Walter de Montrealen tuomio.
Hiljaisesti vietiin Suuren Komppanian päällikkö Capitolin tyrmään.
Samassa rakennuksessa majailivat nuot Rooman hallituksesta kilpailevat;
toinen asui vankilassa, toinen palatsissa. Vartijat eivät huolineet
panna häntä kahleisin, ja pöydällä palavan lampun valossa Montreal näki
ettei hän ollut yksin -- hänen veljensä olivat joutuneet sinne ennen
häntä.
"Hauskaa että tavattiin", sanoi P. Johanneksen ritari, "olemmepa
viettäneet hupaisempiakin öitä yhdessä, kuin mitä tästä arvattavasti
koituu."
"Lasketko leikkiä, Walter?" sanoi Arimbaldo puoleksi itkien. "Etkö
tiedä että kohtalomme on ratkaistu? Kuolema vaanii meitä."
"Kuolema!" kertoi Montreal, ja ensi kertaa hän kalpeni; kenties ensi
kertaa elämässään hän tunsi pelon tuskaa.
"Kuolema!" hän kertoi jälleen. "Mahdotonta! Hän ei uskalla! Hän ei
uskalla, Brettone; soturit, pohjolaiset! -- ne nostavat metelin,
riistävät meidät pyövelin kynsistä!"
"Heitä pois turha toivo", sanoi Brettone kolkosti; "soturit ovat
Palestrinan edustalla leiriytyneinä."
"Mitä! Typerä -- mieletön! Tulitteko Roomaan yksinänne tuon hirmuisen
miehen pateille?"
"Itse olet typerä! Miksi tulit tänne?" vastasi veli.
"Miksi tosiaan! tietäessäni sinun olevan sotavoimain päällikkönä; ja --
mutta olet oikeassa -- minä olin typerä, pannessani kavalaa tribuunia
vastaan sinun ala-arvoisen tajusi. Riittää! Soimaus on turhaa. Milloin
te vangittiin?"
"Hämärissä -- heti päästyämme Rooman porteista sisään. Rienzi oli
saapunut salavihkaa."
"Hm! Mitä hänellä lienee minua vastaan tiedossa? Kuka lienee kavaltanut
minut? Kirjurini ovat luotettavia -- kaikki koeteltuja -- paitsi tuota
nuorukaista, ja hän näytti niin hartaalta -- tuo Angelo Villani!"
"Villani! Angelo Villani!" huudahtivat veljet yhteen ääneen. "Oletko
uskonut hänelle jotakin?"
"Niin, pelkäänpä että hän lienee nähnyt -- ainakin osittain -- minun
ja teidän sekä ylimysten välisen kirjevaihdon -- hän oli kirjurinani.
Tiedättekö hänestä jotakin?"
"Taivas on sokaissut sinut Walter!" sanoi Brettone. "Angelo Villani on
senaattorin suosikki."
"Nuot silmät siis pettivät minut", jupisi Montreal kauhistuen; "ja
ikäänkuin _hänen_ henkensä olisi palannut maahan, Jumala minua
rankasee."
Pitkä äänettömyys seurasi. Vihdoin Montreal, jonka reipas ja eloisa
luonne ei pitkäksi aikaa synkistynyt, puhui jälleen:
"Ovatko senaattorin raha-arkut täynnä? -- Mahdotonta."
"Tyhjät kuin dominikaanin!"
"Sitten olemme pelastetut. Määrätköön hän päämme hinnan. Raha
hyödyttänee häntä enemmän kuin veri."
Ja ikäänkuin tuo ajatus olisi tehnyt kaiken muun miettimisen
tarpeettomaksi, Montreal riisui vaippansa, rukoili lyhyen rukouksen ja
heittäytyi kopin nurkassa olevalle rahille.
"Onpa sitä huonommillakin vuoteilla maattu", sanoi ritari, oikaisten
itsensä ja oli hetkisen perästä sikeässä unessa.
Veljekset kuuntelivat hänen syvää, mutta tasaista hengitystään
kadehtien ja ihmetellen; he vaan eivät olleet keskustelu-tuulella.
Hiljaa ja ääneti kuin kuvapatsaat he istuivat nukkuvan vieressä. Aika
kului, ja puoliyötä seuraavan hetken ensimmäinen viileä henkäys puhalsi
läpi heidän komeronsa ristikon. Salvat helähtivät, ovi aukeni, kuusi
aseellista miestä astui sisään, kulki ohi veljesten ja yksi heistä
kosketti Montrealea.
"Voi!" hän sanoi, yhä nukkuen, mutta kääntäen kylkeänsä. "Voi!" hän
sanoi vienolla Provencen kielellä, "suloinen Adeline, emmehän vielä
nouse -- niin pitkään, pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme!"
"Mitä hän sanoo?" murahti vartija, ravistaen Montrealea tylysti. Ritari
hyppäsi heti pystyyn ja hänen kätensä hapueli vuoteen päätä ikäänkuin
miekkaa tavotellen. Hän tuijotti hurjistuneena ympärilleen, hieroi
silmiään ja sitten katsellen vartijaa hän tajusi tilansa.
"Aikasinpa Capitolissa noustaan", sanoi hän. "Mitä minusta tahdotte?"
"Se on valmiina!"
"Se! Mikä se?" sanoi Montreal.
"Piinapenkki!" vastasi soturi pahansuovan riemuin.
Suuri päällikkö ei sanonut sanaakaan. Hän silmäili hetkisen aikaa
noita kuutta miekkamiestä, ikäänkuin mitellen omaa voimaansa heidän
rinnallaan. Hänen katseensa liiti ympäri huoneen. Karkein rautakanki
olisi ollut hänelle arvokkaampi kuin milloinkaan vielä Milanon
oivallisin säilä. Hänen tarkastuksensa päättyi huokaukseen, hän
heitti vaippansa hartioilleen, nyökkäsi veljilleen päätään ja seurasi
vartijoita.
Eräässä Capitolin salissa, jonka seinää verhosi pahaatietävä,
veripunanen, valkoraitainen silkki, istui Rienzi neuvoskuntineen.
Muutaman komeron eteen oli musta esirippu vedetty.
"Walter de Montreal", sanoi eräs pieni pöydän ääressä istuva mies,
"Jerusalemin kuuluisan P. Johanneksen ritarikunnan jäsen --"
"Ja Suuren Komppanian päällikkö!" lisäsi vangittu lujalla äänellä.
"Te olette useista rikoksista syytettynä: rosvoamisesta ja murhasta
Toskanassa, Romagnassa, Apuliassa --"
"Rosvoamisen ja murhan asemasta urheat miehet ja kunnon ritarit", sanoi
Montreal oikaisten itsensä, "käyttäisivät sanoja 'sota ja voitto'.
Niihin tunnustan itseni syypääksi! Jatkakaa."
"Sitten teitä syytetään katalasta juonittelusta Rooman vapautta
vastaan karkotettujen ylimysten palauttamiseksi sekä rikoksellisesta
kirjevaihdosta, jossa olette ollut Stefanello Colonnan kanssa."
"Syyttäjäni?"
"Astu esiin, Angelo Villani!"
"_Sinäkö_ siis minut kavalsit?" sanoi Montreal vakavana. "Sen
ansaitsinkin. Minä pyydän teitä, Rooman senaattori, antakaa tuon nuoren
miehen poistua. Minä tunnustan olleeni kirjevaihdossa Colonnain kanssa
ja aikoneeni palauttaa ylimykset."
Rienzi viittasi Villanille, joka kumarsi ja poistui. "Sitten on
teidän vielä, Walter de Montreal, täydellisesti ja todenperäisesti
paljastaminen salaliittonne."
"Se on mahdotonta", vastasi Montreal huolettomasti.
"Ja miksikä?"
"Siksi että vaikka omaan elämääni nähden menettelen niinkuin parhaaksi
katson, en tahdo kavaltaa muitten henkeä."
"Miettikää -- olittehan kavaltaa tuomarinne hengen!"
"En kavaltaa -- eihän minulla ollut luottamustanne."
"Lailla, Walter de Montreal, on kireitä pakotusneuvoja -- katsokaa!"
Musta esirippu vedettiin syrjään, ja Montrealen silmä tapasi pyövelin
ja kidutuslavan. Hänen uljas rintansa kohoili inhosta.
"Rooman Senaattori", sanoi hän, "nuot kapineet ovat orjia ja konnia
varten. Minä olen ollut sotilas ja päällikkö; elämän ja kuoleman
ollessa kädessäni -- olen menetellyt mieleni mukaan, mutta vertaistani
ja vihollistani en koskaan ole kidutuksella häväissyt."
"Ritari Walter de Montreal", virkkoi senaattori arvokkaasti,
mutta hieman kursastellen, "vastauksenne on senkaltainen, mikä
luonnollisesti nousee urhoollisten miesten huulille. Mutta kuulkaa
minulta, jonka onni on tehnyt tuomariksenne, että ei enemmän orjiin
ja konniin, kuin ritareihin ja jalosukuisiin nähden nuot kapineet
ole lain koneita eikä totuuden tutkijoita. Myönnyin vaan näitten
kunnianarvoisten neuvosmiesten toivomukseen koetellakseni hermojanne.
Mutta vaikka olisitte Campagnan mitättömin maalainen, ei teidän
minun tuomioistuimeni edessä tarvitsisi peljätä kidutusta. Walter de
Montreal löytyykö Italian ruhtinaissa, joita olette tuntenut, Rooman
ylimyksissä, joita tahdoitte auttaa, ainoata, joka saattaisi siitä
kerskata!"
"Tahdoin vaan", sanoi Montreal hiukan epäröiden, "yhdistää ylimykset
teihin, henkeänne vastaan en juonitellut!"
Rienzi synkistyi. -- "Riittää", sanoi hän äkkiä. "P. Johanneksen
ritari, minä tiedän salaiset tuumanne, kaartelemiset ja verukkeet eivät
sovi eivätkä ole hyödyksi teille. Ellette juonitellut minun henkeäni,
juonittelitte Rooman henkeä vastaan. Yksi ainoa pyyntö teille vielä
suodaan maailmassa, kuolintapanne." Montrealen huulet värähtivät.
"Senaattori", sanoi hän hiljaa, "saanko puhua kanssanne tuokion
kahdenkesken?"
Neuvosmiehet katsahtivat ylös. "Herrani", kuiskasi heistä vanhin,
"epäilemättä hänellä on aseita kätkettynä -- ei ole häneen luottamista."
"Vangittu", vastasi Rienzi hetken vaitiolon päästä, "jos armoa anot,
on pyyntösi turha ja apulaisiltani minä en mitään salaa. Sano pois
sanottavasi!"
"Mutta kuulkaa", sanoi vangittu laskien käsivartensa ristiin, "se ei
koske minun henkeäni, vaan Rooman menestystä."
"Sitten", sanoi Rienzi muuttunein äänin, "on pyyntösi myönnetty.
Liittäös rikkomukseesi salamurhan aikeet, mutta Rooman hyväksi minä
uhmaisin suuremmatkin vaarat."
Niin sanoen hän viittasi neuvosmiehille, jotka poistuivat ovesta, mistä
Villani oli saapunut sisään, ja vartijat peräytyivät salin etäisimpään
päähän.
"No, Walter de Montreal, älä vitkastele, aikasi on täpärä."
"Senaattori", sanoi Montreal, "henkeni on teille vähästä arvosta;
tullaan sanomaan että velkojanne tuhositte päästäksenne velastanne
kuittiin. Määrätkää henkeni hinta, arvostelkaa se valtijaan mukaan,
joka floriini teille maksetaan, ja rahastonne täytyy viideksi vuotta.
Jos buono stato on teidän hallinnostanne riippuvainen, teidän
huolenpitonne Roomasta ei salli teidän kieltää, mitä olen pyytänyt."
"Et tunne minua, rohkea rosvo", sanoi Rienzi ankarana, "kavaluuttasi
vastaan saatan olla varuillani ja antaa sen anteeksi, _kunnianhimoasi_
en ikinä. Minä tunnen sinut. Laske kätesi sydämellesi ja sano,
jos voisimme vaihtaa paikkaa, sallisitko Rienzinä kaikesta
maailman kullasta Walter de Montrealen henkeä ostettavan? Mitä
ihmiset menettelystäni päättävät, se on minun kestäminen; omaksi
tuomiokseni olkoot silmäni luusimuksesta puhtaat. Minä olen Jumalalle
vastuunalainen Roomasta, joka on minulle uskottu. Ja Rooma vapisee
niinkauan kuin Suuren Komppanian päällikössä, elää Walter de Montrealen
juonitteleva aju ja uskaltava sydän. Mies -- mahtava, suuri ja älykäs,
hetkesi ovat luetut; päivän koittaessa kuolet!"
Montrealen, senaattorin kasvoihin kiintynyt katse näki että toivo oli
ohi; hänen ylpeytensä ja uljuutensa palasivat.
"Olemme tuhlanneet sanoja", hän virkkoi. "Pelasin uhkapeliä,
tappasin, ja saan sovittaa häviöni! Olen valmis. Tuntemattoman
maailman kynnyksellä ennustuksen synkkä henki ilmestyy meille. Herra
senaattori, lähden ennen sinua ilmoittamaan -- että taivaassa tai
helvetissä -- ennenkuin monta päivää on kulunut, on tehtävä tilaa minua
mahtavammalle!"
Hänen puhuessaan hänen vartalonsa laajeni, hänen silmänsä välähteli;
ja Rienzi, vavisten, niinkuin hän ei milloinkaan ollut vavissut ennen,
horjahti taapäin ja peitti kasvonsa käsillään.
"Kuolintapasi?" hän kysyi ontolla äänellä.
"Kirves: se sopii ritarille ja sotilaalle. Sinua varten, senaattori,
Kohtalolla on epäjalompi kuolema."
"Rosvo, ole mykkä!" kiljasi senaattori kiihkoisesti; "vartijat viekää
vangittu pois. Auringon noustessa Montreal -- --"
"_Laskee_ Italian vitsauksen aurinko", sanoi ritari katkerasti. "Olkoon
menneeksi. Vielä yksi pyyntö; P. Johanneksen ritarit ovat Augustinuksen
munkkikunnan ystävyydessä: myönnä minulle augustinolainen rippi-isä."
"Se on myönnetty; ja minä, joka en voi sinulle maallista sääliä
osottaa, olen rukoileva Korkeimmalta Tuomarilta armoa sielullesi!"
"Senaattori, minulla ei ole ihmisten kanssa enää tehtävää. Veljeni?
Turvallisuutesi ja kostosi eivät kaipaa heidän kuolemaansa!"
Rienzi mietti hetkisen. "Eivät", sanoi hän, "vaarallisia aseita he
olivat, mutta työmiehettä ne ruostuvat haitattomiksi. He kerran tekivät
minulle palveluksen. Vanki, heidän henkensä on säästetty."