Esirippu nousee.
City nimiseen osaan Lontoon kaupunkia erääsen kartanoon, jolta puuttui
ulosmentävää sekä vaunuille että jalkamiehille ja joka oli jyrkän,
liukkaan, ja monimutkaisen kadun varrella, mikä katu yhdistää
Tower-Street- ja Middlesex-puolet Themsiä, oli suuri viininkauppahuone
Wilding & C:o asettanut toimitus-konttorinsa. Ikäänkuin leikillä
tunnustaakseen tämän sisällepääsyn vaikeata laatua, kantoi
likimmäinen paikka, josta pääsi joen yli, (jos muuten kukaan ilkeän
hajun tähden tunsi halua siihen) nimen Kaulantaittaja-porras,
niinkuin kartano itse vanhoina aikoina aivan osoittavaisesti oli
kutsuttu "Raajarikko-loukoksi."
Moniaita vuosia ennen 1861 olivat jo ihmiset herjenneet kulkemasta
joen poikki "Kaulantaittaja-portaan" luota ja lautturit laskemasta
maalle sen tienoille. Pieni livakka katukivitys oli pitkällisellä
itsensä-kieltämisellä painunut jokeen, ja pari kolme katkennutta vaajaa
ynnä ruostunut rautainen kiinnitysrengas, oli kaikki mitä enään jälellä
oli kadonneista "Kaulantaittaja"-laitoksista; sillä tosin sattui joskus
sysillä lastattu lossivene sinne eksymään ja muutamat ahkerat niinkuin
mudasta syntyneet sydenvetäjät sinne ilmautumaan jättäen lastinsa
ympäristölle, jälleen lykäten ulos rannasta ja kadoten; mutta
enimmästipä koko liikenne Kaulantaittaja-portaan ympärillä oli siinä,
että kuljetettiin edes takaisin täysinäisiä tai tyhjiä vateja ja
pulloja viinikauppiasten Wilding & C:o kellareista. Mutta tämäkin
toimitus tapahtui sattumaisilta ja useimmiten tuli tuo likainen irstas
joki-luuska pyörähtäen ihan yksin ja nuoli sivumennessä ruostunutta
rautarengasta portaassa, ikään kuin olisi kuullut puhuttavan
Dogista ja Adrian merestä ja tahtoisi mennä naimisiin hänen korkean
vapaa-sukuisuutensa Lord-mayorin kanssa, joka valvoo tätä
siivottomuutta.
Muutamia satoja askeleita oikealle kädelle vastapäätä olevalla mäellä
(kun, näet, tätä lähestyi Kaulantaittaja-portaan rinteen puolelta) oli
Raajarikko-loukko. Siellä oli tuossa Raajarikko-loukossa pumppu,
siellä kasvoi Raajarikko-loukossa myöskin yksi puu, ja koko
Raajarikko-loukko oli Wildingin & C:on oma, noiden viinikauppiasten,
joittenka kellarit olivat kaivetut sen alle, ja joitten huvila tahi
asumahuone kohosi ilmaan sen ylitse. Siihen aikaan kuin kauppiaita asui
Cityssä oli se todella ollutkin huvilana, jota vielä osoitti muun
muassa tuo komea, ilman mitään näkyvää tukea oven yli oleva katos, joka
oli ikään kuin taivas vanhanaikuisen saarnastuolin yli. Tätä paitse oli
sillä useampia pitkiä ja kaitaisia viivannäköisiä ikkunoita, jotka
olivat niin järjestetyt vakaisen tiilirakennuksen pitkäpuoleen, että
tekivät sen oikein suhtasopuisesti rumaksi. Katon päälle oli lisäksi
vielä rakennettu kupooli kelloneen.
"Kun viidenkolmatta vuotias mies voipi panna hattunsa päähän ja sanoa:
Tämä hattu on koko tämän omaisuuden omistajan oma hattu, niin luulen,
herra Bintrey, että hän, lörpättäjänä olematta, voi saada luvan olla
sydämmellisesti kiitollinen. En tiedä miten teistä näyttää, vaan
minusta se niin näyttää."
Näin lausui herra Walter Wilding asianajajallensa omassa konttorissaan,
ja antaaksensa työn seurata lausetta, otti hän hattunsa alas naulasta
ja painoi sen päähänsä. Sitten hän ripusti sen jälleen seinälle, jottei
rikkoisi luonnossansa olevaa ujoutta vastaan.
Herra Walter Wilding oli rehellinen ja suora mies, eikä näyttänyt
paljon kokeneensa mailmaa. Ihonsa oli erinomaisen punainen ja valkea,
ja ruumiinsa, vaikka muuten kaunis varreltansa, liiaksi paksu ja raskas
niin nuorelle miehelle; tukkansa oli pitkä, ruskea ja kiherä, ja
kirkkaista sinisistä silmistään kieli hyväntahtoisuus ja leppeys. Sitä
paitsi hän oli hyvin halukas puhumaan, mutta puheliaisuutensa oli
tyytyväisyyden ja kiitollisuuden väkinäinen seuraus. Herra Bintrey sitä
vastaan oli varovainen mies väijyvillä silmillä; suurella, kallellansa
olevalla kaljupäällä, joka hiljaa mutta sydämmen pohjasta nauroi hänen
mielestään naurettavaa puheen, käden tahi sydämmen liiallista
avoisuutta.
"Jaa" -- sanoi herra Bintrey -- "jaa ha! ha! ha!"
Kirjoituspöydällä seisoi karafiini, kaksi viinilasia ja kori pieniä
korppuja.
"Maistuuko teille tämä viiden ja neljänkymmenen vuoden vanha
portviini?" kysyi Wilding.
"Niin josko maistuu" -- sanoi Bintrey --. "Joo! kyllähän se!"
"Se onkin parahasta päästä meidän paraammassa kellarissa, jossa pidämme
viiden ja neljänkymmenen vuotista portviiniämme."
"Tuhannen kiitosta, herra", sanoi Bintrey -- "tämä on erinomaisen
hyvää."
Nostaen lasipikaria päivää vasten ja antaen sille hellän silmäyksen,
nauroi hän taas itsekseen hullutukselle tarjota niin hyvää portviiniä.
"Ja nyt" -- sanoi Wilding lapsellisella ilolla kuin sai puhua
asioistaan -- "luulen meillä olevan kaikki järjestettynä, herra
Bintrey."
"Kaikki järjestettynä" -- sanoi Bintrey.
"Kumppani saatu kauppa-nimeemme --"
"Kumppani saatu kauppa-nimeen" -- sanoi Bintrey --
"Ilmoitus jätetty aviisiin emännöitsiästä --"
"Ilmoitus jätetty aviisiin emännöitsiästä", sanoi Bintrey.
"Tarjoutuminen tapahtuu Raajarikko-loukossa, suuri Tower-Streetin katu,
kymmenestä kahteentoista -- nimittäin huomenna."
"Toimitukset rakkaan äiti vainajani jälkeen lopetetut."
"Lopetetut" -- sanoi Bintrey.
"Ja kaikki kulut maksettu."
"Maksettu" -- virkkoi Bintrey irvistellen, "luultavasti sille että oli
maksettu ilman mitään vastaanpanemista.
"Minä tulen aina vielä liikutetuksi, herra Bintrey, kun muistelen
hellää äitivainajaani" -- sanoi herra Wilding ja kyyneleet nousi hänen
silmiinsä, joita hän pyhki nenäliinallaan. "Tiedätte kuinka syvästi
minä häntä rakastin, ja niinkuin hänen neuvonantajansa lakiasioissa
tiedätte myös kuinka hellästi hän rakasti minua. Kuin äiti ja lapsi me
rakastimme toisiamme eikä silmänräpäyksenkään tyytymättömyyttä tahi
riitaa ollut meidän keskenämme aina siitä ajasta asti kuin hän otti
minua huostaansa -- kolmetoista vuotta yhteensä! ja viimeisinä
kahdeksana vuonna olin minä hänen salaa tunnustettu lapsi! Te tunnette
elämänkertomukseni, herra Bintrey; ei tunne sitä kukaan tarkemmin kuin
te."
Herra Wilding huokasi näin lausuessaan ja pyhki silmiään,
koittamattakaan sitä salata.
Herra Bintrey lakki vaan tuota nauruttavaa portviiniänsä, ja sanoi,
annettuaan sen pyöriä hetken suussa:
"Minä tunnen sen jutun."
"Rakas äiti vainajani, herra Bintrey," -- pitkitti viininkauppias --
"oli tullut häpiällisesti petetyksi ja oli paljon kärsinyt; mutta tässä
aineessa oli äiti vainajani huulet aina lukitut. Keneltä ja millä
lailla hän petettiin, tietää ainoastaan taivas; kallis äiti vainaja ei
ilmi antanut pettäjätään."
"Hän oli tehnyt sen päätöksen," sanoi Bintrey, antaen taas viinin
pyöriä suussaan, "ja osasi olla vaiti."
Lystillinen silmään-isku lisäsi melkoisen selvästi. "Pirun paljoa
paremmin kuin te koskaan tulette osaamaan."
"Kunnioita isääs ja äitiäs, että kauvan eläisit maan päällä" -- sanoi
Wilding huo'aten lausuessansa tätä Jumalan käskysanaa "Ollessani
löytölastenhuoneessa en voinut ymmärtää miten noudattaisin tätä käskyä
ja pelkäsin aina eläväni ainoastaan lyhyen ajan mailmassa, mutta
myöhemmin tulin minä kunnioittamaan ja rakastamaan äitiäni syvästi ja
hellästi, niinkuin minä vieläkin kunnioitan ja rakastan hänen
muistiansa. Seitsemän onnellista vuotta sitten" -- jatkoi Wilding
samalla viattomalla supistuneella äänellä ja samoilla vilpittömillä
kyyneleillä -- "lähetti äitini minua oppiin Pebblenpojan & Veljenpojan
luoksi, jotka olivat edelliseni tässä kaupassa, niinkuin myös
lempeä huolensa toimitti, että minua kirjoitettiin jäseneksi
viinikauppias-ammattiin ynnä -- ynnä -- kaikkia, mitä hellä äiti tiesi
parasta olevan. Päästyäni lailliseen ikään, lahjoitti hän minulle sen
osan tässä kauppatoimessa, jonka hän oli perinyt, osti rahoillaan ulos
kauppa-yhtiöstä herrat Pebblenpoika & Veljenpoika ja asetti sen sijaan
herrat Wilding & C:o ja määräsi testamentissaan minun ainoaksi
perilliseksi kaikkeen, mitä hänellä oli, paitse tuohon murhesormukseen,
jonka te kannatte sormessanne. Ja nyt, herra Bintrey," lisäsi hän ja
liikutetut tunteensa puhkesivat jälleen kyyneliin, "nyt hän on poissa.
Vähän yli puolen vuotta sitten tuli hän tänne ulos, nähdäksensä omilla
silmillä kirjoitettuna portin yli: 'Wilding, & C:o Viininkauppiaat'."
"Surullista, mutta yhteinen kohtalo" -- virkkoi Bintrey. "Varhain tahi
myöhään täytyy meidän kaikkien lähteä." Ja mielihyvää osoittavaisena
huokauksena lähetti hän tuota viiden ja neljänkymmenen vuotista
portviiniä kaikkein viinien yhteistä tietä.
"Jos en nyt" -- jatkoi Wilding, pistäen nenäliinan lakkariin, ja
pyhkien silmiä kädellä -- "voikkaan enää näyttää kuinka korkiasti
kunnioitin ja rakastin kallista äitiäni, johon sydämmeni tunsi itsensä
vedetyksi niin selittämättömällä lailla, silloin kuin hän ensikerran
vieraana puhutteli minua, istuessani pyhäpäivällispöydässä, niin voin
kuitenkin näyttää, etten häpee oltuani löytölapsi, ja että minä, joka
en itse ole tietänyt kuka isäni oli, tahdon olla sitä kaikille
alamaisilleni. Sentähden" -- jatkoi Wilding, jonka sydän puhuessaan
joutui aivan lämpimäksi -- "sentähden haluan minä taitavan
emännöitsiän, joka ymmärtää hoitaa Wilding & C:on, Viinikauppiasten,
taloutta tässä Raajarikko-loukossa, jotta jälleen osaksikaan voisin
saada toimeen vanhan välin isännän ja palvelijan välillä, sen nimittäin
että joka päivä saada istua pöydän päässä, jonka ääressä väkeni
atrioitsee, syödä samasta vadista ja juoda samasta maljasta, ja että
kaikki minun palveluksessa olevaiset saattaisit asua saman katoa alla
minun kanssa ja me kaikki yhdessä -- -- -- suokaa anteeksi, herra
Bintrey, mutta tuo vanha vikani, korvain humiseminen on taas
äkkiarvaamatta karannut päälleni, ja olisin teille kiitollinen jos
taluttaisitte minua pihalle."
Pelästyksissään siitä kun näki, miten äkkiä veri nousi luottilaansa
päähän, talutti herra Bintrey häntä viipymättä pihalle, joka olikin
aivan helposti tehty, koska konttori, jossa olivat keskustelleet, oli
pihapuolelle päin. Siellä alkoi nyt asianajaja luottilaansa
viittauksesta kaikin voimin pumpata ja luottilas pesi molemmilla
käsillä päätä ja kasvoja, ottipa vieläkin oivallisen kulauksen raikasta
vettä. Käytettyänsä näitä keinoja vakuutti hän nyt voivansa paljoa
paremmin.
"Teidän ei pitäisi antaman lämpöisten tunteenne kiihoittavan itseänne
-- sanoi Bintrey, kun taas tulivat konttoriin, jossa herra Wilding
pyhki itseään oven takana rippuvaiseen käsi-liinaan.
"Ei, sitä en tee" -- vastasi Wilding katsoen ylös. -- "En suinkaan
teekään; mutta enhän ainakaan puhunut mitään hullutusta?"
"Ei, te puhuitte ihan oikeen ja selvästi!"
"Missä minä lopetinkaan, herra Bintrey?"
"Ah! te lopetitte -- mutta teidän sijassanne en kiihoittaisi itseäni
alkamalla nyt heti uudestaan."
"Kyllä pidän varani, olkaa varma siitä. Missä se olikaan kuin korvani
rupesivat humisemaan, herra Bintrey?"
"Kesken vateja ja maljoja" -- vastasi asianajaja auttaakseen häntä
uralle -- "asua saman katon alla teidän kanssa -- ja te kaikki
yhdessä." --
"Aivan oikeen! ja me kaikki yhdessä humista toisten korvain ympäri."
"Teidän sijassa en tosin antaisi tunteitteni niin kiihoittaa itseäni"
-- sanoi taas asianajaja huolestuneella äänellä. -- "Koittakaamme vielä
kerran pumppua!"
"Ei tarvitse, herra Bintrey, ei tarvitse. Me kaikki yhdessä on niinkuin
yksi perhe! Tiedätte, herra Bintrey, etten lapsuudessani harjautunut
sille itsenäiselle elämänlaadulle kuin useammat muut lapsuudessaan.
Tämän ajan jälkeen elin minä kokonaan rakkaan äiti vainajani kanssa
kahden kesken ja nyt, kun olen hänet kadottanut, havaitsen minä olevani
enemmin luotu elämään toisten ihmisten seurassa, kuin itsekseni
yksinäisyydessä. Tällä lailla elää ja täyttää velvollisuuksiani
alamaisiani kohtaan ja yhdistää niitä minuhun tuntuisi minusta varsin
iloiselta ja yksinkertaiselta. En tiedä kuinka se tuntuu teistä, herra
Bintrey, vaan minusta se tuntuu niin."
"Se asia ei kuulu minun toimeeni, vaan kokonaan teidän" -- vastasi
Bintrey -- "ja sentähden se tekee juuri yhtä mitä minä siitä pidän." --
"Minusta" -- sanoi h:ra Wilding lempeästi -- "tuntuu se toiveelliselta,
hyödylliseltä ja iloiselta!"
"Teidän sijassanne" -- rupesi asianajaja uudestaan -- "en
antaisi" -- -- --
"En annakaan, en. Ja sitten on Händel."
"Kuka?" kysyi Bintrey.
"Händel, Mozart, Haydn, Purcell, Greene ja Mendelsohn. Minä osaan
köörit näihin kaikki ulkoa. Ne kuuluivat yhteisiin lauluihimme
Löytölastenhuoneen kappelissa. Miksi emme siis oppisi niitä laulamaan
yhdessä?"
"Mitkä oppisivat niitä yhdessä?" kysyi asianajaja terävästi.
"Isäntä ja palvelijat."
"Ah! niinkö arvelette!" -- vastasi Bintrey leppyneenä, sillä hän oli
odottanut vastaukseksi: asianajaja ja luottilaansa. -- "Se on toinen
asia."
"Se ei ole mikään toinen asia, herra Bintrey, ihan sama asia, osa siitä
siteestä, joka tulee meitä yhdistämään. Me tulemme laittamaan
laulukunnan pienessä, hiljaisessa kirkossa täällä lähellä, ja sitten
pyhänä iloittuamme laulamisella yhdessä, menemme hyvillä mielin kotiin
syömään aikuisen puolipäiväsen toistemme kanssa. Mikä nyt minua
huolettaa on saada pikimmiten tämän elämän järjestyksen toimeen, jotta
uusi kauppakumppalini löytäisi sen jo perustettuna tullessaan talohon."
"Jumala antakoon siihen onnea ja menestystä!" sanoi Bintrey ja nousi
ylös. -- "Ottakoon se kasvaakseen ja viheriöitäkseen! Tuleeko Ladlen
Janne myös ottamaan osaa Händeliin, Mozartiin, Haydniin, Purcelliin,
Greeniin ja Mendelsohniin?"
"Sitä tahdon toivoa."
"Jumala antakoon että onnistuisi!" -- sanoi Bintrey suurella
hartaudella -- "Hyvästi, herra!"
Ystävät antoivat toisilleen kättä ja erosivat, jonka jälkeen nykyinen
ylikyypäri Herrojen viinikauppiasten Wilding & C:on kellarissa, ennen
sitä ylikyypäri herrojen Pebblenpojan ja Veljenpojan kellarissa,
kysyttyänsä ensinnä lupaa kolkuttamalla ovea rystysillään, astui
sisälle herra Wildingin luoksi erään välioven kautta, joka oli
rakennettu konttorin ja sen kammarin väliin, jossa kirjoittajat
asuivat.
Hän oli hitainen ja jykeä mies, kuuluva ihmisellisen järjestyksen
mukaan juomatehdasrenkien luokkaan, jonka vaatteet olivat röijy ja
housut vahvasta, kuluneesta verasta ynnä suuri esiliina jostakin
aineesta ovi-maton ja häränvuodan välillä.
"Tää seikka koskeva ylöspitoa ja asuntoa, nuori herra Wilding" -- --
alkoi hän.
"Mitä tarkoitatte, Janne?"
"Itseni puolesta, nuori herra Wilding -- ja toisen puolesta en o'o
koskaan puhunut enkä aiokaan vasta -- niin en huoli paljon ylöspidosta
ja asunnosta, mutta jos teillä on halu ruokkia ja majauttaa minua, niin
ottakaa. Minä pureskelen apettani yhtä hyvin kuin kukaan muukin, enkä
huoli niin paljon siitä, missä minä sitä pureskelen, kuin siitä, mitä
minä pureskelen ja kuinka paljon saan pureskella. Tulevatko kaikki
asumaan tässä huoneessa, nuori herra Wilding? Ne kaksi muuta kyypäriä,
ne kolme viininvetäjää, ne molemmat oppipojat ja työmiehet?"
"Tulevat; toivon että me kaikki tulemme olemaan yksi perhe."
"Varmaan! Sen toivon minäkin että ne tulevat olemaan!"
"Ne? Sanokaa me, Janne!"
Ladlen Janne pudisteli päätä.
"Älkää sitä odottakokaan minun iällisyydeltä ja senlaisilta
kohtauksilta, jotka minun luonnon-laatua ovat tehneet, nuori herra
Wilding! Kun herrat Pebblenpoika ja Veljenpoika sanoivat minulle: näytä
sinä vähän lloisemmalta, Janne! niin vastasin niille monta kertaa:
kyllä se ei ole teille vaikea, hyvät herrat, olla iloisina, jotka
olette harjauneet ryyppäämään viininne kurkkulaen kautta, vaan minä
olen kaiken ikäni imenyt viinini hikireikien kautta, ja silloin se
vaikuttaa toisin, se tekee ihmisen alakuloiseksi. Toista on, hyvät
herrat, sanoin minä Pebblenpojalle ja Veljenpojalle, kaataa viiniä
pikariin ruokasalissa huutaen 'Hip! hip! hurraa!' tahi 'maljanne,
ystävät!' ja toista saada sitä sisäänsä hikireikien läpi matalassa
pimeässä kellarissa ja lemehtyneessä ilmassa. Täällä nousee kuplat ja
siellä höyryt, sanoin minä Pebblenpojalle ja Veljenpojalle, ja siinä on
koko eroitus. Koko elinkauteni olen minä ollut kyypärinä innolla ja
hengellä, vaan mikä seuraus on ollut? Joo! että olen niin köyhä kuin
ihminen saattaa olla, etten voi löytää toista ihmistä, jota
alakuloisuus niin kiusaa kuin minua. 'Kaaja maljaan! kaaja! anna viinin
kuohuilla! Hei kuinka hyvältä tuntuu ruumiissa!' niin sanotaan
laulussa ja voipi olla hyvinkin totta; mutta koetappa kaataa itseesi
hikireikien läpi maan alla silloinkin, kun ei ole halua, niin saatpa
nähdä!"
"Se tekee minulle pahaa kuulla, Janne. Olin muuten miettinyt, että
tahtoisitte ottaa osaa laulu-yrityksiimme tässä huoneessa."
"Minäkö? Ei, ei, nuori herra Wilding, ette tarvitse peljätä minun
tulevan sekoittamaan varislaulun sievyyttä, niinkuin sananlasku sanoo.
Minä olen ainoastaan kelpaava koneeksi, joka osaa pureskella apettansa
kellarissanne, herra; mutta se on teille sydämmestä suvaittu, jos
luulette kannattavan pitää senlaista kalua huoneessanne."
"Sen luulen, Janne."
"Noh, sitten hyvä! Kauppatoimen sana on lakini. Aiottehan ottaa nuoren
herra George Vendalen kumppaliksi vanhaan kauppatoimeen?"
"Aion kyllä, Janne."
"Vielä useampia muutoksia siis! Mutta ette saa enään muuttaa
toimikunnan nimeä, ette ensinkään, nuori herra Wilding! Se oli jo paha
tehdä sitä 'itseksenne & C:o.' Paljoa parempi olis ollut, jos olisitte
antaneet sen pitää nimensä Pebblenpoika ja Veljenpoika, jolla aina oli
onni ja menestys. Ei pitäisi koskaan muuttaa onnea, kun se on hyvä,
herra Wildinq?"
"Kaikessa tapauksessa en ai'o enää muuttaa kauppahuoneen nimeä, Janne:"
"Se ilahuttaa minua, ja nyt hyvästi, nuori herra Wilding! Mutta
kuitenkin", napisi Janne sulkiessaan ovea ja puistaen päätänsä, "ei
olisi pitänyt koskea nimehen. Olisi ollut paras onnea seurata eikä sitä
solmita."