Seuraavana päivänä istui viininkauppias ruokasalissaan
vastaanottaakseen hakijoita talossaan avonaiseksi julistettuun
ammattiin. Se oli vanhan-aikuinen huone, kaunistettu puuhun
leikatulla kukka-seppeleellä; lattia, joka oli tammesta, oli peitetty
kuluneella itämaalaisella matolla, ja huonekalut olivat ruskeasta
mahonkipuusta, jotka kalkki olivat olleet uudet Pebblenpojan ja
Veljenpojan aikana. Salin iso kenkki oli aikanansa nähnyt monta komeata
puolipäivällistä, joita Pebblenpoika ja Veljenpoika olivat valmistaneet
kauppa-ystävillensä, sen vanhan ohjeen mukaan että uhrattu salahka ei
ole hukassa, kun sillä saadaan valaskala, ja Pebblenpoika ja
Veljenpojan suuri, kolmikulmainen tallrikinlämmittäjä, joka oli
rakennettu niin että täytti koko kamiinin etupuolen, vartioitsi allansa
olevata kiviarkun-muotoista potelli-kopsaa, joka, aikoinaan oli
sisältänyt monta mittaa Pebblenpojan ja Veljenpojan viiniä. Mutta pieni
punaposkinen vanha kanki-palmikolla varustettu nuorukainen, jonka kuva
rippui seinällä ja selvästi näkyi olevan herra Pebblenpoika eikä
Veljenpoika, oli paneutunut levolle toiseen kiviarkkuun, ja
tallrikinlämmittäjä oli joutua nyt yhtä kylmäksi kuin hän. Kullatut
mustat aarnit, jotka, mustat kuulat suussa, istuivat kullattuin
renkaitten päässä ja kantoivat haaraisen kynttiläjalan, näyttivät siltä
kuin jos he vanhoina päivinänsä kokonaan olisivat menettäneet halun
leikitellä kuulilla, ja, surumielisesti osoittaen renkaitansa, he
ikäänkuin tahtoivat tehdä tuon tavallisen lähetyssaarnaja-kysymyksen,
josko eivät vielä olleet vapauttansa ansainneet ja josko eivät olleet
aarneja ja veljeksiä.
Samaten kuin Columboa tarvittiin uuden mailman löytämiseksi, niin
tarvittiin juuri tämmöistä aamua Raajarikkoloukon löytämiseksi. Päivä
ja lämmin tunkeutui sisälle aukastujen akkunain kautta ja valaisi
rouvasnaisen kamiinin yli rippuvaista kuvaa, joka muuten olikin ainoa
seinien koristus huoneessa.
"Äitini hänen viidennellä kolmatta vuodellansa", -- sanoi Wilding
itsekseen, silmillään haaveksivasti seuraten auringonsäteitä maalatun
kuvan kasvoilla, "olen mitä ripustanut seinälle tuohon, että saisit
vieraat ihastella häntä hänen nuoruutensa ja kauneutensa
kukoistuksessa. Äitini hänen viidennelläkymmenellä vuodella olen minä
pannut omaan, yksinäiseen kammariini pyhäksi muistoksi itselleni. Ah,
oletteko te, Jarvis?"
Nämät viimeiset sanat sanoi hän eräälle konttoristille, joka oli
koputtanut ovelle ja nyt sieltä tirkisteli.
"Minä se olen, herra. Tahdoin vaan ilmoittaa, että kello on lyönyt
kymmenen, ja että siellä on usiampia naisihmisiä konttorissa."
"O! sinä hyvä Jumala!" sanoi viininkauppias, tullen punaisemmaksi,
missä ennen oli punainen, ja valkeammaksi, missä entisestään oli valkea
poskillaan, "onko siellä useampia? Niin monta kuin useampia? Sitten
teen parasta, jos alotan ennenkuin tulee vielä enemmän. Tahdon
puhutella niitä toinen toisensa perästä, siinä järjestyksessä kuin ovat
tulleet, Jarvis!"
Sukkelasti varustaen itseään nojaustuoliin pöydän eteen
kirjoitus-neuvojensa taakse, aikoi herra Wilding, asetettuansa ensiksi
tuolin toisellekin puolelle pöytää vastapäätä omaa, toimitustansa
suurella pelvolla.
Hän sai nyt kärsiä sitä juoksua, joka tällaisissa toimituksissa on
niin tavallista. Siellä ilmestyi tuo aina tavattava laji naisia ilman
tunteitta, sekä toisia ylimäärän herkkä-tunteisia. Sinne tuli
saaliin-himoisia leskejä, jotka tulivat häntä anastamaan painaten
kainaloonsa sateensuojaansa, ikäänkuin olisi tämä ollut hän itse, jota
puristivat. Siellä oli ylpeitä naimattomia naisia, jotka olivat
parempia päiviä nähneet ja tulivat varustettuina papintodistuksilla
uskonsa puhtaudesta, ikään kuin olisi hän ollut Pyhä Pietari
avaiminensa. Siellä oli leppeitä naimattomia naisia, jotka tulivat
päästäksensä naimiseen hänen kanssa. Siellä oli emännöitsiöitä
ammatiltaan, jotka, tuimat kuin vanhat partasuut korpraalit,
äksierauttivat häntä taloushoitamisessa, sen sijaan että itse
antautuisivat tutkinnon alle. Siellä oli nääntyväisiä potilaita, jotka
eivät pitäneet niin paljon palkasta, kuin yksinäisen sairashuoneen
vakavasta turvasta. Siellä oli hellätunteisia naisia, jotka
purskahtivat itkuun joka sanan jälkeen ja joita sitte piti virvoittaman
lasilla kylmää vettä. Siellä tulivat muutamat parittain, toinen
erinomaisen kaunis toinen erinomaisen ruma, joista kaunotar hyvin
tyydyttäväisellä tavalla vastasi kaikkiin kysymyksiin, kunnes viimeksi
havaittiin, ettei hän ollutkaan hakija ammattiin, vaan ystävä rumalle,
joka sillä aikaa syvällä äänettömyydellä ja nähtävällä vihalla oli
silmiänsä mullistellut.
Hyväntahtoisen viinikauppiaan yksinkertainen sydän rupesi jo
epäilemään, kun viimein ilmautui hakija, joka oli toisia aivan
erilainen. Se oli nainen noin viidenkymmenen vuoden paikoilla, ehkä
näytti nuoremmalta. Hänen kasvonsa olivat merkilliset vakavan muotonsa
vuoksi ja hänen käytöksensä osoitti hiljaa ujostelemattomuutta ja
tasaista mielenlaatua. Kauniissa sovussa tämän vakavuuden ja tasaisen
mielenlaadun kanssa oli hänen äänensä, kun hän kysymykseen: "minkä
nimen saan luvan kirjoittaa ylös" vastasi: "nimeni on Sara Goldstraw.
Mieheni, herra Goldstraw, on monta vuotta sitten kuollut ja meillä ei
ollut yhtään lasta."
Kymmenen kysymystä oli töin tuskin saanut niin pallon selvitystä
matkaan toisilta hakijoilta. Hänen äänensä soi niin suloiselta herra
Wildingin korviin, kun tämä kirjoitti muistoonpanojansa paperille, että
herra Wilding viipyi melkoisen aikaa tässä toimessa. Katsoen jälleen
ylös oli rouva Goldstrawin silmät luonnollisesti sillä aikaa vaeltaneet
huoneen ympärillä ja palasivat nyt takaisin häneen rautakamiinista.
Katsantonsa osoitti, että hän mieluisesti suostui tutkimukseen ja oli
valmis antamaan todenmukaisia vastauksia.
"Sallittehan että teen muutamia kysymyksiä?" sanoi ujosteleva
viininkauppias.
"Aivan mielelläni, herra; muutenhan en olis tullutkaan tänne."
"Oletteko ennen palvelleet emännöitsiänä?"
"Ainoastaan yhden kerran. Olen palvellut samaa rouvaa, erästä leskeä
kaksitoista vuotta, aina siitä asti kuin kadotin mieheni. Rouva oli
kivuloinen ja kuoli nykyjään ja siinä näette syyn miksi olen mustaan
puettu."
"En epäilekkään siis, että hän on teille antanut kauniimpia
todistuksia" -- sanoi herra Wilding.
"Sen toivon rohkenevani sanoa. Luulin tekeväni teille vähemmin vaivaa,
jos kirjoitin ylös hänen testamentin-suorittajain nimet ja asunnon ja
otin paperin mukaani".
Näin sanoen pani hän paperilipun pöydälle.
"Te muistutatte minua eriskummaisella tavalla, rouva Goldstraw", sanoi
Wilding ottaessaan vastaan paperin, "eräästä käytännöstä ja äänestä,
jotka olen ennen tuntenut. Ne eivät olleet jonkun vissin erityisen
personan omia -- siitä olen vakaa, ehkä en muista asian oikeata laitaa
-- vaan jotaan yleistä, mutta sen kuva oli suloinen ja hyvämielinen."
Hymyillen vastasi nainen:
"Oli miten olikin niin ilahuttaa se minua kuulla."
"Jaa" -- sanoi viininkauppias miettiväisesti kerraten viimeiset sanansa
ja sukkelasti luoden silmänsä emännöitsiään -- "kuva oli suloinen ja
hyvämielinen, mutta se on myös kaikki mitä voin muistaa asiasta. Muisto
on välisti kuin puoleksi unehtunut unelma. En tiedä kuinka näyttää
teistä, rouva Goldstraw, mutta minusta se näyttää niin."
Luultavasti se näytti rouvastakin niin, kosk'ei mitään virkkanut
vastaan. Herra Wilding tarjoutui heti menemään keskustelukseen
paperissa nimitettyin, "Doctors Commons" asianajaja-yhteyteen
kuuluvain, herrojen kanssa, johon rouva Goldstraw kiitollisuudella
suostui. Ja koska ei ollut mainittu palkkaakana, ilmoitti herra Wilding
rouvalle mahdolliseksi että hän jo parin tiiman perästä saisi tulla
takaisin, jota rouva Goldstraw mielellään lupasi. Sanalla sanottu:
herra Wildingin tarkastelemiset saivat tyydyttäväisimmän vastauksen ja
seuraus siitä oli, että rouva Goldstraw samana iltana käskettiin omia
aivan halpoja ehtojansa vastaan saapuville tulemaan seuraavana päivänä
ja asettumaan emännöitsiäksi Raajarikkoloukkoon.