Ilmitulo.
Neuvosto hajosi -- Rienzi riensi omaan asuntoonsa. Tavattuaan tiellä
Villanin, hän puristi hellästi nuorukaisen kättä. "Pelastit Rooman ja
minut suuresta vaarasta", sanoi hän; "pyhimykset sinut palkitkoot!"
Huolimatta Villanin vastauksesta, hän kiiruhti edelleen. Nina,
levottomana ja huolissaan, odotteli häntä heidän kammiossaan.
"Etkä vielä vuoteessa?" sanoi Rienzi, "Ninani, sinunkaan kauneutesi ei
kestä moista valvontaa."
"En saattanut levätä ennenkuin olin nähnyt sinut. Kuulin (ja koko Rooma
sen jo tietää) että olet ottanut kiinni Walter de Montrealen ja että
hän on mestauspölkyllä saapa surmansa."
"Ensimmäinen rosvo, joka koskaan kuoli niin uljaan kuoleman", virkkoi
Rienzi verkalleen riisuutuen.
"Cola, en ole milloinkaan ryhtynyt suunnitelmiisi -- valtiotuumiisi
esitykselläkään. Kylläksi on ollut minulle riemuita niitten
menestyksestä, surra niitten raukenemisesta. Nyt minulla on sinulle
yksi anomus -- säästä tuon miehen henki."
"Nina -- --"
"Kuule minua, -- puhun omaksi parhaaksesi! Hänen rikostensa uhalla
hänen uljuutensa ja neronsa ovat hankkineet hänelle ihailijoita hänen
vihollistensakin joukosta. Moni ruhtinas, moni valtio, joka salaisesti
iloitsee hänen kukistumisestaan, on teeskentelevä kauhua hänen
tuomariinsa. Kuule vielä, hänen veljensä auttoivat paluutasi, maailma
on sanova sinua kiittämättömäksi. Hänen veljensä lainasivat sinulle
rahaa, maailma -- tiedä se -- on sanova sinua --"
"Seis!" katkasi senaattori. "Kaikki, mitä olit sanova, on mielessäni
ennakolta. Tunnethan minut -- sinulta en mitään peittele. Mikään
liitto ei voi sitoa Montrealen uskollisuutta -- ei mikään armo voittaa
hänen kiitollisuuttaan. Hänen verisen kätensä tieltä ovat totuus ja
oikeus pois pyyhkäistyt. Jos langetan Montrealen, joudun epäsuosioon
ja vaaraan -- myönnetään. Jos vapautan hänet, ennen huhtikuun ensi
sateita pohjolaisten ratsut hirnuvat Capitolin saleissa. Kummanko tässä
tapauksessa lasken vaaran alaiseksi, itsenikö vai Rooman? Älä kysy
enempää -- vuoteeseen, vuoteesen!"
"Lukisitko aavistukseni, Cola, salaperäiset -- synkät -- kummalliset!"
"Aavistuksesi! -- Minulla on omani", vastasi Rienzi suruisena,
katsellen avaruuteen ikäänkuin ajatuksissaan asuttaen sen aaveilla.
Sitten kohottaen silmänsä taivaaseen, hän sanoi tuon yltiöpäisyyden
kiihkeyksin, mikä oli suurena osana hänen sekä voimaansa että
heikkouttaan: -- "Herra, minun älköön olko ainakaan Saulin synti!
Amaleekilainen ei ole säästyvä!"
Rienzin nauttiessa lyhyttä, herkkää ja levotonta untaan, jota Nina
vartioitsi -- unettomana, huolissaan, kyyneleissään sekä synkkien
ja hirmuisten aavistusten ahdistamana -- syyttäjä oli tuomaria
onnellisempi. Viimeiset ajatukset, jotka liitivät Angelo Villanin
mielessä, ennenkuin ne uneen verhoutuivat, olivat kirkkaat ja eloisat.
Hän ei tuntenut omantunnonvaivoja petettyään toisen luottamuksen --
hän tunsi vaan että tuumansa olivat menestyneet, että tehtävänsä oli
luonnistunut. Rienzin kiitolliset sanat soivat hänen korvissaan, ja
menestyksen mahtavat toiveet Rooman senaattorin ohella, viihdyttivät
hänen nukkumaan ja värittivät hänen unelmansa.
Mutta tuskin oli hän kahta hetkeä maannut; kun hänet herätti eräs
palatsin palvelijoista, joka itse oli unenpöpperössä. "Antakaa
anteeksi, messere Villani", sanoi hän, "mutta alhaalla on
Ursula-sisaren lähetti; hän käskee teitä heti luostariin -- hän on
kuoleman kielissä ja tahtoisi välttämättömästi tavata teitä."
Angelo, jonka herkkää tunteellisuutta, mitä hänen syntyperäänsä tuli,
aina kiihottivat epämääräiset, mutta kunnianhimoiset toiveet --
hyppäsi vuoteestaan, pukeutui hät'hätää sekä läksi lähetin keralla
luostariin. Capitolin pihasta ja leijonaportaitten luota jo kuului
työmiesten hälinää, ja katsoessaan taakseen Villani näki mustaan
verhotun mestauslavan pilvenlongan kaltaisena tötöttävän päivänkoitteen
harmaassa valossa -- samassa Capitolin kello raskaasti jymähti.
Tuska valtasi hänet. Hän kiiruhti eteenpäin; -- tuona varhaisena
hetkenä hän jo kohtasi ihmisjoukkoja, kumpaakin sukupuolta, jotka
riensivät pitkin katuja, katsomaan mainion Suuren Komppanian päällikön
telotusta. Augustinolaisluostari oli kaupungin syrjäisimmässä laidassa,
ja punertava valo jo julisti auringon nousua kukkulain huipuilta,
kun nuori mies saapui tuon kunnianarvoisan rakennuksen edustalle.
Ilmoitettuaan nimensä hän heti laskettiin sisään.
"Suokoon Taivas", sanoi vanha nunna, joka saattoi häntä läpi pitkän,
kiertelevän käytävän, "sinun tuovan lohdutusta sairaalle sisarelle: hän
on sitten huomenmessun sinua katkerasti ikävöinnyt."
Syrjäisessä kammiossa, jossa ne sisaruskunnan jäsenistä, joille
myönnettiin siihen tarvittava lupa, kohtasivat ulkomaailmasta saapuvat
vieraansa, istui ijäkäs nunna. Roomaan palattuaan Angelo oli nähnyt
hänet vain kerran, ja sen jälkeen oli tauti rajusti runnellut hänen
ruumistaan sekä muotoaan. Ja kääriliinain kaltaisissa vaatteissaan ja
vartalo kuihtuneena, hän aamuisessa valossa näytti aaveelta, jonka
päivä oli maan päällä yllättänyt. Mutta hän lähestyi nuorukaista
liikkuen kimmokkaammin ja eloisammin kuin näytti hänen surkastuneelle
ruumiilleen mahdolliselta. "Olet tullut", hän sanoi. "Hyvä, hyvä!
Tänä aamuna huomenmessun jälestä rippi-isäni, augustinolainen, joka
yksin tuntee elämäni salaisuudet, kutsui minut erikseen, ja kertoi
että senaattori on ottanut kiinni Walter de Montrealen, että hän on
tuomittu kuolemaan ja että augustinolais-veljeskunnasta on pyydetty
joku huolimaan hänen viimeisiä hetkiään -- niinkö lienee?"
"Olette oikeassa", sanoi Angelo kummastellen. "Tuo mies, jonka nimi
teitä kauhistutti -- josta useasti varotitte minua -- kuolee päivän
koittaessa."
"Niin pian! -- niin pian! -- Voi armias Äiti! Juokse! Olet senaattorin
lähellä, suuresti hänen suosiossaan; juokse! Lankea polvillesi -- ja
niinkuin Jumalan armoon turvaat -- älä nouse ennenkuin olet saanut
provencelaisen hengen pelastetuksi."
"Hän hourii", jupisi Angelo huulet valkeina.
"En houri, -- poika!" kujasi sisar hurjasti; "tiedä että tyttäreni oli
hänen jalkavaimonsa. Hän tahrasi sukumme -- omaansa uljaamman suvun.
Minä syntinen vannoin kostavani. Hänen poikansa -- heillä oli vaan yksi
ainoa! -- kasvoi rosvon leirissä; -- verivimmainen elämä -- häpeän
kuolema -- helvetin tulevaisuus -- eli hänen edessään. Minä tempasin
lapsen sellaisen kohtalon kynsistä -- vein pois hänet -- kerroin isälle
hänen kuolleen -- laskin hänet kunniallisten vaiheitten polulle.
Annettakoon rikkomukseni anteeksi! Angelo Villani, sinä olet tuo lapsi;
-- Walter de Montreal on isäsi. Mutta nyt kuolonvaivoissani minä
kauhistun kostonhimoisia ajatuksiani. Kenties --"
"Pattoinen ja kirottu!" katkasi Villani kiljaisten: -- "pattoinen ja
kirottu olet tosiansa! Tiedä että minä tyttäresi rakastajan kavalsin!
-- pojan pettämänä isä kuolee!"
Ei silmänräpäystäkään hän viivytellyt, ei jäänyt hän näkemään sanojensa
vaikutusta. Kuin mieletön -- kuin vainolainen kintereillään -- hän
syöksyi luostarista -- kiiti pitkin autioita katuja. Kuolonkellot
soivat, ensin epäselvästi, sitten pauhaten, hänen korvissaan. Jokainen
sävel tuntui hänestä Jumalan kiroukselta; eteenpäin -- eteenpäin --
hän riensi läpi tyhjentyneen kaupunginosan, väkijoukot häilyivät hänen
edessään -- hän sekaantui elävään virtaan, pidätettiin, töytättiin
takasin -- tuhansia tuhansien perästä hänen ympärillään -- edessään.
Hengästyneenä, läähättäen hän tunki edelleen -- rynnisti tiensä --
kuulematta -- näkemättä -- kaikki oli kuin unta. Yli etäisten kukkulain
välähti aurinko; kellonsoitto taukosi! Oikealta ja vasemmalta hän
työnsi tungoksen syrjään. Hänen voimansa olivat kuin jättiläisen! Hän
läheni kovaonnista paikkaa. Kuolon hiljaisuus painoi kuin sankka usma
väkijoukkoa. Hän kuuli äänen, painuessaan eteenpäin, syvän, kirkkaan
-- se oli hänen isänsä ääni! -- se vaikeni -- kuulijakunta hengitti
raskaasti -- humisi -- huojui sinne tänne. Eteenpäin, eteenpäin kulki
Angelo Villani. Senaattorin vartiomiehet katkasivat hänen tiensä -- hän
syrjäytti heidän keihäänsä -- riistäytyi heidän kouristaan -- murti
aseellisen ympäryksen -- seisoi Capitolin edustalla. "Seis, seis" hän
olisi huutanut, mutta kauhu teki hänet mykäksi. Hän näki välähtävän
kirveen -- näki taivutetun niskan. Ennenkuin toinen henkäys ehti hänen
huulilleen, kalinainen rungoton pää nostettiin ilmaan, -- Walter de
Montrealea ei ollut enää.
Villani näki -- hän ei pyörtynyt -- ei kaatunut -- vaan loi silmänsä
tuosta nostetusta päästä, tippuvasta hurmeesta, parvekkeeseen, jossa
tavan mukaan juhla-asussaan istui Rooman senaattori -- ja nuorukaisen
muoto oli kuin hornanhengen muoto!
"Haa!" hän sanoi, jupisten itsekseen ja muistaen Rienzin seitsemän
vuotta ennen lausumat sanat -- _"Siunattu olet sinä, jolla ei ole
omaisen verta kostettavana!"_