Seuraavana päivänä tuli rouva Goldstraw ottaaksensa vastaan
emännöitsiä-toimitustaan.
Järjestettyänsä kapineensa omassa kammarissaan, antoi uusi emännöitsiä
ilmoittaa, että odotti niitä käskyjä ja neuvoja, joita isäntänsä
luultavasti halusi antaa hänelle. Viininkauppias vastaan-otti rouva
Goldstrawia ruokasalissa, jossa olivat puhuneet eilispäivänä, ja
vaihetettuansa tavalliset kohteliaisuuden osoitukset, istuivat he alas
keskustelemaan talon asioista.
"Mitä ensinnäkin atrioihin tulee, sire," sanoi rouva Goldstraw, "onko
minun pitäminen huoli useista vai muutamista?"
"Jos onnistun saamaan toimeen erään vanhanaikaisen tuuman" -- sanoi
herra Wilding -- "niin saatte usiampia, joista on teidän huolta
pitäminen. Minä olen yksin ja naimaton, rouva Goldstraw, ja tahdon elää
kaikkein niiden kanssa, jotka ovat palveluksessani, niinkuin olisimme
yhteen perheesen kuuluvia. Siihen aikaan asti tulette ainoastaan
pitämään huolta minusta ja uudesta kauppakumppalistani, jota kohta
odotan tänne. Mitkä ja minkälaiset kumppalini tavat lienevät, sitä en
voi vielä sanoa, mutta itsestäni saatan mainita, että olen mies, joka
toimitan toimitettavani kellon lyönnin mukaan, ja ruokahaluni on niin
muuttumaton että voitte punnita sen melkeen luodille."
"Kuinka on suurus asettaminen, sire?" kysyi rouva Goldstraw -- "onko
mitään erittäin."...
Hän herkesi ja jätti lauseen päättämättä; silmänsä kääntyivät
hitaisesti isännästään katselemaan kamiinin friisiä, ja jos hän olisi
ollut vähemmin taitava ja harjautunut emännöitsiä, niin olisi herra
Wilding luullut, että hänen huomionsa alkoi eksyä jo puheen alussa.
"Kello kahdeksan on suurusaikani" -- lausui taas herra Wilding -- "yksi
hyveistäni on, etten koskaan kyllästy paistettuun sianlihaan ja yksi
vioistani, että aina epäilen kananmunain tuoreutta."
Rouva Goldstraw katsahti takasin häneen, vaan mielensä näytti vielä
olevan hiukan jaettuna isännän ja hänen kamiini-friisinsä välillä.
"Minä juon teetä" jatkoi herra Wilding, "ja olen aina innokas
saadakseni sen määrätyllä ajalla, kun se on valmistettu. Jos teeni
seisoo liiaksi kauvan." --
Nyt taas herkesi Wilding ja jätti lauseensa kesken. Jos ei hän olisi
ollut toimessa selvittää hänelle niin tähdellistä ainetta kuin
suurustaan, niin olisi rouva Goldstraw luullut, että _hänen_ huomionsa
alkoi eksyä jo puheen alussa.
"Jos teenne tulee seisomaan liiaksi kauvan, sire?" -- sanoi
emännöitsiä, kohteliaasti solmiten isännältä kadonnutta puheen säiettä.
"Jos teeni saa seisoa liiaksi kauvan" uudisti koneenmukaisesti
viininkauppias, jonka ajatukset väikkyivät yhä loitommaksi hänen
suuruksestaan ja jonka silmät yhä tarkemmasti iskivät emännöitsiän
kasvoihin. "Jos teeni -- -- mutta mikä Jumalan nimessä, rouva
Goldstraw, se käytöstapa ja ääni on, josta te muistutatte? Tänä päivänä
se johtuu minun mieleeni paljoa voimakkaammasti kuin eilen puhuessani
teidän kanssanne. Mitä hän tuo mahtaa olla?"
"Niin, mitähän se mahtaa olla?" pitkitti rouva Goldstraw.
Nämät sanat hän lausui, mutta ajatuksensa olivat nähtävästi muualla, ja
viininkauppias, joka vielä odottaen katsoi häneen, huomasi että hänen
silmänsä vaelsivat kamiini-friisiin. Ne asettuivat hänen äitinsä
kuvaan, joka rippui siellä, ja tarkastelivat sitä senkaltaisella
keveällä kulmain rypyttämisellä, joka seuraa puoleksi tietämätöntä
muiston ponnistusta. Herra Wilding lausui:
"Se on minun rakas äitini viidennessäkolmatta vuodessansa."
Rouva Goldstraw kiitti häntä, että oli vaivannut itseänsä selvittämällä
hänelle, kenenkä kuva se oli, ja sanoi taasen kirkastuneella otsalla
että se oli erittäin kauniin rouvan kuva.
Herra Wilding, jonka entinen hämmennys uudestaan palasi, teki vielä
yrityksen jälleen saadaksensa tuota kadotettua muistoa, joka oli niin
likeisessä ja kuitenkin niin selkenemättömässä yhteydessä uuden
emännöitsiänsä äänen ja käytös-tavan kanssa.
"Suokaa anteeksi että teen kysymyksen, joka ei koske minua eikä
suurustani" sanoi hän. "Oletteko koskaan palvelleet ennen kuin
emännöitsiänä?"
"Olen, sire. Astuessani ulos mailmaan, palvelin minä lapsipiikana
Löytölastenhuoneessa."
"Kas siinä se minulla nyt on!" sanoi viininkauppias, vetäen tuoliansa
takaisin. "Se on juuri niiden käytös-tavasta siellä kuin muistutatte
minua!"
Ihmetteleväisesti silmäili häntä rouva Goldstraw ja kasvonsa väri
muuttui; hän loi silmänsä lattiaan ja istui hiljaisena äänetönnä.
"Mikäs nyt on?" kysyi herra Wilding.
"Tarkoitatteko olleenne Löytölastenhuoneessa?"
"Varmaan; ja sitä en häpeä tunnustaa."
"Sillä nimellä, jota nyt kannatte?"
"Nimellä Walter Wilding."
"Ja rouvasnainen?" --
Rouva Goldstraw herkesi äkisti ja katseli nähtävällä levottomuudella
kuvaa.
"Tarkoitatte äitiäni" keskeytti Wilding.
"Teidän -- äitinne", jatkoi emännöitsiä niinkuin vasten mieltänsä --
"ottiko hän teitä pois Löytölastenhuoneesta? Kuinka vanha olitte
silloin?"
"Yhden -- ja kahdentoista vuoden välillä. Tämä on koko romaani, rouva
Goldstraw!"
Vilpittömällä ja puheliaalla tavallansa kertoi hän nyt jutun tuosta
rouvasta, joka oli puhutellut häntä hänen syödessänsä päivällistä
muitten poikain kanssa Löytölastenhuoneessa sekä kaikkia mitä sen
jälkeen oli tapahtunut.
"Äiti raukkani ei olisi koskaan saanut selvää minusta," lisäsi hän,
"ellei olisi tavannut muutaman naisvartioista, jonka kävi häntä
sääliksi ja joka lupasi koskea siihen poikaan, jolla oli nimi Walter
Wilding, kävellessänsä ympäri pöytiä; ja tällä tavalla löysi minua
jälleen äitini, jätettyänsä hyvästit minulle, pienenä kapalolapsena
ollessani, Löytölastenhuoneen portissa."
Kun rouva Goldstraw näitä sanoja kuuli, painui hänen kätensä, joka
tähän asti oli levännyt pöytää vasten, auttamattoman alas polville ja
hän istui katsellen uutta isäntäänsä kuolleen-kelmeillä kasvoilla ja
silmillä, jotka osoittivat sanomatonta kauhistusta.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi viininkauppias. "Kuulkaapa, onko muuten
mitään menneistä ajoista, jota mun pitänee asettaa yhteyteen teidän
kanssa? Johtuu mieleeni, että äitini kertoi eräästä hengestä
hospitaalissa, jonka hyvyydelle hän oli paljon kiitollisuutta velkaa;
sillä koska hän oli jättänyt minulle jäähyvästit kapalolapsena
ollessani, niin ilmoitti hänelle muuan lastenpiioista minkä nimen olin
saanut laitoksessa. Oliko tämä lapsipiika ehkä te?"
"Jumala suokoon anteeksi -- minä se olin, herra!"
"Jumala suokoon anteeksi?"
"Olisi parempi kun palattaisiin jälleen siihen, mitä minulla on
toimittamista tässä talossa, jos rohkenen niin sanoa," virkkoi rouva
Goldstraw. "Teidän suurusaikanne on siis kello kahdeksan. Syöttekö
puolipäivästänne keskellä päivää?"
"En tiedä mitä teen keskellä päivää, enkä voi puhua
emännöitsiä-toimituksista mitään, ennenkuin selvitätte, miksi kadutte
äitilleni osoitettua hyvyyttänne, josta hän viimeiseen hetkeen asti
kiitollisuudella mainitsi. Ette suinkaan tee minulle hyvää vaiti
olemisellanne, joka päin-vastoin säikähyttää, kiivastuttaa minua, ja
saattaa korvani humisemaan."
Uudestaan nosti hän kätensä otsaa kohden ja punaiset kasvonsa menivät
vielä punaisemmaksi.
"Kovaa on," sanoi emännöitsiä, "täytymys, astumaisillani
palvelukseenne, lausua sanoja, jotka kenties karkoittavat minulta
suosionne. Vaan olkaa hyvä, muistakaa, että minä, kuinka tahansa asia
päättyy, puhun ainoasti siitä syystä, että olette sen vaatineet, ja
koska huomaan, että vaiti-oloni tekee teidät levottomaksi. Sanoessani
tuolle rouva-raukalle, jonka kuva teillä on rippuva tuolla, minkä
nimen hänen lapsensa oli saanut kasteessa, joka tapahtui
Löytölastenhuoneessa, unhoitin minä velvollisuuteni, josta, pelkään,
surkuteltavia seurauksia on tapahtunut. Tahdon puhua teille totuuden
niin selvästi kuin saatan. Muutamia kuukausia sen jälkeen, kuin olin
ilmoittanut rouvalle hänen lapsensa nimen, tuli toinen rouvas-nainen --
muukalainen -- laitokseemme siinä aikeessa että hän omakseen ottaisi
yhden lapsistamme. Hänellä oli siihen tarpeellinen lupa, ja, otettuansa
usiampia lapsista likempään tarkastukseen ja tutkintoon, tulematta
minkäänlaiseen päätökseen, mieltyi hän äkkiarvaamatta erääsen niistä
lapsista -- se oli poika -- jotka olivat pantut minun hoidon alle.
Kaikella muotoa, koettakaa olla vakaa, sir! Ei auta enään salaaminen.
Se poika, jonka muukalainen rouvas-nainen otti mukaansa, oli tuon
rouvan lapsi, jonka kuva rippuu seinällä!"
Herra Wilding hyppäsi ylös.
"Mahdotonta!" huusi hän kiivaasti. "Mitä te juorittelette? Mikä se on
naurettava tarina, jonka kerrotte minulle? Tuossahan on hänen kuvansa!
Enkö ole sitä jo sanonut teille? Äitini kuva!
"Kun tämä rouva-raukka monta vuotta jälemmin otti teidät pois
hospitaalista," sanoi rouva Goldstraw, "jouduitte sekä hän että te
julman erehdyksen uhriksi."
Herra Wilding vaipui taas alas tuolille.
"Huone juoksee ympäri minun kanssani," sanoi hän. "Pääni. Pääni!"
Peljästyksissään nousi emännöitsiä ylös ja aukasi ikkunat; mutta
ennenkuin ennähti ovelle huutaaksensa apua, lievensi äkkiä purahtava
kyynelten virta sitä painoa, joka ensin uhkasi viedä häneltä hengen.
Hän viittasi rukoilevalla tavalla rouva Goldstrawille, ettei hän
jättäisi häntä, ja rouva pysyi siis paikallaan kunnes itku asettui.
Viininkauppias alkoi vähitellen taas tointua ja kohotti päätänsä, mutta
katseli myös rouvaa mielensairaan ihmisen kiivaalla ja vääjäämättömällä
harmilla.
"Erehdyksen uhriksi!" sanoi hän toistaen hurjalla äänellä rouvan
viimeiset sanat. "Mistä tiedätte, ettette itse saata olla erehdyksen
uhrina?"
"Valitettavasti siihen on vähän toivoa, sir, ja minä selvitän teille
syyn, kun tulette parempaan tilaisuuteen kuunnella minua."
"Paikalla! Nyt paikalla!"
Ääni, jolla hän lausui, vakuutti rouva Goldstrawia siitä, että olisi
surkeata antaa hänen ainoastaan silmänräpäyksen lohduttaa itseänsä
sillä turhalla toivolla, että hän ehkä oli erehtynyt. Muutamat sanat
vielä tekisivät tälle toivolle lopun ja hän päätti niitä lausua.
"Olen maininnut teille," sanoi hän, "että eräs muukalainen rouvasnainen
omakseen otti sen rouvan lapsen, jonka kuva rippuu tuolla kamiini-uunin
yläpuolella, joka rouva vei pienen lapsen mukaansa. Olen yhtä varmaa
siitä, kuin että nyt istun täällä ja että suureksi mielipahakseni olen
pakoitettu tuottaa teille surua, sir. Olkaa nyt hyvä ja seuratkaa minua
ajatuksillanne noin kolme kuukautta sen ajan jälkeen. Minä olin silloin
Löytölastenhuoneessa Lontoossa, odottaen saadakseni muutamia lapsia
mukaani maalla olevaiseen laitokseemme. Eräänä päivänä oli kysymys
antaa nimeä muutamalle poikalapselle, joka nykyjään on otettu vastaan.
Tavallisesti nimitettiin lapset adressi-kirjan mukaan, mutta nyt sattui
yksi johtajista juuri käydä läpi sisäänkirjoitus-luetteloa ja koska hän
näki ulosotetun lapsen, Walter Wildingin, nimen olevan poispyhityn,
siitä luonnollisesta syystä että lapsi oli ikuiseksi viety meiltä,
sanoi hän: 'Tässä on joutilas nimi; annetaan tämän uuden löytölapsen,
joka tänä päivänä on otettu vastaan, saada se omakseen.' Lapsi
kastettiin ja sai pitää annetun nimen, ja se lapsi oli te, sir.'" --
Viininkauppiaan pää vaipui hänen rinnallensa.
"Se lapsi olin minä!" kuiskutti hän itsekseen turhaan koettaen pitää
uudesta mielenjohdosta kiini. Se lapsi olin minä!"
"Vähän aikaa siitä kuin teitä otettiin löytölasten laitokseen, sir,"
jatkoi rouva Goldstraw, "jätin minä palvelukseni pitääkseni häitä. Jos
ajattelette tarkemmin asiaa, huomaatte itse kuinka erehdys tapahtui.
Yksi eli kaksitoista vuotta kului, ennenkuin rouva, jota olette
pitäneet äitinänne, tuli uudestaan Löytölastenhuoneesen, hakiaksensa
poikaansa ja ottaaksensa hänen ulos. Rouva ei tiennyt muuta kuin että
lapsensa oli nimitetty Walter Wilding; naisvartia, joka säälitteli
häntä, tiesi ainoastaan osoittaa hänelle ainoata Walter Wilding
nimistä, joka löytyi laitoksessa, ja minä, joka yksin olisin saattanut
valaista asiata, olin kaukana sieltä ja kaikesta mikä koski laitosta.
Ei ollut mitään olemassa ei niin mitään, joka olisi estänyt tätä
surkuteltavaa erehdystä. Sydämmeni todella surkuttelee teitä, sir!
Teidän on ajatteleminen -- ja kaikella syyllä -- että se oli
onnettomassa hetkessä kuin minä (ehkä tosiaan aavistamattani) tulin
tätä emännöitsiä-ammattia hakemaan. On mielestäni niinkuin ansaitsisin
nuhtelemista, koska en voinut sen enempää hillitä itseäni. Jos vaan
olisin voinut olla sitä osoittamatta, mistä tuo kuva ynnä omat sananne
muistuttivat minua, niin ette koko elinkautenanne olisi tarvinneet
saada tietää, mitä nyt tiedätte."
Herra Wilding katsoi yht'äkkiä ylös. Hänen luonnossansa asuva oikeuden
tunto heräsi väittääksensä emännöitsiän viimeistä lausetta vastaan, ja
sieluansa koitti hän vahvistaa sitä järistystä vastaan, jota oli
kärsinyt.
"Olisitteko siis salanneet tätä asiaa minulta, jos olisitte voineet?"
"Toivon että aina olisin puhunut totuuden, jos olisi kysytty minulta",
vastasi rouva Goldstraw, "ja tiedän että se ehkä onkin parempi minulle,
ettei tuo salaisuus enään rasita mieltäni. Mitä se nyt hyödyttää
että --"
"Mitäkö hyödyttää? Mutta, suuri Jumala, jos kertomuksenne on
todenmukainen --"
"Olisinko nykyisessä tilassani sen teille kertonutkaan, ellei se olisi
todenmukainen ollut?"
"Suokaa anteeksi", sanoi viininkauppias. "Teidän täytyy kärsiä
vikojani. Tämä hirvittävä havainto on minulle vielä jotaan
käsittämätöntä. Me rakastimme toisiaan niin sydämmestä -- minä tunsin
olevani niin onnellinen ollessani hänen poikansa. Hän kuoli minun
sylissäni, rouva Goldstraw, kuoli siunaten minua niin kuin yksin äiti
saattaa siunata lapsensa. Ja nyt monen vuoden kuluttua saan kuulla että
hän ei ollutkaan äitini! voi! voi! En tiedä enään mitä puhun!" sanoi
hän ja se malttavuus, jonka vaikutuksen alla hetken oli puhunut,
liekutti ja sammui -- "Se ei ollut tästä hirvittävästä surusta,
josta oli aikomukseni puhua, vaan jotaan muuta. Niin, oikeen! Te
hämmästytitte, loukkasitte minua vasta, kun sanoitte tahtovanne salata
asiaa minulta, jos olisi ollut mahdollista. Älkää enään niin puhuko. Se
olisi ollut rikos. Salata sitä. Teidän tarkoituksenne on hyvä, en tahdo
saattaa teitä pahoille mielin; olette hyvänluontoinen nainen, mutta
ette arvaa minkälaisessa pulassa olen. Hän jätti minulle kaiken
omaisuutensa, siinä täydessä luulossa että olin lapsensa, mutta nythän
en olekkaan lapsensa ja olen anastanut toisen ihmisen perinnön ja
vahingossa saanut hänen nimensä ja säätynsä. Sitä miestä täytyy hakea
ja löytää! mistä voin tietää, ettei hän tällä hetkellä kärsi puutetta
ja kenties ei hänellä ole leipä-palaista suuhun panna. Ainoa toivoni
voidakseni kantaa tätä onnen koettamusta on tehdä jotaan, joka olisi
voittanut äitini mieli-suosiota. Varmaan tiedätte, rouva Goldstraw,
enemmän asiasta kuin mitä jo olette ilmaisseet. Kuka tuo muukalainen
rouvasnainen oli, joka otti lapsen omakseen. Kuulittehan ainakin hänen
nimensä."
"En koskaan, sire. En ole sen enemmin nähnyt enkä kuullut
puhuttavankaan hänestä."
"Eikö hän mitään maininnut ottaessaan lasta mukaansa? Tutkikaa
muistoanne. Varmaan hän jotaan sanoi."
"Ainoastaan yhden seikan muistelen. Sinä vuonna vallitsi erinomaisen
kova kivuloisuus, ja monta lasta makasi taudissa. Kun rouvas-nainen
lähti pienen pojan keralla, sanoi hän hymyillen minulle: 'älkää
huolehtiko hänen terveydestä. Hän tulee kasvatettavaksi paremmassa
ilma-alassa kuin tämä on, sillä aion viedä häntä mukaani Sveitsin
maahan.'"
"Sveitsin maahan? minnekä siellä?"
"Sitä ei maininnut, sire."
"Ja tämä heikko lanka vaan johdatukseksi", sanoi herra Wilding. "Ja
neljännes osa vuosisataa on kulunut siitä kuin lapsi vietiin pois. Mitä
minun pitää tekemän?"
"Toivon ett'ette pane pahaksi rohkeuttani, sir", sanoi rouva Goldstraw;
"mutta miksi vaivaatte aivoanne sillä, mitä teidän muka on tehtävänä?
Ettehän tiedä josko hän edes elääkään ja jos niinkin olisi, eihän ole
luultavaa, että hän kärsii puutetta. Se rouvas-nainen, joka otti hänen
omaksi lapseksensa, oli syntyisin korkeaa sukua, sen näki helposti, ja
lienee myös vakuuttaneen löytölasten lapsihuoneen johtajia voivansa
elättää ja kasvattaa lasta, sillä muuten hän ei olisi sitä saanut
mukaansa. Teidän sijassanne -- suokaa anteeksi että puhun niin
vapaasti -- olisin lohdutettu sillä, että olen rakastanut tuota
rouva-raukkaa, jonka kuva teillä on seinällä, rakastanut häntä kaikessa
vilpittömyydessä niinkuin äitiäni, ja että hän samalla vilpittömyydellä
on rakastanut minua niinkuin omaa lastansa. Kaikki mitä hän antoi
teille, antoi hän juuri tämän rakkauden tähden. Se ei muuttunut hänen
elinaikanansa ja vakuutukseni on, että se pysyy yhtä muuttumattomana
teidänkin elinaikananne. Kuinka teillä saattaakaan olla parempi oikeus
pitää mitä olette saaneet, kuin juuri tämä?"
Herra Wildingin järkähtämätön rehellisyys älysi heti vääryyden
emännöitsiän mielen-johdossa.
"Ette ymmärrä minua", sanoi hän. "Juuri sen vuoksi, että rakastin
häntä niin sydämmestä, pidän minä velvollisuutenani, pyhänä
velvollisuutenani, tehdä hänen pojallensa oikeutta. Jos hän elää,
täytyy minun sekä hänen että itseni tähden koettaa saada hänestä selvä.
Minä näännyn tämän kovan koetuksen alle, jos en voimallisesti ja
viipymättä ota toimittaakseni kaikkea mitä omatuntoni käskee. Minun
täytyy puhutella neuvonantajatani laki-asioissa ja saada häntä
liikkeelle ennenkuin panen levolle tänä iltana."
Samassa meni hän seinässä olevan puhe-torven luoksi ja huusi sen
läpitse alas konttoriin.
"Jättäkää minut nyt, rouva Goldstraw, hetkeksi", sanoi hän. "myöhemmin
päivällä olen paremmin tilaisuudessa puhua teidän kanssanne. Kyllähän
sovimme -- toivon että hyvinkin sovimme -- kysymättä siitä mitä on
tapahtunut. Eihän se ollut teidän syynne; älyän kyliä ettei se teidän
syy ollut. Kas niin! antakaa nyt tänne kätenne ja tehkää talonhoidon
kanssa miten tahdotte -- nyt en voi siitä mitään puhua."
Rouva Goldstraw oli juuri pääsemäisillänsä ovelle, kuu tämä aukeni ja
herra Jarvis astui sisään.
"Lähettäkää sana herra Bintreylle" -- sanoi viininkauppias, "että
tahdon heti puhutella häntä."
Konttori-herra jätti vasten tahtoansa toistaiseksi tämän käskyn
toimittamisen esittelemällä "herra Vendale'a" ja osoittamalla sisään
nuorta Wilding & Co:n kauppahuoneen osakasta.
"Suokaa anteeksi hetkeksi, Yrjö Vendale", sanoi Wilding, "minulla on
Jarvis'elle sana sanottava. Lähettäkää noutamaan herra Bintrey'tä"
toisti hän, "ja viipymättä."
Mentyänsä laski herra Jarvis kirjeen pöydälle.
"Se on luultavasti meidän kirjeenvaihtajilta Neuschâtelissa, sir",
sanoi hän -- "siinä on Sveitsin postimerkki kirjeessä."