Suomentanut [No Thoroughfare, 1867] O. G. C.
G. L. Söderström, Porvoo, 1870.
Vuosiluku on 1835, päivä on Marraskuun 30:nes. Pyhän Paavalinkirkon
suuri kello Lontoossa näyttää 10:ttä tuntia illalla. Kaikki kaupungin
pienemmät kirkonkellot jännittävät metallisia kurkkujansa. Muutamat
alkavat nenäkkäästi ennen suuren tuomiokirkon raskasta kelloa; toiset
alkavat hitaisesti, kolme, neljä, viisi lyömää sen jälkeen, mutta
kaikki soveltuvat ne niin toisiinsa, että ilmaan jättävät helinän,
ikäänkuin olisi siivillä varustettu Kronos isä itse, joka nielee omia
sikiämiä, hirmuisella viikatteellansa tehnyt helähtävän iskun ilmaan,
lentäessään kaupungin yli.
Mutta mikä se on kello, joka lyöpi toisia hitaammasti, joka kaikuu niin
paljon likempänä korvaa ja tänä iltana on niin suuresti jälessä, että
kerkeää ainoastaan osaa ottaa jälki-kaikunaan? Se on Löytölastenhuoneen
kello.
Ennen aikaan otettiin löytölapset vastaan ilman minkäänlaisia
tiedustelemisia portissa olevaan kätkyeesen; nyt vaaditaan sen sijaan
kaikenlaisia tietoja lapsista ja ne otetaan vastaan ikäänkuin armosta;
heidän äitiensä taas täytyy jättää kaikki vastainen vaariin ottaminen
lapsistaan, niinkuin myös kaikki luonnolliset vaatimuksensa heitä
kohtaan.
Ilta on kaunis, ohuein pilvien läpi loistaa täysikuu. Päivä on ollut
ihan toista luontoa, sillä kadut ovat mustat liasta ja mudasta, jonka
tihiä sumu on tehnyt vielä sakeammaksi. Tuo hunnulla peitetty
rouvasnainen, joka kävelee edes takaisin löytölasten huoneen takaportin
edustalla, tarvitsee kyllä tänä iltana hyviä jalka-varustuksia.
Hän kävelee levotonna edes takaisin, välttäen ajurien pysäyspaikkaa, ja
seisahtuu usein suuren neliskulmaisen kartanonmuurin läntiseen päähän,
kasvot porttia kohden. Mielensä näyttää levottomalta. Kirkas
taivaankansi hänen päänsä ylitse kehoittaa häntä toivomaan, mutta
likaantuneet kadunkivet allansa muistuttavat mailman vastuksista ja
koetuksista. Niinkuin askeleensa alituisella ristin rastiin
kävelemisellä olivat rakentaneet ikäänkuin sokkelon mutaan, niin olivat
kentiesi hänen elämänsä jäljet ja vaiheet solmeuneet ikäänkuin
monimutkaiseksi ja sekasortoiseksi verkoksi.
Löytölastenhuoneen takaportti aukenee, ja nuori nainen tulee ulos.
Rouvasnainen menee syrjään, huomaa että portti hiljaa suljetaan
sisäpuolelta, ja alkaa seurata nuorta naista.
Kaksi kolme katua on kuljettu äänetönnä, ennenkuin se, joka seuraa
jäljestä, ojentaa kätensä ja koskee edelläkävijään. Nuori nainen
pysähtyy ja kääntyy kummastellen.
"Te koskitte minuun eilenkin illalla, mutta käännettyäni päätäni, ette
tahtoneet puhua. Miksi seuraatte minua kuin äänetön haamu"?
"Se ei ollut siitä syystä etten tahtonut puhua", -- vastasi
rouvasnainen hiljaisella äänellä, -- "vaan siitä etten voinut, vaikka
koetin puhua."
"Noh! mitä tahdotte minulta? Olenko koskaan tehnyt teille mitään
pahaa"?
"Ette koskaan."
"Tunnetteko minua?"
"En."
"Mitä te sitten tahdotte minulta?
"Tässä paperissa löytyy kaksi guineeaa. Ottakaa vastaan tämä
vähäpätöinen lahja, niin minä selvitän syyn!"
Nuoren naisen kauniit ja rehelliset kasvot punastuivat ja hän vastasi:
"Siinä suuressa laitoksessa, johon olen kuuluva, ei löydy yhtään
täysi-ikäistä ihmistä eikä lastakaan, jolla ei ole hyvää sanaa
Sallylle. Minä olen Sally. Pidettäisiinkö minua samassa armossa, jos
minua voitaisiin lahjoa?"
"Ajatukseni ei ole ollut teitä lahjoa; tahdoin vaan antaa teille pienen
vähä-arvoisen palkinnon."
Vakaasti, mutta ilman vihatta, painaa Sally tarjoovan käden kiinni ja
lykkää sen syrjään.
"Jos minä voin tehdä jotaan teidän edestä, jota en tahdo tehdä itse
asian tähden, niin erehdytte suuresti, jos luulette minun tekevän sitä
rahain tähden. Mitä te tahdotte?"
"Olettehan yksi lastenhoitajista hospitaalissa; minä näin teidän
tulevan sieltä sekä eilen että tänä iltana."
"Niin olen. Minä olen Sally".
"Teidän kasvoissa ilmoittaikse hellä kärsiväisyys, joka saattaa minun
uskomaan, että pienet lapset teihin pian mielistyvät."
"Se on, Jumala teitä siunatkoon, tosi."
"Minä olen onneton äiti pienelle lapselle, joka nykyisin on tullut
teidän hoidon alle. Minulla on rukous teille esiteltävänä."
Kunnioittaen tätä luottamusta vieraan rouvan puolelta, joka nyt on
laskenut huntunsa alas, vetää Sally, jonka koko olento on luonnollinen
ja teeskentelemätön, sen jälleen eteen ja rupee itkemään.
"Tahdotteko kuulla rukoukseni?" kysyy rouva hartaasti -- "ettehän tahdo
tukkia korvianne särjetyn sydämmen tuskalliselta rukoukselta?"
"O! Jumala, Jumala!" huokaa Sally. "Mitä saatan minä sanoa? mitä tehdä?
Älkää puhuko rukouksista. Rukoukset kannetaan Jumalan eteen, joka on
kaikkein isä, eikä lastenhoitajain ja niiden vertaisten eteen. Ja
sitten, näetten, tulen minä vaan olemaan puolen vuotta enään
palveluksessani, siksikuin toista nuorta naista keretään opettaa minun
ammattiini. Sillä minä olen menevä naimisiin enkä olisi lähtenyt ulos
ollenkaan tänä iltana, yhtä vähä kuin eilenkään, jos ei Dick -- se
nuori mies, jolle rupean vaimoksi -- makaisi sairaana ja minä hänen
äitinsä ja sisarensa apuna tahtoisi valvoa hänen tykönänsä."
"Ah! hyvä, rakas Sally --" vaikertaa rouva ja tarttuu hänen hameesen --
"niin totta kuin teillä on se toivo, joka minulta on rauvennut; niin
totta kuin teille aukenee sileä tie elämän läpi, joka minulle ei enää
voi tapahtua; niin totta kuin voitte toivoa tulla kunnioitetuksi
vaimoksi ja jaloksi äitiksi, niin totta kuin olette elävä, rakastava
nainen, niin kuulkaa Jumalan tähden harras rukoukseni!"
"Ah! Ah! Ah!" huokaa Sally suuressa tuskassa. "Mitä minä voin tehdä?
Katsokaa kuinka käännätte omia sanojani minua vastaan! Minä kertoon
teille, että olen aikeessa naida, ainoastaan selvittääkseni teille,
että, jos tahtoisinkin, niin en voi teitä raukkaa auttaa, ja nyt
saatatte minun uskomaan että se oli julmasti minulta tehty mennä
naimiseen eikä teitä auttaa. Sanokaa, onko se kauniisti teiltä
raiskalta tehty?
"Kuulkaa minua, rakas Sally! Rukoilemiseni ei koske vastaista apua,
vaan mitä jo on tapahtunut. Sen voitte täyttää kahdella sanalla."
"Vai niin. Tämähän pahenee pahenemistaan," sanoi Sally. "Mistä minä
tietäisin ne kaksi sanaa, joita tarkoitatte?"
"Sen tiedätte. Mikä nimi on annettu minun lapsi raukalleni? En kysy
enempätä. Olen lukenut lastenhuoneen asetukset ja tiedän, että hän on
kastettu ja kirjoitettu kirjaan jollaan sukunimellä. Hän kastettiin
viime maanantai iltana. Kuinka ovat häntä kutsuneet?"
Ellei Sally olisi sitä estänyt, niin olisi rouva heittäynyt polvilleen
hänen eteensä sen sivukadun syvään mutaan, jonne olivat eksyneet. Se
oli väestä tyhjä, toisessa päässään suljettu kuja, joka vei
Löytölastenhuoneen pimeähän puutarhaan.
"Heittäkää! heittäkää! minun käy mieleksi ikäänkuin aikoisin tehdä
jotaan hyvää. Antakaa! minä vielä katson teidän kauniita silmiä.
Laskekaa molemmat kätenne minun käsiini ja luvatkaa sitten, ettette
kysy enempää kuin ne kaksi sanaa."
"Sen lupaan."
"Ja ettette koskaan väärinkäytä niitä, jos minä sanon ne teille."
"Ei koskaan! Ei loskaan."
"Walter Wilding."
Rouva painaa kasvonsa lastenhoitajan rintaan, vetää häntä syliinsä,
lukee siunauksen ja sanoo: "Suudelkaa häntä minun puolestani" ja on
samassa kadonnut.
* * * * *
Vuosiluku on 1847, päivä on ensimmäinen pyhä lokakuussa. Pyhän
Paavalinkirkon suuri kello on puolivälissä 2. Tänä päivänä on
Löytölastentuoneen kello yhdessä tuomiokirkon kellon kanssa.
Jumalanpalvelus kappelissa on lopetettu, ja löytölapset syövät
puolista.
Tavallisuuden mukaan on paljon katselijoita atrioimisissa, kaksi tai
kolme hallitusjäsentä, koko perheitä rahvaasta, pienempiä joukkoja sekä
mies- että naispuolia ja yksityisiä henkiä eri kansaluokista. Kirkas
syysaurinko loistaa raittiisti ja iloisesti saleihin ja raskaat
ikkunat, joidenka kautta se paistaa, ynnä paneilatut seinät, joihin se
heijasee, johdattavat mieleen Hogarthin mainioita tauluja. Tyttöin ja
nuorempain lasten ruokasali näyttävät paraiten vetävän katselijoita
luokseen. Siististi puetut vartiattaret kulkevat hiljaa järjestettyin
pöytäin ympäri; katselijat kävelevät taikka seisahtavat mielensä
mukiin, ja kuiskuttavatkin usein keskenänsä ja monet kasvoinmuodot
herättävätkin syystä huomiota puoleensa. Muutamat katselijoista ovat
alinomaisia vieraita täällä ja ovat saaneet tuttavia nuorisossa. He
nojautuvat alas ja puhuvat pari sanaa nuoren tuttavansa kanssa.
Jokaisella lapsella oli määrätty sijansa pöydässä. Vieraitten
sydämellisyydelle ei suinkaan ole viaksi luettava, että näillä sijoilla
tavallisesti nähdään hyvänsävyisiltä näyttäviä lapsia. Täänkaltaiset
kohtaukset, ehkä kuin vähäpätöisiä, katkaisevat miellyttävällä tavalla
pitkien laveain salien ja siellä järjestettyin ruokapöytäin ikävää
yksimuotoisuutta.
Läsnäolijain joukossa on eräs huntuun puettu rouva ilman kumppalitta.
Näyttää kuin uteliaisuus ja sattumus ensi kerran olisi vienyt hänen
tänne. Hän näyttää hämmästyneeltä ja kävellessään pitkin pöytärivejä
ovat askeleensa viivytteleväiset ja käytöksensä ujo. Viimein hän tulee
poikalasten ruokasaliin, jossa ei näe yhtään vierastajaa, kun aukasee
oven.
Mutta juuri oven vieressä seisoo sattumalta vanha, vartioitseva nainen,
jonkunmoinen emännöitsiä, jolle rouva tekee muutamia yksinkertaisia
kysymyksiä: kuinka monta poikalasta siellä on; millä ijällä ne
tavallisesti päästetään ulos mailmaan: näyttävätkö ne usein halua
päästä merelle j.n.e. Näin hän jatkaa yhä alenevalla äänellä, kunnes
viimein kysyy: "Kuka näistä on Walter Wilding?"
Ämmä pudistaa päätänsä. Se on vastoin asetuksia.
"Tiedättekö kuka on Walter Wilding?"
Vartiatar tuntee kuinka terävästi rouvan silmät tutkivat hänen kasvoja
ja laskee silmänsä laattiaan, jotteivät mitään ilmoittaisi kääntymisellä
ehkä oikealle kohdalle.
"Tiedän kyllä, mutta minulla ei ole oikeutta ilmoittaa mitään nimeä
vieraille."
"Noh hyvä! Sitten hän voitte häntä osoittaa ilman mitään puhumatta."
Rouvan käsi lähenee hiljaa vartiatarta. Viipymys ja äänettömyys.
"Minä menen ympäri pöytiä --" sanoo vartiatar nähtävästi ilman rouvaa
puhuttelematta. "Seuratkaa minua silmillänne. Se poika, jonka tykönä
seison ja jota puhuttelen, ei ole se, jota kysytte, vaan se, jota
kosken, se on Walter Wilding. Älkää enää puhutelko minua ja menkää
vähän syrjään."
Sukkelasti seuraten viittausta, rouva menee edemmäksi saliin ja
katselee ympärillensä. Heti sen jälkeen vartiatar menee arvelevaisesti
alas pitkin pöytien ulkopuolta, vasemmalle, läpi koko rivin, kääntyy
takaisin ja menee pitkin sisäpuolta. Salaa iskien rouvalle silmää hän
nojautuu alas, kallistuen eteenpäin ja puhuu. Se poika, jota hän
puhuttelee, nostaa päätänsä ja vastaa. Kuunnellen mitä poika vastaa,
hän panee hellämielisesti ja luonteasti kätensä sen pojan olkapäälle,
joka istuu vieressä oikealla puolella, ja että tämä tekemänsä tulisi
selvästi näkymään, taputtelee hän häntä pari kertaa ennenkuin lähtee.
Sitten hän kävelee vielä kerran ympäri pöytiä, ilman muihin koskematta,
ja menee ulos toisessa päässä suurta salia olevasta ovesta.
Atria on lopetettu, ja rouva menee myös alas pitkin pöytäin ulkosivua,
alkaen vasemmalta ja pitkin koko riviä, kääntyy ja tulee takasin pitkin
sisäpuolta. Onneksi hänelle on sillä aikaa useampia vieraita tullut
saliin, seisoen siellä täällä erillään. Hän lykkää huntunsa syrjään,
seisahtuu pojan viereen, jota oli vartiatar taputellut ja kysyy häneltä
kuinka vanha hän on.
"Kolmannella toista" -- vastaa poika, katsoen kysyjätä kirkkailla
silmillä.
"Oletko terve ja tytyväinen täällä?"
"Olen."
"Saatko sinä ottaa vastaan tämän konfektin minulta?"
"Saan, jos tahdotte olla niin hyvä ja antaa sen." Nojauten tätä
toimitusta varten alas, koskee rouva otsallaan ja hivuksillaan pojan
kasvoja, ja peittäyten jällensä huntuunsa menee hän ulos ovesta
taaksensa katsomatta.