeltaa elämän läpitse niin suoran ja luotettavan
miehen rinnalla ja tunnen olevani siitä suuresti kiitollinen. Käyttäkää
minua niinkuin omaa kättänne ja luottakaa minuhun kuolemaan saakka.
Älkää pitäkö huonompaa ajatusta minusta, ehkä vakuutan että voittavin
tunteeni tällä hetkellä on epäselvä. Minä säälin rouvaa ja teitä sen
tähden että keskinäinen välinne ei ollut semmoinen kuin luulitte.
Paljoa enemmin kuin tuota tuntematonta miestä (jos hän muuten koskaan
on kasvanut mieheksi) sen tähden että hän tietämättä tungettiin
paikaltaan. Teitte oikeen kun lähetitte käskemään herra Bintreytä
tänne. Minkä neuvon hän tulee teille antamaan luulen osaksi olevan
minunkin. Malttakaa kuitenkin mielenne tässä painavassa asiassa. Tarkka
huoli on pidettävä tämän asian salaamisesta, sillä jos me sen ilman
varomatta ilmaisemme, niin varmaan siitä on nouseva petollisia
vaatimuksia, vääriä valoja ynnä kaikenlaisia sala-vehkeitä, joita
ahneus ja oman voiton pyynti aina matkaan panevat. Muuta minulla nyt ei
ole sanomista, Walter, kuin muistuttaa teitä, että myitte minulle yhden
osan kaupassanne, nimen-omaan päästäksenne enemmästä työstä kuin
terveytenne salli teitä tehdä, ja että minä nimen-omaan otin sen
päästäkseni toimitukseen, jota rakastan."
Näillä sanoilla ja, hyvästiksi lyöden kätensä toverinsa olkapäälle,
lähti Yrjö Vendale konttoriin ja sieltä hetken päästä herra Jules
Obenreizerin kortteliin.
Kääntyen Soho Sqvare nimisen, kaupungin osan pohjoiseen puoleen päin
punastuivat hänen ahvettuneet kasvonsa punastumistaan. Tällaisen
punastumisen varmaan Wildingkin, jos olisi ollut tarkempi vaarinottaja
tahi vähemmin omilta huoliltaan raskautettuna, helposti olisi
huomannut, silloin kuin kauppakumppalinsa luki erästä paikkaa
Sveitsiläisen kirjeen-vaihtajan kirjeessä, jota paikkaa hän oli lukenut
sangen sekavaisesti.
Kauan aikaa jo oli kummallinen siirtokunta vuorilaisia asunut pienessä,
aukeassa Soho nimisessä osassa Lontoon kaupunkia. Sveitsiläisiä
kellontekiöitä, sveitsiläisiä hopea- ja juveli-seppiä, sveitsiläisiä
kauppiaita, jotka toivat maahan sveitsiläisiä soitto-toosia ja
sveitsiläisiä leikkikaluja asuu täällä toistensa vieressä.
Sveitsiläisiä opettajia soitannossa, piirustuksessa ja kielissä,
sveitsiläisiä käsityöläisiä ja palkollisia, jotka sattumalta olivat
jääneet palveluksetta, ahkeroita sveitsiläisiä pesijöitä, sekä
mies- että naispuolisia, Sveitsiläisiä tuntemattomalla elinkeinolla,
rehellisiä niinkuin petollisiakin Sveitsiläisiä, sangen luotettavia
sekä sangen luottamattomia Sveitsiläisiä, kaikki ovat supistetut Soho
Sqvaren keskelle, jossa myös löytyy siivottomia sveitsiläisiä
ravintoloita, kahviloita ja huoneita matkustavaisille, sveitsiläistä
ruokaa ja juomaa, sveitsiläinen jumalan palvelus pyhänä ja
sveitsiläisiä kouluja arkipäivinä. Myös täällä olevaiset englantilaiset
ravintolat käyttävät jonkunmoista murtevaa Engelskaa ammatissaan,
ilmoittaen ikkunoissaan sveitsiläistä viinaa ynnä muita väkeviä, ja
melkeenpä joka ilta lainaten kestihuoneitansa sveitsiläisille
ystävyyden- ja vihollisuudentaisteluille. --
Uusi osakas Wilding ja kumppanien kauppatoimessa seisahtui oven eteen,
johon oli messinkipellille piirretty nimi "Obenreizer." Tämä ovi vei
suureen huoneesen, jonka alakerrassa myytiin sveitsiläisiä kelloja.
Soitettuansa oven kelloa tuli hän heti sveitsiläiseen kotiin. Valkea
porsliini-uuni seisoi talvella käytettävänä huoneessa, johon oli
vierasta ohjattu; peitettymättömään lattiaan oli useampia eri puulajia
lovitettu kauniin mallin mukaan; huone näytti ylipäänsä paljaalta ja
ahkerasti pestyltä ja pieni neliskulmainen, kukilla koristettu matto
sohvan edessä, ynnä sametilla koristettu kamiinifriisi kelloneen ja
kukkavaasineen, joihin oli pantu konstitekoisia kukkia, tekivät
katselijaan saman vaikutuksen kuin jos Parisilainen olisi
asuntohuoneeksensa asettanut maitokamarin.
Taidolla tehty vesi-mukaelma juoksi alas myllyrattaasta kellon alla.
Vendale ei ollut kauvan seisonut tämän edessä, seuraten sitä silmillä,
ennen kuin herra Obenreizer hämmästytti häntä, sanoen ihan hänen
vieressään selvällä engelskalla ainoastaan vähän murtaen:
"Sydämmellisesti tervetultuanne! Kuinka minua ihastuttaa saada teitä
nähdä!"
"Pyydän anteeksi! En kuullut teidän tulevan."
"Eipä haittaa! Olkaa hyvä ja istukaa!"
Päästäen vieraansa käsivarsia, joita hän, syleilemisen asemesta, oli
keveästi likistänyt kyynäspäistä istui herra Obenreizerkin alas ja
sanoi hymyillen ja uudestaan likistäen vieraansa kyynäspäitä:
"Kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä terveenä."
"En tiedä" -- sanoi Vendale vastattuansa tervehdyksiin -- "oletteko jo
kuulleet mainittavan minusta kirjeen-vaihtajiltamme Neuschâtelissa?"
"Olen kuin olenkin."
"Yhteydessä kauppa-huoneen Wilding & Co:n kanssa?"
"Aivan niin."
"Eikö ole se kummallista, että minun kauppa-huoneen Wilding & C:o
osakkaana piti tuleman teitä tervehtimään Lontoossa ja tuoman teille
kauppa-huoneen tervehtimiset?"
"Ei ollenkaan kummallista! Mitäs minä aina sanoin matkustaessamme
yhdessä vuorilla? Me sanoimme niitä suuriksi jopa suunnattomiksi, mutta
mailma on niin pieni -- ettemme helposti pääse toisia tapaamasta.
Mailmassa löytyy niin vähän ihmisiä, että lakkaamatta risteilevät
toistensa askeleita. Niin, mailma on niin erinomattain pieni, että töin
tuskin ihmisestä pääsee. Eipä sillä" -- lisäsi hän mielittelevällä
hymyilemisellä taas likistäen vieraansa kyynäspäitä -- "että kukaan
haluaisi teistä päästä."
"Sitä tahdonkin toivoa, monsieur Obenreizer."
"Olkaa niin hyvä ja sanokaa mister Obenreizer täällä isänmaassanne.
Mielin kutsuttaa niin, syystä että minä rakastan teidän maatanne.
Jumala suokoon että voisin tulla Englantilaiseksi! Mutta olenhan jo
syntynyt. Ja te? Vaikka olette syntyneet niin korkeasta suvusta, olette
kuitenkin alentaneet itseänne kaupan-toimituksiin. Vaan odottakaapa!
Viini? Onko se täällä Englannissa kauppa vai ammatti? Kenties kuuluu se
johonkin ihannetaiteista?"
"Herra Obenreizer" -- sanoi Vendale vähän hämillänsä -- "olin
ainoastaan tyhmä poika nulikka, joka vasta oli päässyt täysi-ikäiseksi,
kun minulla ensi kerta oli huvi matkustaa teidän seurassa, ja kun te,
minä ja mamseli, teidän veljentyttärenne -- -- -- toivon että hän on
terveenä?"
"Kiitoksia! hän voipi hyvin."
"Kun, sanon minä, me yhdessä kärsimme muutamia pieniä vaaroja jääkelien
seassa. Jos minä silloin lapsellisella joutavuudella vähän ylpeilinkin
sukuani, niin toivon kuitenkin, että se oli ainoastansa esitelläkseni
itseäni. Se oli tyhmästi minulta tehty; mutta tunnette ehkä
Englantilaista sananparttamme: Niinkauvan kuin elämme, opimme."
"Teette kovin paljon puuhaa niin vähäpätöisestä asiasta," vastasi
Sveitsiläinen. "Ja olettehan, hitto vieköön, sittenkin korkeasta
suvusta."
Yrjö Vendalen hymyileminen ilmoitti vielä hiukan harmia kun hän
vastasi:
"No niin! vanhemmistani pidin paljon, ja kun ensi kerran matkailimme
yhdessä, herra Obenreizer, olin ehkä vähän ylpeä vastikään saatuani
käsiini sen perinnön, jonka olivat minulle jättäneet. Toivon sen tähden
että se enemmin oli nuorukaisen puheen ja sydämmen avoisuutta kuin
kerskaamisen taipumusta."
"Pelkkää puheen ja sydämmen avoisuutta eikä mitään kerskaamista!" sanoi
Obenreizer. "Te itseänne liioin huoletatte; minähän se muutoin aloitin.
Muistan aivan elävästi vielä tuota iltaa, kun istuimme veneessä
ajelehtaen tyyneä järveä, johon vuoret ja laaksot, kukkulat ja
kuusimetsät kuvautuivat, muistan myös että silloin koetin tehdä
kuvauksen kurjasta lapsuudestani --- köyhästä mökistämme vesiputouksen
partaalla, jota äitini näytteli matkustavaisille; navetasta, jossa
makasin lehmän vieressä; pöllöpäästä velipuolestani, joka aina istui
oven suussa, ellei hän hiipinyt vuoria alas kerjätäkseen;
sisarpuolestani, joka myötään kehräsi ja nojasi mahdottoman suuren
kaula-ajoksensa isoa kiveä vastaan; kuinka minä olin nälkäytynyt,
alaston poika raukka, kahden, kahden kolmen vuoden vanha, kuin he sitä
vastoin olivat täysiä miehiä ja naisia kovilla kourilla minua
lyödäkseen -- minua ainoata lasta isäni toisessa naimisessa, jos se
muutoin oikeaa naimista olikaan. Mikä siis oli luonnollisempi kuin että
vertasitte itseänne minuun sanoen: Olemme yhden ikäiset; minä samalla
aikaa istuin äitini polvella isäni vaunuissa ja ajelin pitkin Lontoonin
rikkaita katuja, ympärilläni ylellisyyttä ja kaukana likaisesta
köyhyydestä. Sellaiset ovat 'minun' muistot, teidän muistoja vastaan."
Herra Obenreizer oli mustatukkainen nuori mies, jonka mustaverisen ihon
läpitse ei noppaakaan punaista ruskottanut. Kun nousi väri jokaisen
muun ihmisen kasvoille, ilmestyi hänen kasvoihin tuskin näkyvä
tykytys, ikäänkuin olisi se kone-rakennus, jonka oli paneminen lämpimä
veri liikkeelle, vielä kyllä paikoillaan, mutta kuivettuneena ja
ravistuneena. Hän oli vahva ruumiiltansa, jäsenensä olivat oikean
suhtaiset ja kasvot kauniit. Moni olisi ehkä miettinyt että joku muutos
hänen ulkonaisessa muodossa olisi häntä tehnyt mieluisemmaksi, mutta ei
kukaan voinut sanoa minkälaisen tämän muutoksen piti oleman. Jos
huulensa olisivat voineet muuttua jotensakin paksummiksi ja kaulansa
hienommaksi, niin olisi kenties tämä moite tullut poistetuksi.
Herra Obenreizerin merkillisin omituisuus oli kuitenkin siinä, että --
nähtävästi hänen omasta vapaasta tahdostaan -- hänen silmäinsä ylitse
saattoi levetä eräs nimetön sumu, joka näkymättömiin peitti kaiket muut
hänen tunteittensa osoitukset paitsi tarkkaa vaarinottavaisuutta eikä
ainoastaan hänen silmissänsä vaan ylipäänsä kasvoissansa, tästä ei
kuitenkaan seurannut että hänen vaarin-ottavaisuutensa kokonaan olisi
ollut käännetty ainoasti siihen, jonka kanssa hän haasteli, eikä
myöskään niille äänille ja esineille, jotka olivat hänen ympärillänsä;
vaan se oli pikemmin jonkunlainen lavea huomaus kaikista sellaisista
asioista, jotka painoivat hänen omaa taikka, hänen tiedon mukaan,
muiden sydäntä.
Tähän asti oli päästy kanssapuheessa kun tuo mainittu sumu levesi herra
Obenreizerin kasvoin ylitse.
"Tuskin tarvinnen mainita," sanoi Vendale, "että tämän käyntini
tarkoitus on vakuuttaa teitä Wilding & C:on ystävyydestä, meidän
luottamuksestamme teihin ynnä toivostamme olla teille hyödyksi.
Toivomme myös kohta pääsevämme tilaisuuteen osottaa teille
kestillisyyttämme, mutta emme vielä ole päässeet aivan järjestykseen,
sillä kumppalini, joka juuri näinä aikoina on askaroinnut taloutemme
toimeen panemista, on tässä toimessa tullut häirityksi eräältä
odottamattomalta tapaukselta. Luultavasti ette tunne herra Wildingiä?"
Herra Obenreizer häntä ei tuntenut.
"Teidän pitää kohta tavata toistanne. Hänen käy varmaan mieleksi saada
tuttavuutta teidän kanssa rakentaa, ja luulen myös voivani ennustaa,
että teillekin käy yhtä mieleksi päästä hänen tuttavaksi. Varmaan ette
ole kauan asuneet täällä Lontoossa herra Obenreizer?"
"Vasta näinä päivinä olen ottanut vastaan tämän asioitsija-sijan."
"Mamseli, veljentyttärenne -- -- ei ole -- ei ole vielä naitu?"
"Ei ole."
Yrjö Vendale katseli ympärillensä ikäänkuin etsiäkseen jotaan merkkiä
hänen läsnäolostansa.
"Onko hän oleskellut Lontoossa?"
"Hän oleskelee Lontoossa."
"Milloin ja missä saisin kunnian itse tervehtiä häntä?"
Poistaen tuon sumun kasvoiltansa, ja, niinkuin ennenkin, likistäen
vieraansa kyynäspäitä, sanoi herra Obenreizer haluttomasti:
"Seuratkaa minua porrasta ylös!"
Jokseen hämillänsä nopeudesta, jolla etsimänsä tapaaminen hänelle
myönnettiin, seurasi Yrjö Vendale isäntäänsä portaita ylös. Huoneen
toisessa kerroksessa aivan sen kamarin päällä, jota he vasta jättivät,
oli kamari, joka sekin oli Sveitsiläiseen tapaan koristettu. Tässä
huoneessa istui nuori neiti ikkunan vieressä ja työskenteli
tapiserineulosta, ja vanhempi rouvasnainen istui pää ihan likellä
porsliin-uunia (vaikka nyt oli kesä ja uuni lämpimänä) ja pesi
hansikkaita. Nuorella neidellä oli erinomattain rikas, kaunis vaaleva
tukka, somasti järjestetty valkoisen otsan ympärille, joka oli
ympyräisempi kuin tavallinen englantilainen muoto, niinkuin myös hänen
kasvot ja varsi ehkä olivat vähän pyöreämmät kuin useampain
yhdeksäntoistavuotisten englantilaistyttöin. Hänen käytöksensä osoitti
tavallista enemmin miellyttävää vapautta ja poskien värin sekä
kirkkaitten harmaitten silmien erinomainen puhtaus ja terveys
osoittiikse selvästi raittiin vuori-ilman vaikuttamana. Ehkä pukunsa
ylimalkaan oli englantilaista mallia, tirkisteli kuitenkin Sveitsi ulos
hänen koreista liivistä ja väijyi hänen kummallisilla kaistoilla
koriotetussa sukassa sekä hopeasoljella varustetussa kengässä. Vanhempi
rouvasnainen, joka istui nojaten jalkojansa alempaa uuninfranssia
vastaan, polvi täynnä hansikkaita, joista yksi, vedetty vasempaan
käteensä, parasta aikaa puhdistettiin, oli todenmukainen, ehkä
erilaatuinen, Sveitsiläinen ilmestys, aina leveästä, tyynynnäköisestä
selästään ja raskaista sorkistaan (jos tätä sanaa sopii käyttää)
alkaen, niin siihen mustaan nauhaan saakka, joka oli sidottu kovasti
hänen kaulansa ympäri esteeksi alkavaa kaulanajosta vastaan, tahikka,
vielä ylempänä, suuriin vasken-karvaisiin kulta-korvarenkaisiin saakka
tahi, vieläkin ylempänä, tukkapukuunsa saakka mustasta, rautalangalle
levitetystä harsikosta.
"Muistatteko tätä herraa, miss Marguerite?" kysyi Obenreizer nuorelta
neideltä.
"Sen luulen tekeväni" -- vastasi neiti vähän hämmästyneenä ja ujosti
nousten tuoliltaan -- "eikö se ole herra Vendale?"
"Niin muka luulisin;" sanoi Obenreizer kuivasti. "Herra Vendale! Rouva
Dor!"
Vanhempi rouvasnainen nousi puoleksi istualtaan, hansikka levitetty
vasemmalle kädelle ikään kuin joku hansikkamaakarin kyltti, katseli
puoleksi leveän olkapäänsä ylitse, mulskahti jälleen alas ja pitkitti
hieromistaan.
"Rouva Dor", sanoi nauraen Obenreizer, "on niin hyvä että pitää minua
vapaana pilkuista ja reijistä. Hän tuntee heikkouteni, että aina tahdon
olla siisti ja puhdas, ja käyttää aikansa poistamallansa persoonastani
kaikki pilkut ja tähneet."
Korkealle ilmaan nostaen kädelle levitettyä hansikkaa ja tarkasti tätä
tutkien keksi rouva Dor tässä hetkessä pahan pilkun herra Obenreizerin
persoonassa, ja hieroi ja kihnutti hansikkaa kaikin voimin. Yrjö
Vendale istui tapiseri-kehyksen viereen (puristettuansa ensiksi pientä
kättä, jota Vendalen sisäänastuma oli pidättänyt sen työssä) ja heitti
samalla hartaudella kuin pyhiin-vaeltaja, joka viimein on pyhään
paikkaan päässyt, salaisen silmänluonnin neitosen, liivin sisäpuolella
kätkettyhyn, kultaristiin. Obenreizer seisoi keskellä lattiata peukalot
liivinlakkareissa ja kasvot sumussa.
"Hän sanoi tuolla alahalla, miss Obenreizer," lausui Vendale, "että
mailma on niin pieni, ettei voi toinen välttää toistansa. Minä olen
päin vastoin havainnut sen olevan liiaksi suuren, siitä asti kuin
viimeksi teitä näin."
"Oletteko siis matkailleet hyvin kaukana?" kysyi tyttö.
"En niinkään kaukana, koska joka vuosi olen palannut Sveitsiin; mutta
olisin saattanut toivoa -- ja olenkin tosiaan monta kertaa toivonut --
ettei pieni mailma antaisi pitkällisiin eroamisiin niin hyvää
tilaisuutta, kuin se todellakin antaa. Jos olisi mailma pienempi ollut,
kentiesi olisin tavannut teitäkin useammin."
Kaunis Marguerite punastui ja loi pikaisen salaisen silmäyksen rouva
Dor'een.
"Viimein meitä kuitenkin löysitten, herra Vendale; vaan kentiesi
kadotatte meitä kohta taas nä'östänne."
"Sitä en tahdo uskoa. Asianhaarojen omituinen yhteensattumus, joka toi
minulle onnen tavata teitä, kehoittaa minua toivomaan vastakohtaa."
"Mikä se on omituinen asiainhaarain yhteensattumus, jos saan kysyä?"
Suloinen sveitsiläinen vivahdus tässä lauseessa ja ääni, jolla
viimeiset sanat sanottiin, tekivät sen Yrjö Vendalelle erinomaisen
miellyttäväiseksi, samalla kertaa kuin hän taas huomasi salaisen
silmäyksen rouva Dor'een. Vaikka pikainen kuin salama näytti se
kuitenkin osoittavan jonkumoista varoitusta, jonka tähden Vendale tästä
hetkestä hiljaisuudessa piti rouvaa silmällä.
"Se, että sattumaisilta olen tullut osakkaaksi yhteen kauppa-toimeen
Lontoossa, jonka tykönä herra Obenreizer sattumaisilta juuri tänä
päivänä on nimen-omaisesti hyväksi esitelty, jopa sen lisäksi vielä
semmoiselta kauppa-toimelta Sveitsissä, jonka kanssa meillä molemmilla,
niinkuin näyttää, on kauppa-asioita. Eikö hän ole tätä teille
maininnut?"
"Ei," puuttui tässä puheesen herra Obenreizer, vapaa tuosta sumustansa,
"sitä en ole vielä maininnut miss Margueritelle. Mailma on niin pieni
ja yksmuotoinen, että iloinen hämmästys välisti on tarpeellinen. Asia
on tosiaan niinkuin hän sanoo, miss Marguerite. Hän tuolla, joka on
niin korkeata sukua, ja on saanut niin siveän kasvatuksen, hän on
alentanut itseänsä kaupan-tekoon. Kaupantekoon! Ihan kuin me köyhät
talonpojat, jotka olemme hiipineet ylös ojista!"
Pilvi levesi neiden valkoiselle otsalle ja hän loi silmänsä alas
lattiaan.
"Mutta kaupalle se on hyvää!" pitkitti Obenreizer suurella
innostuksella. "Se ylevöittää kauppaa. Kaupan onnettomuus ja alennus on
että koko halvempi kansa -- esimerkiksi me köyhät talonpojat -- saattaa
antautua sille elämän-radalle ja sen avulla kohota. Katsokaa, hyvä
ystäväni Vendale;" pitkitti hän voimakkaasti, "miss Margueriten isä,
vanhin velipuoleni, joka nyt olisi kaksi kertaa vanhempi teitä ja
meitä, jos vielä eläisi, vaelsi ilman kengittä melkeen ryysyissä pois
ilkeästä vuoren-solasta, jossa asuimme, vaelsi vaeltamistaan, sai
joskus ruokaa muulien ja koirien joukossa eräässä ravintolassa kaukana
päälaksossa, otti palvelusta siellä, tuli tallirengiksi, kokiksi, ja
pääsi viimein paikan isännäksi. Semmoisena otti hän minua tykönsä
(saattoiko hän ottaakaan velimiestäni, tuota mielipuolista kerjääjää,
tahi sisartansa, tuota kehräävää kummitusta?) ja pani minua oppiin
naapurin ja ystävänsä mainion kellonsepän luoksi. Vaimonsa kuoli miss
Margueriteä synnyttäessä. Mitä seisoi testamentissaan, ja mitkä olivat
Margueriten isän viimeiset sanansa minulle kun kuoli ennenkuin lapsi
oli päässyt täysi-ikäiseksi? Näin hän sanoi: 'Kaikki tulee
Margueritelle paitsi niin ja niin paljon vuodessa sinulle. Olet nuori,
vaan teen sinua kuitenkin hänen holhojaksi; sillä sinä olet
alhaisimmasta ja köyhimmästä talonpojan säädystä ja niin olin myös
minäkin sekä Margueriten äiti; me olemme kaikki kurjia talonpoika
raukkoja ja sitä et saa koskaan unhoittaa.' Sama on myös useimpain
maanmiesteni laita, jotka nyt pitävät kauppaa Soho-korttelissa täällä
Lontoossa. He ovat ennen olleet talonpoikia, halpasukuisia, orjailevia
Sveitsin talonpoikia. Kuinka hyvää ja etevää eikö siis ole kaupalle" --
tässä hän muuttui iloiseksi ja likisti taas tapansa mukaan nuoren
viininkauppiaan kyynäspäitä -- "kun sitä herrasmiehet viljelevät ja
jalostavat."
"Sitä en voi huomata" -- sanoi Marguerite palavin poskin ja kiivaalla
silmäyksellä. "Minun mielestäni jalostamme kauppaa yhtä hyvin me
talonpojat."
"Noh! noh! miss Marguerite" -- sanoi Obenreizer. "Muistakaa että
puhutte ylpeässä Englannissa."
"Minä puhun ylpeällä totuudella" -- vastasi hän ja asettui jälleen
levollisesti työhönsä -- "enkä ole Englantilainen, vaan Sveitsiläisen
talonpojan tyttö."
Lauseessaan oli jotaan, asiata päättävää, jota vastaan Vendale ei
tahtonut väittää. Hän sanoi siis vaan hyvin totisena.
"Minä yhdyn täydellisesti teidän ajatukseenne, miss Obenreizer, ja olen
jo lausunut tässä talossa samaa mielipidettä, jota herra Obenreizer
itse voipi vakuuttaa" -- jota kuitenkaan tämä ei tehnyt.
Vendalella oli viekkaat ja terävät silmät, ja tuon tuossakin
tarkastellen rouva Dorea huomasi hän jotaan tuon leveän selän takana,
jota mainittu rouva tarjosi vieraalle nähtäväksi. Hansikkain
puhdistamisessa oli, näet, eräs suuri pantomimillinen ilmeys. Se kävi
hyvin hiljaa ja varovaisesti kun Vendale puhui Margueriten kanssa, jopa
herkesi lopulla kokonaan, ikäänkuin olisi hän pysähtynyt työssään
kuunnellaksensa. Kun Obenreizer oli lopettanut puheensa talonpojista,
oli rouva hieronut hansikkaansa kaikin voimin, ikäänkuin olisi puhe
voittanut hänen erinomaista suosiotansa, ja pari kertaa kun tuo
hansikka, jota rouva piti silmiensä edessä, nostettiin ilmaan taikka
kun toinen sen sormista kohosi toinen aleni, luuli Vendale mainitun
hansikkaan tehneen jonkun sananlennätin-merkin Obenreizerille, joka
todellakin ei koskaan ollutkaan kääntänyt sille selkäänsä, ehkä tämä ei
ollut sitä muka ollenkaan huomaavinansa.
Vendale oli myös havainnut että se tapa, jolla Marguerite poisti tuota
ainetta, jota Obenreizer jo kaksi kertaa oli alkanut, osoitti jotaan
harmia holhojaa vastaan, jota harmia hän nähtävästi koitti hillitä --
ikäänkuin olisi Margueriten mieli tehnyt häntä nuhdella, jos vaan
uskaltaisi. Hän oli myöskin havainnut -- vaikka tämä kyllä oli
vähäpätöinen asia -- että Obenreizer ei ollut Margueriteä lähestynyt
enemmin kuin alustakaan, ikäänkuin olisi niitten välillä ollut
määrätyitä rajamerkkejä. Ei kertaakaan hän myöskään ollut häntä
puhutellut käyttämättä sanaa "miss", vaikka sen käyttämisessä aina oli
ollut joku melkeen havaamaton pilkan osoitus. Ja nyt johtui Vendalelle
ensi kerta mieleen, että tuo omituisuus tämän miehen käytännössä, jota
hän ei ollut ennen voinut selvittää, oli joku ehkei aina huomattava
pilkkaamisen halu. Hän tunsi itsensä vakuutetuksi siitä että Marguerite
jollaan tavalla pidettiin vankina oman vapaan tahtonsa puolesta; ehkä
hän teki molemmille vastarintaa vakavalla mielen-kuvituksellansa, joka
kuitenkaan ei riittänyt häntä vapauttamaan. Vakuutus tästä teki nuorta
viininkauppiasta vielä taipuvammaksi mielistymään neitoon, kuin ennen.
Sanalla sanottu, hän oli hurjasti rakastunut neitoon ja vakaasti
päättänyt käyttää tätä tilaisuutta, joka viimein oli tarjoutunut
hänelle.
Tällä kertaa mainitsi hän vaan sivumennen, että Wilding & C:o pian
tulisi pyytämään miss Obenreizeria hänen läsnäolemisellaan
kunnioittamaan taloansa -- vanhuutensa tähden merkittävä paikka, ehkä
ainoastaan nuorten miesten asuma -- eikä pitentänyt tervehtimistään
tavallisen määrän ylitse. Tultuansa alas isäntänsä seuraamana, näki
hän Obenreizerin kauppa-konttorin olevan tässä päässä porstuata.
Konttorissa oli useampia renttuisia miehiä muukalaisessa puvussa, joita
Obenreizer, päästäksensä sivutse, lykkäsi syrjään muutamilla sanoilla
äitinkielellänsä.
"Maanmiehiäni," selvitti hän, seuraten Vendalea portille, "köyhiä
maanmiehiäni! Kiitollisia ja uskollisia kuin koirat. Hyvästi! Tavataan
toiste. Kuinka tuleekin se minua ilahuttamaan!"
Kaksi keveää likistystä kyynäspäästä saattoi Vendalea ulos kadulle.
Ihana Marguerite kehyksensä vieressä ja rouva Doren leveä selkä
sananlennättimensä kanssa, väikkyivät edellänsä Raajarikko-loukkoon.
Hänen tänne tullessa, oli Wilding sulkenut itsensä sisään Bintreyn
kanssa; ja koska kellarin-ovet sattumalta seisoivat auki, sytytti
Vendale kynttelin halkaistuhun kepin päähän ja meni alas tehdäkseen
tarkastelun kellareissa. Ihanan Margueriten kuva väikkyi uskollisesti
edellänsä, mutta rouva Doren leveä selkä jäi ulkopuolelle.
Kellarit olivat aika laajat ja aika vanhat. Täällä oli ollut
holvi-käytävä silloin kuin menneet ajat eivät vielä olleet menneinä;
muutamat luulivat sen kuuluneen erääsen luostariin, toiset johonkuhun
kappeliin, vieläpä toiset johonkuhun pakanalliseen temppeliin. Oli mikä
olikin, nyt se teki yhtä. Jokainen saattoi tehdä miksi tahtoi puoleksi
lahonnutta pylvästä eli haljennutta holvia. Mennyt aika jo oli sen
kanssa menetellyt niinkuin se tahtoi, ei huolinut ensinkään
vastaväitöksistä.
Suljettu ilma ynnä ummehtunut haju ja jyrisevä kolina, joka kuului
ylhäältä kaduilta, soveltui, eroten jokapäiväisen elämän ikävästä
yhtäläisyydestä, hyvin yhteen kauniin Margueriten kanssa, joka teki
vastarintaa molemmille kaitsijoillensa. Vendale käveli kävelemistään
kunnes kääntyessään nurkan ympäri, näki yhdenlaisen kynttilän kuin
minkä itse kantoi.
"Oho! oletteko siellä, Janne?"
"Eikö olis parempaa syytä minulla sanoa: Oho! oletteko täällä, master
Vendale? Se kuuluu minun ammattiini olla täällä, mutta ei teidän."
"No, no! älkää nyt möriskö, Janne!"
"Oh! en minä mörise" -- vastasi kyypäri; "jos joku mörisee, niin se on
se, mitä minä olen saanut sisääni hikireikien kautta, enkä minä.
Varokaa ettei joku _teissä_ rupea mörisemään, master Yrjö. Pysykää
täällä siksi että höyryt alkavat vaikuttaa, niin kyllä saavat teistäkin
kiini."
Kyypärin nykyinen toimitus oli pistää päänsä pakkaushuoneisin, tehdä
mittauksia ja laskea lukua päässään sekä kirjoittaa havainnot
härjänvuotamoiseen muistokirjaan, joka näytti olevan osana hänestä
itsestään.
"Ne saavat kyllä kiini teistä" -- jatkoi hän sitten kuin oli saanut
mittauskeppinsä kahden tynnyrin päälle, kirjoittanut viimeisen
havainnon kirjaansa ja oikaissut selkäänsä -- "siihen voitte luottaa!
Olette siis nyt ruvenneet kauppa-toimeenne, master Yrjö?"
"Niin olen tehnyt ja toivon ettei teillä ole sitä vastaan mitään,
Janne?"
"Ei _minulla_, Jumala varjelkoon siitä! Vaan höyryillä on teitä vastaan
se, että olette liiaksi nuori. Olette molemmat liiaksi nuoret!"
"Väkevyys siinä väitöksessä vähenee aina päivä päivältä, Janne."
"Se on tosi, master Yrjö; mutta minä en päivä päivältä vähennä
väkevyyttä siinä väitöksessä, että minä jo olen liiaksi vanna, enkä
siis tule tilasuuteen nähdä erittäin suurta parannusta teidän tykönä."
Tämä vastaus näytti itse Ladlen Jannelle niin soveliaalta, että
röhkäisi karkeaan nauruun ja vielä kerran uudisti lauseensa samalla
naurun röhkäisemisellä tuolle "parannusta teidän tykönä."
"Mutta mille ei ole naurettava, master Yrjö," jatkoi Janne, jälleen
oikasten selkäänsä -- "on se, että nuori master Wildinq on mennyt
vaihettamaan onnea. Huomatkaa sanani! Hän on vaihtanut onnea ja tulee
sen kohta havaitsemaan. En ole lystin vuoksi koko elinaikaani asunut
täällä alhaalla. Siitä, mitä täällä näen, tiedän milloin rupee
satamaan, ja milloin jälleen lakkaa, milloin rupee tuulemaan, ja
milloin taas tyvenee. Ja siitä mitä nyt näen täällä alhaalla tiedän
myös että onnemme on muuttunut."
"Onko näillä katossa kasvavilla ilkiöillä mitään tekemistä
ennustuksenne kanssa?" kysyi Vendale nostaen kynttilänsä mustia,
piikkisiä sieni-möhkäreitä kohden, jotka rippuivat alas katosta ja
näyttivät vallan inhoittavilta. "Olemmehan tulleet maineesen näitten
sienien kautta kellarissamme!"
"Se on totta, master Yrjö" -- sanoi Ladlen Janne ottaen pari askelta
takaperin -- "ja jos tottelette neuvoani, niin annatte niiden olla
rauhassa."
Ottaen tynnyrillä makaavaa vapaa ja sillä hiljaa kaivaen sitkeitä
sieniä kysyi Vendale:
"Tosiaanko? Miksi niin?"
"Ah, ei niinkään paljon siitä syystä, että syntyvät viinihöyryistä ja
siis voitte niistä arvata mitä lajia kyypäri vetää sisäänsä kun
elinkautensa vaeltaa täällä ympäri, eikä myöskään niin paljon siitä,
että nämät sienet päästyänsä määrättyyn aikaan vaurastumistilaan,
muuttuvat madoiksi, jotka putoovat alas päällemme," -- vastasi Janne
yhä pitäen itsensä etäällä -- "kuin enemmin eräästä toisesta syystä."
"Mistä muusta syystä?"
"Jos olisin teidän sijassa, sir, niin en koskisi niihin! Sen selvitän
teille jos seuraatte minua täältä ulos. Mutta huomatkaa ensiksi heidän
väriänsä, master Yrjö."
"Kyllä, sen teen."
"Se on hyvä. Tulkaa siis pois täältä, sir."
Hän lähti edeltä kynttylänensä ja Vendale seurasi jälestä, hänkin
kynttyläneen. Saatuansa hänen kiini, sanoi Vendale paluumatkalla:
"No, Janne! mikäs kumma nyt oli heidän värissä!"
"Eikö se ole juurikuin hyytynyt veri, master Yrjö?"
"Niinpä melkeen."
"Enemmin kuin melkeen, minusta," vastasi Janne puistellen totisesti
päätänsä.
"Vaikkapa niinkin! annetaan siis olla aivan kokonaan, jos tahdotte;
mitä sitten?"
"Master Yrjö, ne sanoo" -- -- --
"Kuka sanoo."
"Mistä minä tiedän kuka?" -- vastasi kyypäri, nähtävästi harmissa
rohkeasta kysymyksestä. -- "Ne, näetten! Ne, jotka sanovat kaikkia,
ymmärrättekö? Kuinka minä voin sanoa kuka se Ne on, jos ette itse tiedä
sitä?"
"Se on totta! Jatkakaa!"
"Ne sanoo, että joka sattuu saamaan tuommoisen tukon mustanpunaisia
sieniä suoraan rinnallensa, hän tulee murhatuksi niin varmaan kuin
mailma on."
Pysähtyen suu naurussa, kohdataksensa vanhan kyypärin silmiä, joita
tämä oli kyntteliinsä luonut ikäänkuin uneksiva lausuen mainitut sanat,
tunsi Vendale yhtäkkiä raskaan käden putoavan rinnallensa. Ja kun hän
silmänräpäyksessä seurasi sitä kättä, joka oli häntä tavoittanut ja
joka käsi ei ollut muun kuin opastajansa -- näki hän että tämä oli
lyönyt hänen rinnaltansa tukon sieniä, jotka samassa putosivat maahan.
Tuokion katseli hän kyypäriin yhtä kauhistuneena kuin tämä häneen,
mutta samassa he tulivat päivänvaloon kellarin portaitten päähän ja
ennenkuin Vendale raittiisti juoksi niitä ylös sammutti hän sekä
kynttelinsä että kauhistavan taika-uskonsa.