Päätöksen kynnyksellä.
Seuraavana aamuna Rooman senaattorilla oli suuri vastaanotto
Capitolissa. Florensista, Paduasta, Pisasta, Milanostakin
(Viscontilta), Cenuasta, Neapelista -- oli saapunut lähettiläitä
onnittelemaan hänen palaustaan tahi kiittämään häntä siitä, että hän
oli pelastanut Italian Montrealen tuhotöistä, Venetsia yksin, jonka
palveluksessa Suuri Komppania oli, pysyi erillään. Koskaan ei ollut
Rienzi näyttänyt onnekkaammalta ja mahtavammalta, eikä koskaan ollut
hän osottanut olemuksen vapaampaa ja iloisempaa majesteettia.
Tuskin oli vastaanotto ohitse, kun sanansaattaja saapui Palestrinasta.
Kaupunki oli antautunut, Colonna paennut, ja senaattorin lippu liehui
kapinallisten ylimysten viimeisen turvapaikan valleilla. Rooma saattoi
vihdoinkin pitää itseään vapaana, ja ainoakaan vihollinen ei näkynyt
uhkaavan Rienzin lepoa.
Seurue hajaantui. Senaattori ylpeänä ja riemuiten läksi yksityiseen
asuntoonsa, ennen lähettiläille annettavan juhlan alkamista. Hän
kohtasi Villanin, joka oli synkkä katsannoltaan, kuten tavallisesti.
"Ei suruja tänään, Angelo", sanoi senaattori iloisesti; "Palestrina on
meidän!"
"Minä iloitsen kuullessani sellaisia uutisia ja nähdessäni herrani
olevan niin uhkealla mielialalla", vastasi Angelo "Haluttaako herraani
nyt elää?"
"Kunnes roomalainen hyve elpyy, kenties -- haluttaa! Mutta niin olemme
Onnen vauvoja, -- tänäpänä iloisia -- huomenna alakuloisia!"
"Huomenna", kertoi Villani koneentapaisesti: "niin huomenna
kulonalaisia!"
"Kirmaat sanoillani, poika", sanoi Rienzi puoleksi suuttuen ja kääntyi
pois.
Villani ei huomannut herransa närkästystä. Pidot olivat ahdinkoon
täynnä väkeä ja loistavat; Rienzi tuona päivänä oli pakoton, kohtelias
isäntä.
Milanolaiset, padualaiset, pisalaiset, neapelilaiset, kilpailivat
toistensa kanssa, mahtavan senaattorin hymyilyistä. Uhkuvat olivat
heidän ylistyslauseensa -- tuhlaavat avuntarjouksensa. Ei ainoakaan
Italian hallitsija näyttänyt olevan turvallisempana valtaistuimellaan.
Pidot päättyivät aikaiseen (niinkuin valtiollisissa tiloissa
tavallisesti), ja Rienzi, hiukan viinin liikuttamana, kuljeskeli
yksinään Capitolista poispäin. Suunnaten yksinäisen kulkunsa kohden
Palatinia, hän näki haljakasten, hunnunkaltaisten usvain, jotka
päivänlaskua seuraavat, laskeutuvan Caesarien palatsin jäännöksillä
nuokkuvan rehevän ruohoston päälle. Erääsen raunioitten kohtaan
(kumotun pylvään ja kaarroksen ääreen) hän seisahtui käsivarret
ristissä, syvissä aatoksissaan. Etäällä näkyivät Campagnan surumieliset
hautakummut sekä kukkulain piiri, joitten kiireiltä purppurankarva
pian oli tähtien valoksi sulava. Ei tuulenhenkäys suhahtanut tummassa
sypressissä eikä huojumattomassa pineassa. Oli jotakin kammottavaista
maan kolkkoa ihanuutta viihdyttävän taivaan tyynessä. Monet ja
erilaiset olivat ajatukset, jotka liitelivät Rienzin povessa: muisto
työskenteli hänen sydämessään. Kuinka monesti hän nuoruudessaan oli
astellut tuossa samassa paikassa! -- mitä unelmia hän oli vaalinut!
-- mitä toiveita tuntenut! Hänen elämänsä viimeisten aikojen
melskeissä Muisto oli kauan uinunut; mutta tuona hetkenä se anasti
varjoisen haltunsa yksinvaltaisuudella, mikä tuntui profeetalliselta.
Hän kuljeskeli -- poikana, nuoren veljensä keralla, käsi kädessä,
illanhetkenä pitkin virran äyräitä: hän näki kalpean muodon, näki
hurmeisen rinnan, ja taas hän lausui kostonsadatuksensa! Hänen ensi
menestyksensä, neitsyeellinen riemunsa, salainen lempensä, maineensa,
mahtinsa, kovaonnensa, Maiellan erakkomaja, Avignonin vankikomerot,
voitollinen paluunsa Roomaan -- kaikki kiitivät läpi hänen povensa
yhtä selvinä, kuin jos hän olisi elänyt nuot seikat uudelleen! -- ja
nyt! -- hän säikähti _nykyisyyttä_ ja astui alas kunnaalta. Kuu, jo
noussut, loi valonsa yli Forumin, hänen kulkiessaan halki sen monien
raunioitten. Jupiterin temppelin tienoilla kaksi olentoa yht'äkkiä
pujahti näkyviin; kuutamo lankesi heidän kasvoihinsa ja Rienzi tunsi
Cecco del Vecchion ja Angelo Villanin. Ne eivät nähneet häntä; vaan
kiivaasti keskustellen he katosivat Trajanuksen Kaaren kohdalla.
"Villani! Tuo aina uuttera palvelijani!" tuumi senaattori! "tänä aamuna
lienen puhunut tylysti hänelle -- se oli pahoin tehty!"
Hän kääntyi takasin Capitolia kohden -- hän seisoi Leijonaportaitten
vieressä. Punanen täplä oli Montrealen telotuksesta jäänyt kivitykseen;
senaattoria puistatti ja hän vetäytyi syrjään. Kummitteleva kuutamoko
loi ikivanhan egyptiläisen hirviön kasvoihin kuin elollisen näön?
Kiviset silmämunat näyttivät isketyn häneen ilkeästi tuijottaen,
ja kun hän jatkaen matkaansa katsoi taakseen, ne tuntuivat melkein
ylönluonnollisella tavalla seuraavan hänen askeleitaan. Vilu, hän ei
tiennyt miksi, laskeutui hänen sydämeensä. Hän kiiruhti palatsiinsa
päästäkseen. Vartiomiehet tekivät tietä hänelle.
"Senaattori", sanoi joku heistä, epäröiden, "Messere Angelo Villani on
uusi päällikkömme -- totteleminenko hänen käskyjään?"
"Tietysti", vastasi senaattori, kulkien edelleen. Mies viivähti
paikallaan kahden vaiheilla, ikäänkuin tahtoen puhua, mutta Rienzi
ei häntä älynnyt. Tultuaan kammioonsa hän tapasi Ninan ja Irenen
odottamassa. Hänen sydämensä halasi puolisonsa luokse. Murheet ja
ponnistukset olivat viimeisinä aikoina vieroittaneet hänen ajatuksensa
hänestä, ja hän tunsi sen katuen, katsellessaan hänen jaloa,
väsymättömän ja huolehtivan lemmen vienontamaa muotoansa.
"Ihanaiseni", sanoi hän sulkien hänet hellästi syliinsä, "huulesi eivät
koskaan toru minua, mutta silmäsi joskus! Olemme liian kauvan olleet
erillämme. Kirkkaammat päivät koettavat meille, jolloin saan joutoa
kiittääkseni sinua kaikesta huolestasi. Ja sinä, suloinen siskoni, sinä
hymyilet minulle -- voi, oletpa kuullut jo että ylkäsi on Palestrinan
antauduttua päässyt vapaaksi, ja huominen päivä on näkevä hänet
jalkaisi edessä. Kaikkien päivän huolien ohessa minä muistin sinua,
Ireneni, ja panin lähetin saamaan takaisin punan kalpealle poskellesi.
Tule, tule, olkaamme jälleen onnellisia!" Ja tuon kotoisen hellyytensä
valtaan antautuneena, joka oli hänelle ominaista, milloin karkeammat
ajatukset myönsivät, hän istuutui noitten kahden henkilön viereen,
jotka olivat hänen sydämelleen kalliimpia.
"Näin onnellisia -- jospa meillä voisi olla monta tällaista hetkeä!"
kuiskasi Nina, vaipuen hänen povelleen. "Mutta minä joskus kaipaan --"
"Niin minäkin", keskeytti Rienzi; "sillä luen sinun naisen ajatuksesi
-- minäkin joskus toivon että kaitselmus olisi asettanut meidät elämän
alempiin alhoihin! Mutta sekin aika tullee vielä! Irene Adrianin
puolisona -- Rooma Vapauden aviona -- silloin, Nina, sinä ja minä
etsikäämme jokin rauhallinen erakkomaja jutellaksemme menneestä
loistosta ja voittoriemusta, niinkuin kesäisistä unelmista. Suutele
minua, kaunoiseni! Voisitko olla tätä komeutta paitsi?"
"Erämaassa _sinun_ kanssasi, Cola!"
"Annappa minun muistella", jatkoi Rienzi; "eikö tänään ole seitsemäs
päivä lokakuuta? Niin, seitsemäntenä päivänä, se on huomattava,
viholliseni joutuivat valtaani! Seitsemän! minun kohtalonomainen
lukuni, joko hyvä tahi pahaenteinen! Seitsemän kuukautta hallitsin
tribuunina -- seitsemän vuotta olin poissa maanpakolaisena;
huomispäivä, joka näkee minun vihollisetta, täydentää seitsemännen
viikon lukien palauksestani!"
"Ja seitsemän oli kruunujen luku, jotka Rooman luostarit ja Rooman
neuvosto sinulle antoivat _santo spiriton_ ritarikunnan juhlamenojen
jälkeen!" sanoi Nina, naisen hellin sukkeluuksin lisäten, "loistavin
yhteys kaikista!"
"Hullutukselta nuot ajatukset muista näyttävät, ja filosofian kannalta
ne todella sitä ovatkin", sanoi Rienzi; "mutta koko elämänikäni enteet
ja merkit ja utukuvat ovat liittyneet toimintaan ja tapauksiin: ja
muitten ihmisten ilmakehä ei ole ollut minun. Elämä itsessään on
arvotus, miksikä arvotukset meitä ihmetyttäisivät? _Tulevaisuus!_
-- mikä salaperäisyys jo tuossa sanassa! Jos olisimme eläneet
läpi menneisyyden, mikäli aika oli, syvin, tuhansien vuosisatojen
kokemuksemme ei voisi myöntää meidän arvata tapauksia, jotka odottavat
hetkeä, johon olemme astumaisillamme! Kummako, jos näin järjen
hyljääminä turvaannumme mielenkuvitukseen, jossa unien ja merkkien
kautta Jumala joskus kuvaa vastaisten asioitten yhdenkaltaisuuden? Kuka
jaksaa jättää tulevaisuuden kokonaan arvaamatta, ja alistuen vaikeroida
nykyhetken taakan alla? Ei, ei! tuo, jota tyhmänviisaat kutsuvat
yltiöpäisyydeksi, kuuluu samaan osaan meitä kuin toivo. Kumpikin
vaan vie meitä eteenpäin -- auhtoiselta rannalta ihanalle, jos kohta
äärettömälle ulapalle. Kumpikin kaipaa _suurelle tuollepuolelle_, mikä
todistaa kuolemattomuutemme. Kummallakin on näkynsä ja utukuvansa --
joista jotkut ovat vääriä, mutta _jotkut_ oikeita! Tosiansa, ihminen,
joka tulee suureksi, tulee usein siksi vaan oman henkensä jonkinlaisen
taian kautta -- Pythian, joka ennakolta sanoo että hän _on_ tuleva
suureksi -- ja sitten tekee elämän tuota ennustusta toteuttavaksi
ponnistukseksi! Onko tuo hullutusta? -- Olisi, jos kaikki seisahtuisi
haudan partaalle! Mutta kukaties juuri tuo kykyjen täällä tapahtuva
terotus, harjotus ja ylentäminen -- vaikka vaan joutuvaa tarkotusta
varten maan _päällä_ -- saattaa olla määrätty tarkottamaan valmistaa
näin elvytettyä ja jalostettua henkeä jotakin korkeata päämäärää varten
maan _tuolla puolen_! Kuka sanoo? En minä! -- Rukoilkaamme!"
Senaattorin ollessa näissä toimissa Rooma eri osissaan esitti vähemmän
pyhiä ja rauhallisia näkymöitä.
Orsinein linnassa valoja välähteli edestakasin. Angelo Villani
nähtiin pistäytyvän takaportista. Hetken perästä kuu oli korkealla;
kohden Colosseumin raunioita nähtiin miehiä, joitten puku ilmaisi
heidän olevan alinta kansankerrosta, hiipivän kujilta ja tanhuvilta
kaksitellen; Montrealen poika taas pujahti raunioista. Vielä myöhempään
-- kuu tekee laskuaan -- harmaa valo kajastaa idässä -- Lateranin P.
Johanneksen kirkon kohdalla Rooman portit ovat seljällään! Villani
juttelee varjesoturien kanssa! Kuu on laskenut -- murheellinen ja
viluinen harso himmentää kukkulat -- Villani on Capitolin palatsin
edustalla -- _ainoa_ aseellinen! Missä Rooman legioonat ovat
vartioimasta Rooman vapauttaja vapauttajaa?
Viimeinen Luku.
Ajon loppu.
Oli lokakuun kahdeksannen päivän aamu 1354. Rienzi, joka aina nousi
varhain, liikahteli levottomana vuoteessaan. "On vielä aikaista", hän
sanoi Ninalle, jonka käsivarsi oli hellästi hänen kaulansa ympärillä:
"ei kenkään väestäni kuulu olevan hereillä. Mutta _minunhan_ päiväni
alkaa ennen kuin _heidän_."
"Lepää vielä, Colani; olet unen tarpeessa.". "En; tunnen kuumetta, ja
kylkeni vanha pistos vaivaa minua. Minulla on kirjeitä kirjoitettavana."
"Päästä minä kirjuriksesi, armaani", sanoi Nina.
Rienzi noustessaan hellästi hymyili; hän läksi makuuhuoneen viereiseen
kammioonsa kylpeytymään, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten
pukeuduttuaan hän palasi Ninan luokse, joka väljässä vaatteuksessaan jo
istui kirjoituspöydän ääressä, rakkauden virkaansa valmiina.
"Kuinka hiljaista kaikki on", sanoi Rienzi. "Mikä puuhaisen päivän
vilpas ja vieno etusävel on näissä varhaisissa hetkissä."
Kumartuen vaimonsa puoleen hän sitten saneli useita kirjeitä, silloin
tällöin keskeyttäen toimensa huomautuksilla, jotka välähtivät hänen
mieleensä.
"Niin, nytten Annibaldille! Nuoren Adrianinkin muuten pitäisi tänään
tulla luoksemme; kuinka riemuitsen Irenen tähden!"
"Armas sisko -- niin! hän rakastaa -- jos kukaan, Cola, niin voi
rakastaa -- kuin me."
"Niin, mutta työhösi, ihana kirjurini. Haa! Mitä melua tuo? Kuulen
aseellisten askeleita -- portaat jytisevät -- joku huutaa nimeäni."
Rienzi sieppasi miekkansa! Ovi paiskattiin töykeästi seljälleen ja
täydelliseen sota-asuun puettu henkilö ilmaantui kammioon.
"Mitä! mitä tämä tietää?" sanoi Rienzi seisoen Ninan edessä miekka
tupesta paljastettuna.
Sisääntunkenut nosti silmikkonsa -- hän oli Adrian Colonna.
"Pakene, Rienzi! -- riennä, signora! Kiitos Taivaan, vielä voin teidät
pelastaa! Palestrinan antauduttua pääsin joukkoineni vapaaksi, mutta
haavani tuskat minut viivyttivät viime yön Tivolissa. Kaupunki oli
täynnä aseellista miestä -- mutta ei _sinun_ miestäsi, senaattori.
Kuulin huolestuttavia kulkupuheita. Päätin jatkaa matkaani -- saavuin
Roomaan, kaupungin portit olivat selki seljällään!"
"Mitä!"
"Vartiostosi tiessään. Vast'ikään joukko Savellin miehiä tuli vastaani.
Merkkini, Colonnain merkit, eksyttivät heidät. Kuulin että tänä samana
hetkenä moniaat vihollisistasi ovat kaupungin sisällä, loput tulossa
-- kansa itse ryhtyy vastaasi aseisin. Syrjäkatuja pitkin kuljin,
roistoväki jo varustihe. Piti minua vihollisenasi ja kiljui. Tulin
tänne -- vahtimiehesi ovat kadonneet. Salaovesi on auki. Ei elävää
olentoa näytä oleskelevan palatsissasi. Riennä -- pakene -- pelasta
itsesi! Missä Irene on?"
"Capitoliko tyhjänä! -- mahdotonta!" huusi Rienzi. Hän läksi
etuhuoneesen, jossa hänen yövartijansa tavallisesti oleskelivat --
se oli asujaton! Hän olisi mennyt ulommaksi, mutta ovet olivat ulkoa
teljetyt. Oli silminnähtävää, että ulospääsy oli ehkäisty kaikkialta,
paitsi alhaalla olevaa yksityistä ovea, ja se oli jätetty hänen
murhamiehillensä auki! Hän palasi huoneeseensa -- Nina oli jo mennyt
herättelemään ja valmistelemaan Ireneä, jonka kammio oli rakennuksen
toisessa sivussa.
"Pian, senaattori!" sanoi Adrian. "Luulen vielä olevan aikaa. Meidän
täytyy kulkea Tiberin poikki. Sijoitin luotettavia asemiehiäni ja
pohjolaisia sinne. Vene on valmiina."
"Kuule!" keskeytti Rienzi, jonka aistimet viimeisinä aikoina olivat
ylönluonnollisesti terottuneet. "Kuulen etäistä huutoa -- tuttua
huutoa, _'Viva 'l Popolo!'_ Niinhän minäkin sanon! Ne varmaan ovat
ystäviä."
"Ole pettelemättä itseäsi! Sinulla tuskin on ainoatakaan ystävää
Roomassa."
"Hist!" sanoi Rienzi kuiskaten; "paitsi Ninaa -- paitsi Ireneä. En voi
seurata sinua."
"Oletko mieletön?"
"En, mutta peloton. Muuten jos lähtisinkin kanssanne, minä vaan
saattaisin olla teille kaikille turmioksi. Jos minä tavattaisiin
seurassasi, sinä ynnä yhdessä ruhjottaisiin. Minutta olet turvassa.
Eipä senaattorin puolisokaan eikä sisar ole kostonpyyntöä elvyttänyt.
Pelasta he; jalo Colonna! Cola di Rienzi uskaltaa Jumalaansa yksin!"
Sillä välin Nina oli palannut; Irene hänen seurassaan. Etäältä kuului
onnettoman väkijoukon töminä, yhtämittaisena -- verkkaisena -- yltyvänä.
"Nyt, Cola", sanoi Nina rohkeana ja iloisen näköisenä, tarttuen
miehensä kainaloon, Adrianin jo löydettyä turvattinsa Irenessä.
"Niin, _nyt_, Nina!" sanoi Rienzi; "vihdoinkin eroamme! Jos tämä
on viimeinen hetkeni -- minä viimeisenä hetkenäni rukoilen Jumalaa
siunaamaan ja suojaamaan sinua; sinä todella olet ollut minun
ylönpalttinen lohdutukseni -- huolehtiva kuin vanhin, hellä kuin lapsi,
kotilieteni hymy, mun --"
Rienzi oli melkein suunniltaan. Mielenliikutukset, syvät,
ristiriitaiset, puhumattoman suloiset ja hupsut, tukahuttivat hänen
sanansa.
"Mitä!" huusi Nina, takertuen hänen rintaansa ja jakaen hiuksensa
silmiltään tavotellessaan hänen poiskäännettyjä kasvojaan. "Erota! --
emme koskaan! Tämä on minun paikkani -- koko Rooma ei ole repivä minua
siitä!"
Adrian epätoivoisena tarttui hänen käteensä ja koetti vedältää häntä
pois.
"Olkaa koskematta minuun, herra!" sanoi Nina ojentaen kätensä suuttuneen
majesteetin tavoin, ja silmät säkenöiden kuin leijonaemon, jolta
metsämies mielii poikasen riistää. "Minä olen Cola di Rienzin, Rooman
suuren senaattorin puoliso, ja hänen rinnallaan olen elävä ja kuoleva!"
"Viekää hän täältä, joutuen! -- joutuen! Kuulen väkijoukon olevan
lähellä."
Irene ryöstäytyi Adrianin käsistä ja lankesi Rienzin jalkoihin -- hän
syleili hänen polviansa.
"Tule, veljeni, tule! Miksi hukkaamme kallista aikaa? Rooma kieltää
sinua menettämästä henkeä, johonka sen oma itse on sulautunut."
"Oikein, Irene; Rooma on sulautunut minuun, ja me nousemme tai
lankeemme yhtenä! -- ei sen enempää!"
"Sinä viet meidät kaikki perikatoon!" sanoi Adrian jalomielisen ja
kärsimättömän kiihkeänä. "Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olemme
hukassa. Uhmoova mies! Et monista vaaroistasi säilynyt riehuvan
roistoväen teuraaksi."
"Sen uskonkin", sanoi senaattori, ja hänen mittava vartalonsa näytti
laajenevan hänen oman henkensä suuruutta. "Vielä olen triumfoiva.
Koskaan eivät viholliseni -- koskaan ei jälkimaailma saa sanoa että
_toisen_ kerran Rienzi luopui Roomasta! Kuulkaa! _'Viva 'l popolo!'_
Vielä huudetaan 'eläköön kansa!' Tuo huuto ei säikytä ketään paitsi
tyrannia! Minä triumfoin ja jään eloon!"
"Ja minä kanssasi!" sanoi Nina lujasti. Rienzi epäröitsi hetkisen,
katseli vaimoansa, painoi intohimoisesti hänet sydäntänsä vastaan,
suuteli ja vielä suuteli häntä sekä virkkoi: "Nina, minä käsken sinua,
-- lähde!"
"En ikinä!"
Rienzi oli vaiti. Irenen kyyneltulvaiset kasvot kohtasivat hänen
silmänsä. "Me kaikki tahdomme kuolla kanssasi", sanoi hänen sisarensa:
"sinä vain, Adrian, jätä meidät!"
"Olkoon sitten", sanoi ritari suruisena; "jäämme _kaikin_ tänne", ja
hän kerrassaan luopui enemmästä yrityksestä.
Lyhyt kuolonäänettömyys, jonka vaan Irenen tuskainen nyyhkytys rikkoi,
pääsi valtaan. Raivoavien tuhanten jymy kuului hirvittävän selvänä.
Rienzi näytti vaipuneen ajatuksiinsa -- sitten kohottaen päänsä, hän
virkkoi tyynesti, "olette voittaneet -- lähden kanssanne -- kokoan vain
nämät paperit ja seuraan teitä. Nopeaan, Adrian -- pelasta he!" ja hän
tarkottaen osotti Ninaa.
Toista viittausta odottamatta nuori Colonna tempasi Ninan voimalliseen
kouraukseensa, vasemmalla kädellään hän tuki Ireneä, joka kauhusta ja
mielenliikutuksesta oli melkein tunnottomana. Rienzi vapautti hänet
kevyemmästä taakasta -- hän otti sisarensa syliinsä sekä laskeutui
kierreportaita alas. Nina ei vastustellut -- hän kuuli puolisonsa
astunnan takanaan, siinä oli hänelle kylläksi -- hän kerran vain
kääntyi kiittämään häntä silmillään. Kookas, haarniskoittu pohjolainen
seisoi avonaisessa ovessa, Rienzi luovutti Irenen, joka nyt oli täysin
tiedoton, soturin syliin, ja suuteli äänetönnä hänen kalvakasta
poskeansa.
"Pian, herrani", sanoi pohjolainen, "kaikilta tahoilta rynnistetään!"
Näin sanoen hän läksi alas taakkoineen. Adrian ynnä Nina seurasivat;
senaattori seisoi hetkisen paikallaan, kääntyi ympäri sekä oli
huoneessaan ennenkuin Adrian huomasi että hän oli kadonnut.
Sukkelaan hän tempasi peitteen vuoteestaan, kiinnitti sen
akkunapuitteesen ja laskeutui sen avulla (useain jalkain matkan)
alempana olevalle parvekkeelle. "En kuolekaan rotan tavoin", sanoi hän,
"eteeni viritettyyn pyydykseen! Koko väkijoukko on ainakin näkevä ja
kuuleva minut."
Tuo oli silmänräpäyksen työ.
Sillä välin Nina oli tuskin kuutta askelta ehtinyt, kun hän huomasi
olevansa Adrianin kanssa kahden kesken.
"Haa! Cola!" hän kiljasi, "missä hän on! Hän on poissa!"
"Malttakaa mielenne, signora, hän vaan palasi noutamaan muutamia
salaisia papereita, jotka unehtuivat. Hän on heti seuraava meitä."
"Odottakaamme sitten."
"Signora", sanoi Adrian kiristellen hampaitansa, "ettekö kuule
väkijoukkoa? -- pois, pois!" ja hän läksi pakenemaan nopeammin askelin.
Nina ponnisteli hänen kourissaan -- rakkaus antoi hänelle epätoivon
voiman. Hurjasti nauraen hän ryöstäytyi hänestä. Hän riensi takasin --
ovi oli suljettu -- mutta teljetön -- hänen vapiseva kätensä viivähti
hetkisen rivassa. Hän avasi oven, työnsi raskaan salvan eteen, jotta
Adrianin oli mahdoton saavuttaa häntä. Hän oli portailla -- hän oli
huoneessa. Rienzi oli poissa! Hän samosi, hänen nimeänsä huudellen,
läpi valtahuoneuston -- kaikki oli autiota.
Kaikki ovet, joista päästiin alasvieviin käytäviin olivat ulkoa
teljetyt. Hengästyneenä, läähöttäen, hän palasi kammioon. Hän riensi
akkunaan -- älysi keinon, jolla Rienzi oli päässyt alas -- hänen uljas
sydämensä ilmaisi hänelle Rienzin uljaat aikeet: -- hän näki että he
olivat erotetut. -- "Mutta sama katto suojaa meitä", hän huudahti
riemuiten, "ja sama on kohtalomme oleva!" Tuo ajatus mielessään hän
vaipui ääneti, kärsivällisenä, permannolle.
Tehden jalon päätöksen olla hylkäämättä noita uskollisia
lemmenliittolaisia ilman uutta yritystä, Adrian oli seurannut Ninaa,
mutta liian myöhään -- ovi oli suljettu hänen ponnistustensa varalle.
Väkijoukko marssi edelleen -- hän kuuli sen huudon äkkiä muuttuvan --
se ei enää ollut _"Eläköön Kansa!"_ vaan _"Surma pettäjälle!"_ Hänen
seuralaisensa oli jo poistunut, ja huolien nyt vaan Irenen vaarasta,
Colonna katkerin murhein kääntyi pois, kulki alas porraskäytävää ja
kiiruhti virran rantaan, missä venhe ja hänen joukkonsa odottivat häntä.
Parveke, jolle Rienzi oli laskeutunut, oli sama, josta hänen tapansa
oli puhua kansalle -- se liittyi avaraan saliin, jota käytettiin
valtiollisissa juhlatiloissa -- ja sen kummallakin puolen kohosi
ulkoneva torni, jonka ristikkoakkunat antoivat parvekkeen puoleen.
Toista näistä torneista käytettiin asevarastona, toisessa oli
Brettonen, Montrealen veljen, vankisuoja. Viimeksimainitun tornin
takana oli Capitolin yhteinen tyrmä. Silloin vankila ja palatsi olivat
hirvittävän lähellä toisiansa!
Juhlasalin akkunat olivat vielä auki -- ja Rienzi astui sinne
parvekkeelta -- edellisen päivän pitojen merkkiä oli siellä nähtävänä
-- vielä kosteat viinitäplät punasivat lattiata, ja kulta- ja
hopeamaljoja väikkyi akkunakomeroissa. Hän läksi asehuoneesen oikopäätä
ja valitsi monista sota-asuista sen, joka oli ollut hänen yllään, kun
hän lähes kahdeksan vuotta sitten karkotti ylimykset Rooman porteilta.
Hän pukeutui rautaan, jättäen vaan päänsä paljaaksi; ja sitten ottaen
seinältä oikeaan käteensä Rooman suuren gonfalonin, hän palasi heti
saliin. Ei ketään ihmistä hän tavannut. Tuossa laajassa rakennuksessa,
paitsi vangituita ja uskollista Ninaa, jonka läsnäolosta hän ei tiennyt
-- senaattori oli yksin.
Eteenpäin kulki väkijoukko, ei enää määrätyssä järjestyksessä; kuin
virta virran perästä -- kaduilta, kujilta, palatsista ja hökkelistä
-- riehuva meri sai uutta lisää. Eteenpäin se kulki -- intohimot
paljoudesta yltyneinä -- vaimot ja miehet, lapset ja raihnainen ikä
-- heränneen, irtipäässeen, vastustamattoman fyysillisen voiman ja
eläimellisen kiukun kauheassa rintamassa. -- "Surma pettäjälle --
kuolema tyrannille -- kuolema sille, joka kansaa verotti!" "_Mora l'
traditore che ha fatta la gabella! -- Mora_!" Se oli kansan huuto --
se senaattorin rikos! He ryntäsivät Capitolin matalan aituuksen yli --
he täyttivät yht'äkkisellä syöksyllä tuon tilavan, hetkistä ennen niin
tyhjän -- nyt verta janoovia ihmisolentoja kihisevän aukean. Samassa
syntyi kuolemanhiljaisuus, ylhäällä parvekkeella Rienzi seisoi --
hänen päänsä oli paljastettu, ja aamuaurinko paistoi tuohon uljaasen
otsaan ja kiharoihin, jotka ennen aikojaan olivat harmaantuneet tuon
mielettömän joukon palveluksessa. Kalpeana ja pystyisenä hän seisoi
-- ei pelkoa, ei kiukkua, ei uhkaa nähty hänen kasvoillaan -- mutta
syvää murhetta ja ylevää mielenlujuutta! Hetkeinen häpeä -- hetkeinen
kunnioitus valtasi väkijoukon. Hän viittasi gonfaloniin, johon
tasavallan merkkisanat ja Rooman vaakuna olivat kirjaillut, ja näin hän
alkoi:
"Minäkin olen roomalainen ja kansalainen! kuulkaa minua!"
"Älkää kuulko häntä! älkää kuulko häntä! hänen kavala kielensä saattaa
lumota meidät!" huusi joku häntä äänekkäämmin, ja Rienzi tunsi Cecco
del Vecchion.
"Älkää kuulko häntä! alas tyranni!" huusi kimakampi ja nuorekkaampi
ääni, ja käsityöläisen rinnan seisoi Angelo Villani.
"Älkää kuulko häntä! kuolema surmalaiselle!" huusi ääni hänen
sivullaan, ja viereisen vankilan ristikko-akkunasta tuijotti häneen
kuin tiikerin silmin Montrealen veljen kostava katse. Silloin maasta
taivaasen nousi huuto -- "Alas tyranni -- alas kansan verottaja!"
Vaaru kiviä rämähti senaattorin sotasopaan -- vielä hän pysyi
liikahtamatta. Ei ainoankaan lihaksen väräys ilmaissut pelkoa.
Hänen oman ihmeellisen kaunopuheliaisuutensa vakuutus, jos häntä
vain kuultaisiin, elvytti vielä toivoa hänessä; hän seisoi lujana
omissa suuttuneissa, mutta järkähtämättömissä aatoksissaan! --
mutta juuri tuon kaunopuheliaisuuden tieto oli nyt hänen verisin
vihollisensa. Joukon johtajia vapisutti, että jos häntä kuultaisiin; ja
_"epäilemättä"_, sanoo hänen samanaikainen elämäkerrankirjoittajansa,
_"jos hän olisi puhunut vain, hän olisi muuttanut heidän kaikkien
mielet, ja työ ollut pilalla"_.
Ylimysten soturit olivat jo yhtyneet väkitungokseen -- kiviä
tappavammat aseet enensivät joukon raivoa -- keihäät ja nuolet
pimensivät ilman; jo kuultiin äänen kiljaisevan, "tietä sainioille!"
Loimottaen soihdut punersivat päivänvalossa ja huiskuivat väkijoukon
päitten päällä, kuin hornalaiset, roistoväen sekaan irtipäässeet! Ja
missäpä paikkaa helvettiä on hornanhenkiä sellaisia kuin mieletön
roistoväki voi luoda? Heiniä, halkoja ja olkia koottiin yht'äkkiä
Capitolin suurten ovien eteen, ja haiku kiiriskeli tuokion kuluttua
ilmoille, lyöden hyökkäävät peräytymään.
Rienziä ei enää näkynyt; nuoli oli lävistänyt hänen kätensä -- tuon
oikean käden, joka piti Rooman lippua pystyssä -- tuon oikean käden,
joka antoi tasavallalle valtiosäännön. Hän peräytyi myrskystä autioon
saliin.
Hän istuutui, -- ja kyyneleet, jotka eivät juosseet heikosta ja
naisellisesta hetteestä, vaan kyyneleet tunteitten ylevimmästä
lähteestä -- kyyneleet, jotka soveltuvat sotilaalle, jonka omat
joukot ovat hyljänneet -- isänmaanystävälle, jonka maanmiehet
syöksyvät päin omaa perikatoaan -- isälle, jonka lapset niskottelevat
hänen rakkauttaan vastaan, -- senkaltaiset kyyneleet tulvivat hänen
silmistään, ja ne huojensivat, mutta _ne muuttivat_ hänen sydämensä!
"Riittää, riittää!" hän sanoi nousten ja pyyhkäisten halveksuen vedet
tiehensä; "olen tarpeeksi uskaltanut, ponnistellut, tuon raukan,
epäkelvon sukukunnan hyväksi. Minä vielä sen häjyn ällistytän -- luovun
ajatuksesta, jonka he niin vähän ansaitsevat! Rooma sortukoon! --
Tunnen ainakin olevani maatani jalompi! -- se ei kannata niin ylevää
uhria!"
Hänen tuota tuntiessaan kuolema kadotti kaiken jalouden näön, mikä
sillä oli ollut, ja hän kiittämättömiä vihollisiansa ylönkatsoen
ja heidän luonnottoman raivonsa uhmilla päätti tehdä ponnistuksen
henkensä pelastukseksi! Hän riisui kimaltavan asunsa; hänen älynsä,
kekseliäisyytensä, viekkautensa palasivat. Hänen tarmokas mielensä
ajatteli salapukua -- pakoonpääsyä: -- hän jätti salin -- kulki
palvelijain huoneitten läpi - löysi niistä eräästä karkean työpuvun --
pukeutui siihen -- heitti päänsä päälle muutamia palatsin verhoimia,
ikäänkuin pyrkien tiehensä ne anastettuaan, sekä virkkoi entisin
"_fantastico riso_" -- "Kun kaikki muut ystävät luopuvat minusta,
saattanen itsekin hyljätä itseni!" Sen jälkeen hän odotti tilaisuuttaan.
Sillävälin liekit roihusivat yltyen yltymistään; ulko-ovi oli jo
tuhkana; huoneesta, jonka hän oli jättänyt, savu tuprusi pilvinä -- puu
räiski -- lyijy suli -- ryskyen sortuivat monet portit -- hirvittävä
pääsy oli koko väkijoukolle auki -- Caesarien Capitoli jo horjui päin
kukistustaan! -- Nyt oli aika! -- hän kulki lieskaisesta ovesta --
poikki kytevän kynnyksen; -- hän kulki ulkoportista vahingoittumatta --
hän oli keskellä väkitungosta. "Viljalti saalista tarjona", hän sanoi
roomalaisella murteella lähinnä seisoville, kasvot taakkansa kätkössä
-- "_Suso, suso a gliu traditore_!" Roistoväki ryntäsi hänen jälkeensä
-- hän riensi eteenpäin -- hän saapui viimeiselle portaalle, joka vei
aukealle kadulle -- hän oli viimeisellä ovella -- vapaus ja elämä
olivat hänelle avoinna. Muuan soturi (hänen omansa) tarttui häneen.
"Seis -- mihin sinä menet?"
"Varokaa ettei senaattori pääse valepuvussa karkuun!" huusi ääni hänen
takaansa -- se oli Villanin. Peittävä taakka temmattiin hänen päänsä
päältä -- Rienzi seisoi paljastettuna: "Minä olen senaattori!" hän
sanoi lujalla äänellä. "Kuka uskaltaa kansan edustajaan koskea?"
Tuokiossa väkijoukko piiritti hänet. Ei taluttaen, vaan lennättäen
raastettiin senaattori Leijonapaikalle. Liekkien roihutessa harmaa
kuvapatsas heijasti kalmankeltaisen valon ja hehkui -- (tuo hirvittävä
ja juhlallinen muistomerkki!) -- kuin itse valkea!
Sinne tultuaan, väkijoukko peräytyi, uhrinsa suuruutta kauhistuen.
Ääneti hän seisoi, kääntäen kasvonsa ylt'ympäri; eikä voinut hänen
vaatteuksensa karkeus, ei hetken hirmu, ei ilmitulon ylpeä murhe
lannistaa hänen olemuksensa majesteettia, eikä palauttaa rohkeutta
noihin tuhansiin, jotka hämmästyneinä tunkeilivat hänen ympärillään.
Vanha Capitoli liekkien verhossa valaisi hirvittävän komeana tuota
ääretöntä kansanjoukkoa. Kauas pitkin katuja ulottui tulinen loimotus
sekä taajaa väentungosta, kunnes se päättyi Colonnain -- Orsinein
-- Savellein välkkyviin lippuihin! Rooman tosi tyrannit marssivat
kaupunkiin! Heidän torviensa toitotusten kajahtaessa läpi polttavan
ilman, roistoväki näytti saavuttavan rohkeutensa. Rienzi alkoi puhua;
hänen ensi sanansa oli hänen oman kuolemansa merkki.
"Kuole, tyranni!" kiljasi Cecco del Vecchio, työntäen väkipuukon
senaattorin rintaan.
"Kuole, Montrealen surmalainen!" jupisi Villani: "näin tehtäväni
on tehty!" ja hänen oli toinen isku. Sitten vetäytyessään pois ja
nähdessään käsityöläisen, kaiken eläimellisen intohimon juopuneen
raivon vallassa, lakkiaan heiluttaen ja kiljuen potkivan kaatunutta
jalopeuraa, -- nuori mies katseli häntä katkeran ja masentavan
ylönkatseen silmäyksin ja sanoi pistäessään aseensa tuppeen ja
verkalleen kääntyessään, jättääkseen väkijoukon:
"Hullu, viheliäinen hullu! _sinulla ja noilla_ ainakaan _ei ollut
omaisen verta kostettavana_!"
Hänen sanojaan ei kuultu -- hänen lähtöään ei huomattu; sillä kun
Rienzi sanatta, valituksetta vaipui maahan, -- kun väkijoukon ärjyvät
aallot vyöryivät hänen päällitsensä, -- ääni, kimakka, terävä ja
hurja, kuului yli kaiken jylinän. Palatsin akkunassa (morsiuskammionsa
akkunassa) Nina seisoi! -- alhaalla ja ylt'ympäri raivoavien liekkien
lomitse kasvot ja ojennetut kädet näkyvissä! Ennenkuin vielä tuon
läpitunkevan kiljauksen väreet olivat hälvenneet ilmoille, maahan
mahtavasti romahtaen sortui koko tuo Capitolin sivusta, -- mustaksi,
kyteväksi raunioksi.
* * * * *
Samana hetkenä yksinäinen pursi kiiti vinhasti pitkin Tiberiä.
Rooma oli melkeän matkan päässä, mutta palon kellertävä hehku loi
häämötyksensä virran rauhalliseen ja kuvastavaan kalvoon: sanomattoman
ihana oli maisema! vieno, kaikkea maalarin ja runoniekan taidetta
ylempi, auringonvalo väreillen yli syksyisten kasvikkoin ja vyyhdyttäen
kultaisen Virran aallot lempeään rauhaan!
Adrianin katse oli kiintynyt Capitolin torneihin, jotka liekehtien
kohosivat ilmoille ympäröivien rakennusten huippujen joukosta; --
tajuttomana ja hänen suojelevaan rintaansa turvaantuneena, Irene
onneksi oli hetken hirmuista tietämättömänä.
"Ne eivät uskalla -- ne eivät uskalla", virkkoi urhea Colonna, "loukata
hiuskarvaakaan tuosta pyhästä päästä! -- Jos Rienzi menehtyy, Rooman
vapaus menehtyy ainiaaksi! Niinkuin nuot tornit, jotka kohoavat
liekkien helmoista, Rooman ylpeys ja muistomerkki, hän on nouseva
hetken vaarojen ylitse. Katso, yhä vikautumattomana riehuvan elementin
keskellä, Capitoli itse on hänen merkkikuvansa!"
Tuskin hän oli nuot sanat sanonut, kun ääretön savuröykkiö pimensi
etäisen palon ja raskas romahdus, matkan heikontamana, saapui hänen
korviinsa; seuraavana silmänräpäyksenä tornit, joita hän oli katsellut,
olivat kadonneet näkyvistä, ja kiinteä ja uhkaava tulihehku näytti
ammahtaneen ilmoille -- koko Roomasta itsestä tehden polttorovion
_Rooman viimeiselle tribuunille!_