Verotus.
Nuot pelottavat salaliitot tukahutettuaan, ylimykset miltei
masennettuaan, ja liitettyään kolme neljättä osaa paavillista aluetta
takasin Roomaan, Rienzi synnyinkaupunkinsa vapauden suojaamiseksi
arveli olevan sopivan ajan ryhtyä toteuttamaan mielituumaansa: nostaa
ja järjestään kuhunkin kaupunginosaan roomalainen legioona. Hän toivoi
täten omista kaupunkilaisista saavansa kokoon kaiken sotavoiman, minkä
Rooma omien laitostensa puolustukseksi tarvitsisi.
Mutta niin kehnot olivat aseet, joilla tuo suuri mies oli tuomittu
jaloja aatteitansa toteuttamaan, ettei löytynyt ainoatakaan
roomalaista, joka olisi omaa maatansa palvellut vaatimatta ainakin
samaa palkkaa kuin maksettiin vieraille palkkalaisille. Röyhkeydessään,
joka on niin ominaista suvulle, joka kerran oli suuri, kukin
roomalainen sanoi, "Enköhän minä ole saksalaista parempi? -- Maksakaa
minulle sen mukaan."
Senaattori tukahutti inhonsa -- hän kerrankin oli tullut tuntemaan että
Catojen aika oli mennyttä. Uskaltavasta innottelijasta kokemus oli
tehnyt käytännöllisen valtiomiehen. Rooma tarvitsi legiooneja -- ne
muodostettiin -- uljaat nähdä, varustuksiltaan virheettömät. Mitenkä
saada ne maksoon? Oli vaan yksi keino pitää Rooma pystyssä -- Roomaa
täytyi verottaa. Verotettiin viini ja suola.
Julistus oli seuraava:
"Roomalaiset! Senaattorinne arvoon kohottuani, kaikki ajatukseni ovat
tarkottaneet teidän vapauttanne ja menestystänne; jo ovat kavaltajat
tuhotut kaupungin sisältä, lippumme voitollisina ulkopuolella,
todistaen että Jumaluus suosii miehiä, jotka pyrkivät vapautta
lakiin yhdistämään. Näyttäkäämme esimerkki Italialle ja maailmalle!
Osottakaamme että roomalaisen miekka pystyy suojelemaan roomalaisen
forumin. Kaupungin jokaiseen Rioneen on järjestetty kauppiaista ja
käsityöläisistä koottu porvarilegiona; he väittävät etteivät voi
palkkiotta jättää ammattiansa. Senaattorinne kutsuu teitä auttamaan
vapaatahtoisesi omassa puolustuksessanne. Hän on antanut teille
vapauden, hän on rauhan teille palauttanut; sortajanne ovat ympäri
maan hajotetut. Hän pyytää teitä säilyttämään aarteet, jotka saitte.
Ollaksenne vapaat, teidän on jotakin uhraaminen; vapauden eteen, mikä
uhraus on liika suuri? Kannatukseenne luottaen minä vihdoin, ensi
kerran, käytän virkani myöntämää oikeutta -- ja Rooman pelastukseksi
minä verotan roomalaisia!"
Sitten seurasi veroilmoitus.
Julistus naulattiin yleisiin paikkoihin. Erään plakaatin eteen
kokoontui väkeä. Sen eleet olivat tuliset ja hillitsemättömät -- silmät
välähtelivät -- se keskusteli hiljaa, mutta kiivaasti.
"Uskaltaa siis verottaa meitä! Eiväthän ylimykset eikä paavikaan olisi
tuota enempää voineet tehdä!"
"Hävetköön! hävetköön!" huudahti muuan kuihtunut nainen, "meitä, jotka
olimme hänen ystäviään! Mistä saavat pienokaisemme leipää?"
"Olisi siepannut paavin rahat!" virkkoi eräs kunnon viininmyyjä.
"Voi, voi! Pandulfo di Guido olisi omilla varoillaan elättänyt
sotajoukon. Hän oli rikas mies. Mikä hävyttömyys kapakan pojassa!"
"Emme ole roomalaisia, jos tuota kärsimme!" sanoi eräs Palestrinasta
karannut.
"Kansalaiset!" ärähti karkeasti eräs pitkä mies, joka siihen saakka
oli kirjurilla luetuttanut itselleen verojulistuksen erityiskohtia,
ja jonka raskas aju lopuksi älysi että viini oli kallistuva --
"kansalaiset, me tarvitsemme uuden vallankumouksen. Tämä totta
vieköön on kiitollisuutta! Mitä me olemme kostuneet tuon miehen
palauttamisesta? Ainako meitä maahan paiskotaan? Maksamaan -- maksamaan
-- maksamaan! Siihenkö vaan kelpaamme?"
"Kuulkaa Cecco del Vecchiota!"
"Ei, ei; ei nyt", murisi seppä. "Käsityöläisillä on tänä ehtoona
erityinen kokous. Nähdäänpäs -- nähdäänpäs!"
Nuori, viittaan kääriytynyt mies, jota kukaan ei ollut huomannut,
kosketti seppää.
"Kuka hyvänsä ryntää Capitoliin ylihuomenna päivänkoiton aikaan", hän
kuiskasi, "ei tapaa siellä vartijoita!"
Hän oli tiessään ennenkuin seppä ehti katsoa taaksensa.
* * * * *
Samana iltana Rienzi, levolle mennessään, sanoi Angelo Villanille --
"rohkeutta, välttämätön on tämä tekoni! Mitä kansa siitä arvelee?"
"Hieman nurkuu, mutta näyttää älyävän että se on välttämätön. Cecco del
Vecchio oli äänekkäin nureksija, mutta on nyt äänekkäin puoltaja."
"Se on yrmeä mies, hän kerran hyljäsi minut; mutta tuo kamala
kirkonkirous! Hän ja roomalaiset saivat tuosta hyljäämisestään
oppia karvaan läksyn, ja kokemus on toivoakseni opettanut heidät
rehellisiksi. Hyvä, jos tuo verotus päättyy rauhallisesti, niin kahden
vuoden päästä Rooma on jälleen oleva Italian kuningatar, -- sen
sotavoima kunnossa -- sen tasavalta muodostunut; ja silloin -- silloin
--"
"Silloin mitä, senaattori?"
"Niin, silloin, oma Angeloni, Cola di Rienzi saattaa kuolla rauhassa!
On tarve, jonka vallan ja loiston syvä kokemus vihdoin meille tuottaa
-- jäytävä kuin nälän, raukaiseva kuin unen tarve; -- _Angeloni, se on
kuoleman tarve_!"
"Herrani, tuon oikean käteni antaisin", huudahti Villani innokkaasti,
"jos kuulisin teidän sanovan olevanne elämään kiintyneen!"
"Olet kelpo nuorukainen, Angelo!" sanoi Rienzi lähtien Ninan kammioon;
ja hänen hymyissään ja kiihkeissä hyväilyissään hän hetkeksi unhotti
olevansa suuri mies!