Epätietoisuus.
Walter de Montreal haudattiin St. Maria dell' Aracelin kirkkoon.
Mutta "hänen tekemänsä paha eli hänen jälkeensä!" Vaikka rahvas,
hänen vangitsemiseensa saakka oli nurkunut Rienzille siitä, että niin
kuulu rauhanhäiritsijä sai vapaana liikkua, hän tuskin oli kuollut,
kun se aikoi sääliä kauhunsa esinettä. Tuon omituisen hurskauden
vallassa, jota Montreal aina oli osottanut, pitäen sitä sotilaan
luonteen kauniina ja luonnollisena puolena, hän heti tuomion langettua
oli antautunut hartaisin kuoleman valmistuksiin. Augustinolaismunkin
seurassa hän kulutti yön lyhyet, jälellä olevat hetket rukouksissa
ja synnintunnustuksissa, lohdutti veljiänsä ja kulki telotuslavalle
sankarin askelin ja marttyrin itsen-uhrauksin. Ihmissydän kummallisesti
hairahtuen, rahtuakaan katumatta elämänsä ammattirosvousta ja murhaa,
tuon urhean soturin melkein viimeiset sanat olivat hänen omien
töittensä ylpeätä kerskausta. "Olkaa urhoollisia, niinkuin minä olin",
hän sanoi veljilleen, "ja muistakaa että nyt olette Apulian, Toscanan
ja La Marcan nöyryyttäjän perillisiä."
Tätä mielenlujuutta kesti hänessä telotuslavallakin. "Minä kuolen",
hän sanoi kääntyen roomalaisiin -- "minä kuolen tyytyväisenä, kun
luuni saavat levätä P. Pietarin ja P. Paavalin pyhässä kaupungissa ja
Kristuksen sotamiehelle suodaan Apostolien hautuumaa. Mutta minä kuolen
syyttömänä. Rikkauteni on rikokseni -- valtionne köyhyys syyttäjäni.
Rooman senaattori, saattanet kadehtia viimeistä hetkeäni -- Walter de
Montrealen kaltaiset miehet eivät sorru kostamatta." Näin sanoen hän
kääntyi itään, jupisi lyhykäisen rukouksen, laskeutui rauhallisena
polvilleen jo sanoi itsekseen, "Rooma, säilytä tuhkani! -- Maa
muistoni! Kaitselmus kostoni; ja nyt, Taivas ota henkeni! -- iske!"
Ensi lyönnistä pää erkani ruumiista.
Hänen petollisuutensa vain osaksi tunnettiin, pelko oli unehtunut,
ja kaikki mitä Walter de Montrealen muistosta Roomassa eli, oli
hänen sankariutensa ihailua ja loppunsa sääliä. Pandulfo di Guidon
kohtalo, joka seurasi muutaman päivän perästä, kiihotti vielä syvemmän
vaikka levollisemman tunteen senaattoria vastaan. "Hän oli kerran
Rienzin ystävä!" sanoi joku. "Hän oli rehellinen, suora kansalainen!"
nureksi toinen. "Hän ajoi kansan asiaa!" murisi Cecco del Vecchio.
Mutta senaattori oli ponnistellut päätökseen olla järkähtämättä
oikeatuntoinen ja katsella kaikkia Rooman vaaroja niinkuin roomalaisen
tuli. Rienzi muisteli ettei hän milloinkaan ollut luottanut
tulematta petetyksi, ei milloinkaan antanut anteeksi terottamatta
vihollisuutta. Hän oli julman kansan, epäluotettavien ystävien,
katalain vihollisten keskellä, ja epäkohtainen armahdus synnyttäisi
vaan salaliiton palkaksi. Mutta tuo taistelu, jota hän taisteli,
nähtiin hysteerillisistä puuskista, joita hän ei voinut salata. Hän
milloin itki katkerasti, milloin hurjasti nauroi. "Enkö koskaan enää
saa nauttia anteeksiantamisen hekumaa?" sanoi hän. Tylyt katselijat
pitivät sitä -- muutamat houkkeutena, muutamat vehkeilynä. Mutta tuo
ankaruus teki hetkeksi tarkotetun vaikutuksen. Kaikki kuohus taukosi,
pelko hiipi läpi kaupungin, järjestys ja rauha nousivat pinnalle: mutta
alta, sen aikaisen kirjoittajan jyrkän lausunnon mukaan, "_Lo mormorito
quetamente suonava_". ["Kuului hiljaista jytyä."]
Jos tyynesti tarkastellaan Rienzin menettelyä tuohon pelottavaan aikaan
hänen elämätään, on tuskin mahdollista syyttää häntä ainoastakaan
valtiotaidon erehdyksestä. Virheistään parantuneena hän ei esittänyt
mitään tarpeetonta komeutta -- ei antautunut mihinkään juopuneen
ylpeyden näytelmiin -- tuon uhkean mielenkuvituksen pikemmin kuin
turhamaisuuden, joka tribuunin oli vienyt loiston osotuksiin, olivat
nyt raskaitten kohtalojen muisto sekä kypsyneemmän järjen jäykkä
tyyneys lepoon viihdyttäneet. Hän oli kohtuullinen, säästäväinen,
varovainen, maltillinen, "eikä milloinkaan", huomauttaa muuan
todistaja, joka ei suinkaan ole puolueellinen, "ole niin erinomaista
miestä nähty. [Vit. di Cola di Rienzi] Hänessä jokainen ajatus oli
Rooman jokaiseen turpeeseen kohdistunut." Uupumatta työssä, hän
tarkasti, määräsi, järjesti kaikki tyyni, kaupungissa, sotajoukossa,
rauhan ja sodan asiat. Mutta häntä heikosti tuettiin, ja ne, joita
hän käytti, olivat laimeita ja velttoja. Sittenkin hänen aseensa
menestyivät. Paikka paikan, linna linnan perästä antautui senaattorin
sotapäällikölle, ja itse Palestrinan vallotus oli hetken kysymys.
Hänen taitonsa ja sanansa esiintyivät ratkaisevina vaikeissa tiloissa,
ja lukijalta ei saattanut jäädä huomaamatta, kuinka selvästi niitä
käytettiin, silloin kun hän vapautui ulkomaisten palkkasoturiensa
rautaisesta holhouksesta. Montreal surmattuna, hänen veljensä
vangittuina (vaikka heidän henkensä säästettiin) -- pelko joka loi
nöyryyttä, iski noitten rosvosoturien poviin. Ollen poissa Roomasta ja
Annibaldin johdolla taistellen ylimyksiä vastaan, nuot välttämättömät
paholaiset alituisen toiminnan ja alituisen menestyksen vuoksi
eivät saattaneet karata herransa kimppuun; ja Rienzi, mielellään
mukaantuen roomalaisten luonnolliseen vastenmielisyyteen, pidätti
siten pohjolaiset kaikesta kaupungin yhteydestä, sekä kuten hän
kerskaili, oli Italian ainoa valtija, joka hallitsi, palatsi vain omien
kansalaistensa vartioimana.
Hänen vaarallisesta asemastaan huolimatta -- hänen epäluuloistaan
ja pelostaan huolimatta, ei mikään suottainen julmuus tahrannut
hänen ankaraa oikeudentuntoaan. -- Montreal ja Pandulfo di Guido
olivat ainoat valtiolliset uhrit, jotka hän vaati. Jos italialaisen
viisauden pimeän macchiavellismin mukaan noitten vihollisten kuolema
oli epäpoliittisuutta, niin se ei ollut työssä vaan tekotavassa.
Jokin Bolognan tahi Milanon ruhtinas olisi välttänyt telotuslavan
synnyttämää osanottoa, ja myrkkyjuoma tahi tikari olisi turvallisemmin
kirveen korvannut. Mutta kaikkine vikoineen, todellisine tai luultuine,
ei ainoallakaan tuon katalan ja verisen valtiotaidon teolla, mikä
Italian menestyksellisempiä ruhtinaita ohjasi, koskaan noudattanut
kunnianhimoaan tai vakuuttanut turvallisuuttaan Rooman viimeinen
tribuuni. Mitkä hyvänsä hänen hairahduksensa lienevätkin olleet, hän
eli ja kuoli miehenä, joka uneksui turhan, mutta kunniakkaan unelman,
turmeltuneessa ja raukkamaisessa kansassa saavansa hereille muinaisen
tasavallan hengen.
Kaikista senaattorin seuralaisista uutterin ja suosituin yhä oli Angelo
Villani. Kohotettuaan hänet korkeaan asemaan, Rienzi tunsi itsensä
ikäänkuin uudestaan nuoreksi, tavattuaan henkilön, joka oli hänen
kiitollisuuteensa oikeutettu -- hän rakasti nuorukaista kuin omaa
poikaansa. Villani ei milloinkaan poistunut hänen sivultaan, paitsi
keskustellakseen kaupungin eri korttelien eri kansanjohtajien kanssa;
ja näissä keskusteluissa hänen intonsa näytti olevan laimentumaton --
näytti koskevan hänen terveyteensä; ja Rienzi häntä hellästi nuhteli,
milloin hyvänsä omista aatoksistaan havahtuen hän katseli hajamielistä
silmää ja lyijynkarvaista kalvakkuutta, mikä oli seurannut nuoruuden
kukkeutta ja välkettä.
Sellaiseen toreilemiseen nuori mies vastaili vain samoilla
muuttumattomilla sanoilla.
"Senaattori, minulla on suuri työ tehtävänä", ja näitä sanoja
sanoessaan hän hymyili.
Eräänä päivänä ollessaan senaattorin luona Villani jotenkin töykeästi
sanoi, "muistatteko, herrani, minun niin kunnostaneeni itseäni Viterbon
tappelussa, että kardinaali d'Albornozkin suvaitsi huomata minut?"
"Muistan urhollisuutesi hyvin, Angelo, mutta miksi tuota kysyit?"
"Herrani, Bellini, Capitolin vartioston päällikkö on vaarallisesti
sairastunut?"
"Tiedän sen."
"Kenelle saattaa herrani uskoa tuon toimen?"
"Häntä lähimmälle, vaikka."
"Mitä! Soturille joka on Orsinia palvellut!"
"Se on totta. No, otamme Tommaso Pilangierin."
"Kelpo mies; mutta eikö hän ole Pandulfo di Guidon sukulainen?"
"Onko niin laita? Se seikka on huomioon otettava. Onko sinulla joku
ystävä tiedossa?" sanoi senaattori hymyillen. "Utelemisesi mielestäni
siihen viittaa."
"Herrani" vastasi Villani punastuen, "olen kenties liian nuori; mutta
tuo toimi kysyy uskollisuutta enemmän kuin vuosia. Tunnustanko?
Taipumukseni on pikemmin palvella teitä miekallani kuin kynälläni."
"Haluatko todentotta ryhtyä tuohon toimeen? Se on vähempiarvoinen eikä
yhtä tuottava kuin nykyinen virkasi, ja olethan liian nuori johtamaan
noita itsepintaisia olentoja."
"Senaattori, veinpä hurjempiakin poikia Viterbossa hyökkäykseen. Mutta
olkoon niinkuin teidän etevämpi viisautenne parhaaksi katsoo. Mitä
tehnettekin, pyydän teitä olemaan varuillanne. Jos petturin valitsette
Capitolin vartioston päälliköksi, -- minä vapisen tuota ajatellessani!"
"Kautta uskoni, kalpenetpa jo, rakas poikani; ystävyytesi on suloinen
pisara karvaassa juomassa. Kenen saattaisin valita paremmin kuin sinun?
Sinä saat tuon paikan, ainakin Bellinin sairauden ajaksi. Tahdon tänään
antaa määräykseni. Se toimi vähemmän rasittaakin nuorta mieltäsi, kuin
se, jota nyt hoidat. Olet liiaksi uuttera asiamme hyväksi."
"Senaattori, siihen vastaan vaan tapani mukaan -- minulla on suuri työ
tehtävänä!"