Montrealen pidot.
Muutaman päivän kuluttua sai Rienzi Roomasta uutisia, jotka näyttivät
vaikuttavan hänessä suurinta riemastusta. Hänen joukkonsa yhä
vaaruivat Palestrinan edustalla, ja ylimysten lippu yhä liehui
sen voittamattomilla valleilla. Mutta todella puoli italialaisten
ajasta kului keskinäisiin riitoihin: velletritranit kiistelivät
tivolilaisten kanssa, ja roomalaiset yhä pelkäsivät ylimysten kostoa.
-- "Herhiläinen", he sanoivat, "pistää pahimmin kuolemansa jälestä,
eivätkä Orsinit, Savellit ja Colonnat koskaan ole olleet tunnettuja
anteeksi-antavaisuudestaan."
Tuon tuostakin olivat armeijan päälliköt vakuuttaneet sydäntyneelle
senaattorille että linna oli mahdoton vallottaa, ja että oli suotta
tuhlata aikaa ja rahaa piiritykseen. Rienzi sen paremmin tiesi, mutta
hän salasi ajatuksensa.
Hän kutsui telttiinsä Provencen veljekset ja ilmoitti heille
aikovansa heti palata Roomaan. "Palkkasoturit pitkittäkööt piiritystä
alipäällikkönne johdolla, ja te roomalaisen legioonini mukana lähdette
kanssani. Veljenne, herra Walter, ja minä tarvitsemme teitä; meillä
on asioita keskenämme. Jonkun päivän perästä palaan, hankittuani
rekryyttejä kaupungista."
Sitä veljekset toivoivatkin; he nähtävästi ihastuneina suostuivat
esitykseen.
Rienzi lähetti noutamaan valiojoukkonsa päällikköä, samaa Riccardo
Annibaldia, jonka lukija muistaa tämän teoksen alkupuolella mainituksi
Montrealen peitsen vastustajaksi. Tuo nuori mies -- niitä harvoja
ylimyksiä, jotka kannattivat senaattoria -- oli osottanut suurta
rohkeutta ja sotaista kuntoa ja hänestä saattoi odottaa sukeutuvan
aikansa etevimpiä sotapäälliköitä.
"Rakas Annibaldi", sanoi Rienzi, "vihdoinkin voin toteuttaa tuumani,
josta olemme kahdenkesken neuvotelleet. Otan mukaani Roomaan nuot
provencelaiset päälliköt -- jätän teille armeijan johdon. Nyt
Palestrina antautuu -- ha, ha, ha! -- Nyt Palestrina antautuu!"
"Kautta oikean käteni, sitä minäkin, senaattori", vastasi Annibaldi.
"Nuot muukalaiset ovat tähän saakka vaan nostaneet riitaa
keskuudessamme, ja elleivät he ole pelkuria niin he ovat petturia!"
"Vaiti, vaiti, vaiti! Petturia! Oppinut Arimbaldo, urhea Brettone
petturia! Hyi mokomaa! Ei, ei; he ovat erinomaisia, kelpo miehiä,
vaikk'eivät voittoisia sotakentällä, -- vaikk'eivät voittoisia
sotakentällä; -- parempi onni heille kaupungissa! Ja nyt toimeen!"
Senaattori selvitti hänelle suunnitelman, jonka mukaan kaupunki oli
vallotettava, ja Annibaldin sotatiedot kerrassaan myönsivät sen
toteutuviksi.
Roomalaisen joukon keralla ja Montrealen veli kummallakin puolellaan
Rienzi sitten läksi Roomaan.
* * * * *
Samana iltana piti Montreal pidot Pandulfo di Guidolle ja muutamille
etevimmille porvareille, joita hän oli yksitellen tutkistellut, ja
havainnut heidän hyvin vähän valittavan senaattorista.
Pandulfo istui P. Johanneksen ritarin oikealla puolella ja Montreal
tuhlasi häneen kohteliaisinta huomaavaisuuttaan.
"Suvaitkaapa tätä -- se on Chianan laaksosta, Monte Pulcianon
juurelta", sanoi Montreal. "Luulen kuulleeni oppineitten sanovan
(tiedättehän, signor Pandulfo että nykyään pitäisi kaikkien meidän olla
kirjanoppineita!) että paikka on vanhastaan kuulu. Tosiansa, siinä
viinissä on pirteä väki."
"Olenpa kuullut", sanoi Bruttini, muuan vähäpätöinen ylimys ja Colonnan
luotettu ystävä, "että kapakan pojalle siinä suhteessa on ollut oppinsa
hyödyksi; hän tietää kaikki paikat, missä köynnös uhkeimpana rehottaa."
"Mitä! Senaattoriko ruvennut juopottelemaan!" sanoi Montreal nielaisten
suunnattoman maljallisen viiniä, "sehän tekee hänet kykenemättömäksi
asioita hoitamaan -- vahinko."
"Todella", sanoi Pandulfo; "valtiota johtavan miehen tulee olla
kohtuullisen -- minä en koskaan juo sekottamatonta viiniä."
"Voi" kuiskasi Montreal, "jos teidän tyyni ja suopea henkenne ohjaisi
Roomaa, saisipa todella Italian pääkaupunki nauttia rauhaa. Signor
Vivaldi" -- ja isäntä kääntyi erään arvokkaan verkasaksan puoleen, --
"Nämät mellastukset häiritsevät kauppaa."
"Kovasti, kovasti!" päivitti saksa.
"Ylimykset ovat parhaita ostajianne", virkkoi pikku ylimys.
"Parhaita, parhaita!" tuumi verkamies.
"Surkeata että he niin tylysti karkotetun", sanoi Montreal
murheellisena. "Eikö olisi mahdollista, jos senaattori (hänen
maljansa!) olisi vähemmän äkkinäinen -- vähemmän innokas, pikemmin --
yhdistää vapaat laitokset ja ylimysten palajamisen? -- _Siihen_ pyrkisi
todellisesti viisas valtiomies."
"Se kyllä kävisi päinsä", vastasi Vivaldi, "Savelleista yksin ansaitsin
enemmän kuin koko Roomasta."
"En tiedä, olisiko se mahdollista", sanoi Bruttini, "mutta sen tiedän,
että loukkaa kaikkea säädyllisyyttä, kun kapakan poika saa raivata
Rooman palatsit autioiksi."
"Se ainakin osottaa liian tavallista roskaväen suosioon pyrkimistä"
sanoi Montreal. "Vaikka toivonpa, että nuot ristiriitaisuudet vielä
saamme tasaantumaan. Rienzi kenties -- epäilemättä, _tarkottaa_ hyvää!"
"Tahtoisinpa", sanoi Vivaldi, joka oli pirteimmillään, "että
muodostaisimme sekanaisen valtiolaitoksen -- plebeijit ja patriicit,
kumpikin omassa luokassaan."
"Mutta" virkkoi Montreal totisena, "niin uutukainen koe kysyisi suurta
fyysillistä voimaa."
"Totta kyllä, mutta saattaisimmehan kutsua muualta ratkaisijan --
vieraan, jota ei kumpikaan puolue liikuttaisi -- joka suojelisi uutta
buono statoa, -- podestan, niinkuin ennenkin, sellaisen kuin oli
esimerkiksi Brancalecone. Kuinka hyvin ja viisaasti hän hallitsi!
Silloin oli Roomalla kulta-ajat. Podesta ijäksi päivää! -- se on minun
mielipiteeni."
"Ei tarvitse teidän kaukaa etsiä neuvostonne esimiestä", sanoi
Montreal, katsoen hymyillen Pandulfon puoleen, "tunnettu, jalosukuinen
ja varakas kaupunkilainen on oikealla kädelläni."
Pandulfo myhäili ja punastui.
Montreal jatkoi. "Kauppa-asiain hallituskunnassa olisi signor
Vivaldilla kunniakas asema; kaikkien ulkomaisten seikkain käsittely
-- sotavoimain hankinta y.m., jätettäisiin ylimyskunnan huostaan,
sittenkuin, signor di Bruttini, toisen luokan ylimystölle olisi
suotu laveampi sananvalta, kuin mitä sillä tähän asti on ollut,
sen syntyperään ja tärkeyteen nähden. Hyvät herrat, maistakaamme
malvoasiitä!"
"Mutta", sanoi Vivaldi hetken päästä -- (Vivaldi jo luulotteli
itselleen saavansa täyttää vähintään koko Suuren Komppanian
verantarpeet) -- "mutta niin kohtuulliseen ja järkevään
konstitutsiooniin ei Rienzi koskaan suostu."
"Olkoon suostumatta! Mitä Rienziä tarvitaan?" huudahti Bruttini.
"Rienzi saa pötkiä Böömiinsä kerran vielä".
"Hiljaa, hiljaa", sanoi Montreal; "minä en ole toivoton. Kaikki
julkinen väkivalta vaan vahvistaisi senaattorin valtaa. Ei, ei,
nöyryyttäkää hän -- ottakaa ylimykset vastaan ja sitten määrätkää omat
ehtonne. Silloin saattaa saada kummankin puolueen sopivaan tasapainoon.
Ja jotta uusi valtiolaitoksenne säilyisi vapaana kaikkinaisesta
pakosta, löytyy sotilaita ja ritariakin, jotka, saadessaan jonkun
arvosijan Rooman suuressa kaupungissa, suostuisivat pitämään miehiä
ja hevosia sen palveluksessa. Meitä Ultra-Montaania usein väärin
tuomitaan; me olemme kulkureita ja ismaeliittoja vaan sentähden ettei
meillä ole kelpo lepopaikkaa. Ja jos minua --"
"Niin, jos teitä, jalo Montreal!" sanoi Vivaldi.
Seurue kuunteli henkeään vetämättä, kun yht'äkkiä jymähti -- syvänä,
juhlallisena -- Capitolin isonkellon ääni.
"Kuulkaa!" sanoi Vivaldi, "soitetaan mestaukseen; tänä tavattomana
hetkenä!"
"Varmaankaan ei liene senaattori palannut!" huudahti Pandulfo di Guido,
vaaleten.
"Ei, ei", virkkoi Bruttini, "kuulin että kaksi päivää sitten otettiin
Romagnassa muuan rosvo kiinni. Hän tuomittiin hirtettäväksi tänä
iltana."
Sanasta "rosvo" Montrealen muoto hieman muuttui. Maljoja täyteltiin --
kello yhä pauhasi -- siitä ei enää kukaan välittänyt. Keskustelu sujui
taasen.
"Mitä ai'oitte sanoa, jalo ritari?" kysyi Vivaldi.
"Niin, malttakaapas, -- puhuessani kuinka välttämätöntä on turvata
uudet olot sotavoimalla, sanoin että jos minua --"
"Siinä se oli!" virkkoi Bruttini, lyöden nyrkkinsä pöytään.
"Jos minua pyydettäisiin avuksenne -- _pyydettäisiin_, ja paavin
legaatti päästäisi minut entisistä synneistäni -- (ne raskaasti
painavat minua, hyvät herrat) -- minä itse uljailla miekkamiehilläni
varjelisin kaupunkianne ulkonaisista vihollisista ja kansallisista
kiistoista. Ei ainoankaan Rooman kansalaisen tarvitsisi suorittaa
danaroakaan siihen."
"_Viva Fra Moreale_!" huusi Bruttini, ja koko iloinen seura kertoi
huudon.
"On tarpeeksi minulle", jatkoi Montreal, "kun sovitan pattoni. Te
tiedätte, hyvät herrat, että ritarikuntani on pyhitetty Jumalalle
ja kirkolle -- olen sotiva munkki! On tarpeeksi minulle, sanon, kun
sovitan rikkomukseni, pyhää kaupunkia puolustamalla. Mutta minullakin
on yksityiset, maallisemmat pyrintöni -- kukapa niistä on vapaa? minä
-- kellonsoitto muuttuu!"
"Ne ovat vaan hirttäjäisten säveliä -- rosvo parka on kuoleman
kielissä!"
Montreal teki ristinmerkin sekä jatkoi: -- "Minä olen ritari ja
jalosukuinen", sanoi hän ylpeästi, "ammattini on ollut aseitten
ammattia; mutta -- en tahdo peitellä -- vertaiseni ovat pitäneet
minua miehenä, joka liian tunnottomalla kunnian ja voiton pyynnillä
on tahrannut kilpensä. Haluan sopia ritarikuntani kanssa -- ostaa
itselleni uuden nimen -- puhdistaa itseni suurmestarin ja paavin
silmissä. Olen saanut vihjauksia, hyvät herrat -- vihjauksia, että
parhaiten saavuttaisin tarkotukseni palauttamalla järjestyksen
paavilliseen pääkaupunkiin. Legaatti Albornoz (tässä on hänen
kirjeensä) kehottaa minua pitämään senaattoria silmällä."
"Varmaan", keskeytti Pandulfo, "kuulen astuntaa alhaalta."
"Roistoväkeä menossa hirttäjäisiin", sanoi Bruttini; "jatkakaa herra
ritari!"
"Ja mitä", sanoi Montreal tarkastellen kuulijakuntaansa, ennenkuin hän
pitkitti, "mitä pidätte, -- (kysyn vaan teidän mielipidettänne, joka
on omaani viisaampi) -- mitä pidätte sopivana varokeinona senaattorin
liiaksi paisuvaa valtaa vastaan -- mitä arvelette Colonnan ja
Palestrinan uljaitten ylimysten paluusta?"
"Tämä heidän maljansa!" huusi Vivaldi. Ikäänkuin vaistomaisesti seura
nousi seisomaan. "Piiritettyjen ylimysten terveydeksi!" kajahti
kaikkien suusta.
"Sitten, -- mitäpä jos -- (minä vaan nöyrästi esittelen) -- mitäpä jos
antaisitte senaattorille virkaveljen! -- se ei ole hänelle solvaus.
Eipä siitä kauvoja ole kun Colonna, joka oli senaattorina, sai
virkaveljekseen Bertoldo di Orsinin."
"Älykkäin varokeino", huusi Vivaldi. "Ja missä olisi virkaveli,
Pandulfo di Guidon vertainen?"
_"Viva Pandulfo di Guido!"_ kiljuivat vieraat ja taas maljat tyhjenivät
pohjia myöten.
"Ja jos tässä korealla puheella voin vaikuttaa senaattoriin
(tiedättehän että hän on minulle rahoja velkaa -- veljeni ovat
palvelleet häntä), käskekää Walter de Montrealea."
"Mutta jos koreat puheet eivät auta?" sanoi Vivaldi.
"Suuri Komppania -- (huomatkaa, _te_ olette neuvosmiehiä) -- Suuri
Komppania on tottunut rientomarsseihin!"
_"Viva Fra Moreale!"_ huusivat Bruttini ja Vivaldi yht'aikaa. "Terve
ystäväni kaikki", jatkoi Bruttini, "terve ylimykset, Rooman vanhat
ystävät, Pandulfo di Guido, senaattorin uusi virkaveli, ja Fra Moreale,
Rooman uusi podesta!"
"Kellonsoitto on tauonnut", sanoi Vivaldi, laskien maljansa pöydälle.
"Taivas rosvoa armahtakoon!" lisäsi Bruttini.
Tuskin oli hän nuot sanat sanonut, kun kolme kolausta kuului ovelta --
vieraat katsoivat kummastellen toisiinsa.
"Uusia vieraita!" sanoi Montreal, "käskin muutamia luotettavia ystäviä
seuraamme täksi iltaa. Kautta uskoni, he ovat tervetulleet! Sisään!"
Ovi aukeni hitaasti: kulmittaisin astui sisään täydessä asussa
senaattorin vartiomiehiä. Esiin he marssivat jäykkinä, sanattomina.
He piirittivät pitopöydän -- täyttivät avaran salin, ja juominkien
valaistus heijastui heidän sotisovistaan kuin teräsmuurista.
Ei tavuakaan päässyt juhlivien suusta, he olivat kuin kivettyneinä.
Pian tekivät vartijat tietä, ja itse Rienzi ilmaantui näkyviin. Hän
lähestyi pöytää ja käsivarret ristissä hän antoi katseensa verkalleen
siirtyä vieraasta vieraasen, kunnes vihdoin hänen silmänsä pysähtyivät
Montrealeen, joka myös oli noussut seisomaan ja joka yksin koko
seurasta oli tointunut hetken hämmästyksestä.
Noitten kahden miehen, niin kuuluisan, uljaan, ky'ykkään ja
kunnianhimoisen tuossa seisoessa otsatusten oli aivankuin Väkivallan
ja Neron, Järjestyksen ja Kiistan, Miekan ja Vitsakimpun kilpailevat
henget -- vastakkaiset voimat, joilla valtakuntia hallitaan ja
valtakuntia tuhotaan, olisivat kohdanneet toisensa, olennoituina ja
vastatusten. He seisoivat kumpikin ääneti -- kuin toinen toisensa
katseen lumoamana, vartaloltaan ylevämpänä ja olemukseltaan
ympäristöään jalompana.
Montreal puhui ensin, pakkoinen hymy huulilla.
"Rooman senaattori! -- tohdinko uskoa että kehnot kestini sinua
miellyttävät, ja saanko arvata, että nuot aseelliset miehet ovat
vaan kohteliaisuuden osotuksena miehelle, jonka elämäntyötä on tehty
sota-aseilla."
Rienzi ei vastannut, viittasi vaan kädellään vartioihin. Montreal
otettiin kiinni paikalla. Jälleen hän katseli vieraita, -- kuin lintu
kalkkarokäärmettä kauhistui Pandulfo di Guido vapisten senaattorin
välähtelevää silmää. Verkkaan ojensi Rienzi kohtalon-omaisen kätensä
kohti onnetonta porvaria -- Pandulfo näki, -- tunsi tuomionsa, --
parahti -- ja vaipui tunnotonna soturien syliin.
Vielä loi senaattori pikaisen silmäyksen ympäri pöydän ja sitten
ylenkatseellisesti hymyillen, ikäänkuin välittämättä huonommasta
saaliista, hän kääntyi pois. Ei hiiskaustakaan ollut vielä päässyt
hänen huuliltaan -- kaikki oli ollut mykkää näytelmää -- ja hänen
hirveä äänettömyytensä oli vaikuttanut vielä hyytävämmän kauhun hänen
äkkiarvaamattomaan ilmaaatumiseensa. Vasta saavuttuaan ovelle hän
kääntyi takasin, katseli P. Johanneksen ritarin pelotonta, miehekästä
muotoa ja virkkoi melkein kuiskaten, "Walter de Montreal! -- kuulitte
kuolonkellot!"