Montreal Roomassa.
Vaara, joka Montrealen tulosta uhkasi Rienziä oli tosiansa hirvittävä
P. Johanneksen ritari oli vienyt sotavoimansa Lombardiaan ja
luovuttanut sen Venetsian valtion käytettäväksi sen sodassa Milanon
arkkipiispaa vastaan. Tuosta palveluksesta hän otti äärettömän
maksun, sekä sai talveksi mukavasti majoitetuksi joukkonsa, jolle hän
seuraavaksi kevääksi valmisteli suurenmoisia tehtäviä. Jätettyään
Palestrinan salaa ja valepuvussa, Montreal pienen seurueensa keralla,
joka Tivolissa liittyi häneen, läksi Roomaan. Hänen näennäisenä
tarkotuksenaan oli osaksi onnitella palannutta senaattoria, osaksi
periä rahat, jotka hänen veljensä oli lainannut Rienzille.
Hänen salaisen tarkotuksensa olemme jo osittain nähneet; mutta
tyytymättä ylimysten kannatukseen, hän suunnattoman rikkautensa
turmelevilla keinoilla toivoi saavansa muodostetuksi kolmannen
puolueen, omien vastaisten aikeittensa varaksi. Rikkaus todella tuona
aikana ja tuossa maassa tuskin vähemmän osteli kruunuja, kuin Rooman
keisarikunnan viimeisinä päivinä. Ja monissa perinnöllisten kiistojen
kuluttamissa kaupungeissa puolueviha oli yltynyt siihen määrään, että
vieras tyranni, jos hänessä oli tahtoa ja kykyä karkottaa toinen
puolue, sai ainakin ajaksi toisen allensa. Hänen jälempi menestyksensä
oli suuresti sen mukainen, kuinka hän pystyi säilyttämään asemansa
kaupunkilaisista riippumattomilla voimilla, ja oliko hänen rahastonsa
siinä kunnossa, ettei se kaivannut veron kammottua apuväkeä. Mutta
ollen enemmän ahnaita kuin kunnianhimoisia, enemmän julmia kuin
jänteviä, tuollaiset vallanriistäjät tavallisesti kukistuivat
kouristavaan pakkoverotukseen tai tarpeettomaan verilöylyyn.
Montreal, joka tyynin ja tarkastelevin silmin oli seurannut aikansa
epälukuisia vallankumouksia, luuli voivansa välttää noita erehdyksiä.
Ja niinkuin lukija jo on huomannut, hän oli perinpohjaisesti ja
älykkäästi päättänyt lujentaa anastuksensa ihka uudella ylimysrodulla,
joka, palvellessaan häntä Pohjolan läänitys-ehdoilla ja aina valmiina
puolustamaan häntä, koska se siten valvoi omaa parastaan, auttaisi
häntä pystyttämään, ei yksinäisen tyrannin mätää ja hataraa kyhäystä,
vaan uuden, lujan ja ehjän ylimysvallan järkkymätöntä linnaa.
Siten suuret hallitsijahuoneet olivat perustetut Pohjolassa, missä
kuningasta, vaikka hän näennäisesti oli ylimysten ohjissa, tosiasiassa
tuki yhteinen etu, sekä masennettua väestöä että vieraita hyökkäyksiä
vastaan.
Sellaiset tuumat mielessä -- liidellen vielä väljemmillä, vain Alppien
rajoittamilla kunnian ja voiton kentillä -- Suuren Komppanian päällikkö
katseli seitsenkukkulaisen kaupungin pylväitä ja kaarroksia.
Pelko ei haitannut hänen ajatustensa pitkää virtaa. Hänen veljensä
olivat Rienzin palkkalaisarmeijan johtajia -- tuo armeija hänen
kätyrinsä. Rienziin nähden hänellä oli velkojan oikeudet. Näin hän yhtä
puoluetta vastaan piti itsensä turvattuna. Mitä paavin ystäviin tulee,
hän oli saanut yksityisiä, vaikka varovaisia kirjeitä Albornozelta,
joka vaan tahtoi käyttää häntä hyväkseen saadakseen ylimykset takasin,
ja hänen ja viimeksimainittujen sopimuksen tunnemme ennaltaan.
Siten hän luuli pystyvänsä juonittelemaan ja tekemään tutkimuksiaan
kummassakin puolueessa ja valitsemaan kummastakin tarvitsemiaan
aineksia.
Montrealen julkinen ilmaantuminen Roomaan herätti tavatonta
huomiota. Ylimysten ystävät levittivät huhuja että Rienzi oli Suuren
Komppanian liitossa ja että hän aikoi myydä keisarillisen kaupungin
barbaarilaisrosvojen ryöstettäväksi. Tuo hävyttömyys, jota Montreal
(jota vastaan paavi kertaa useammin oli sinkauttanut pannakirjojaan)
oli osottanut ilmaantumalla Kirkon pääkaupunkiin, kävi vielä
röyhkeämmäksi muisteltaessa tribuunin ankaraa oikeudentuntoa, joka oli
julistanut sodan kaikkia Italian rosvoja vastaan, ja tuo uhkarohkeus
sovitettiin siihen tosiseikkaan, että hurjan provencelaisen veljet
olivat Rienzin palauksen välikappaleet. Niin nopeaan levisi epäluulo
läpi kaupungin, että pelkkä Montrealen läsnäolo olisi riittänyt
muutamassa viikossa kukistamaan senaattorin. Sillä välin Montrealen
luontainen rohkeus viihdytti jokaisen varovaisuuden kuiskeen,
ja huikaisevien toiveittensa sokaisemana, ikäänkuin antaakseen
kaksinkertaista painoa tulolleen, P. Johanneksen ritari asustui
upeimpaan palatsiin, ja hänen seurueensa kilpaili ulkonaisessa
komeudessa itse Rienzin aikaisemman ja kirkkaamman vallan loiston
kanssa.
Tuon levottomuuden yhä yltyessä Angelo Villani saapui Roomaan. Tuon
nuorukaisen luonne oli kehittynyt hänen omituisissa olosuhteissaan.
Hänessä oli ominaisuuksia, jotka usein lyövät aviottomiin ikäänkuin
yhteisen leiman. Hän oli röyhkeä, niinkuin useimmat, joitten sukuperä
on hämärä, ja hävetessään äpäryyttään hän kopeili tuntemattomien
vanhempiensa luullulla jaloudella. Tuon ajan Italian yleinen kuohina ja
sekasorto saivat kunnianhimon kaikista intohimoista tavallisimmaksi, ja
siten kunnianhimo kaikkine vivahduksineen ja vaihdoksineen tunkeutuu
tämän historian luonteenkuvauksiin. Vaikka Angelo Villanissa tuon
ylevän heikkouden unelmat eivät olleet korkeinta ja jalointa laatua,
häntä lujasti elähyttivät halu ja päätös _nousta_. Hänessä oli
lämpimiä tunteita ja kiitollisia viettejä, ja hänen uskollisuutensa
suosijaansa oli käynyt hyveeksi; mutta säännöttömän ja pintapuolisen
kasvatuksensa sekä niitten rajattoman kevytmielisyyden vuoksi, joitten
seurassa, eteisissä ja odotushuoneissa, suuri osa hänen nuoruuttaan
oli kulunut, hänessä ei löytynyt parhaita perus-aatteita eikä
valistunutta kunniantuntoa. Ollen kavala ja juonikas, niinkuin useimmat
italialaiset, hän ei kavahtanut mitään vilppiä, joka auttoi tarkotusta
tahi ystävää. Hänen oma etunsa ja kiintymyksensä Rienziin kiihottivat
häntä jokaiseen ponnistukseen, mikä edisti hänen hyväntekijänsä tuumia
ja turvallisuutta, ja ryhtyessään nykyiseen tehtäväänsä, hänen ainoa
ajatuksensa oli tehdä se täydellisimmällä menestyksellä. Italialaisiin
verraten urhoollisempana ja uskaltavampana ultra-montaanilaisen
rodun kestävyys soi voimaa ja tarmoa hänen viekkaudelleen; ja hänen
rohkeutensa ei milloinkaan kavahtanut sitä, mitä hänen älynsä keksi.
Kun Rienzi oli ilmaissut hänelle tuumansa, hänen mieleensä heti
välähti seikkailu, johon hän oli joutunut tuon pitkän soturin seurassa
Avignonin väkitungoksessa. "Jos milloinkaan tulet ystävän turpeeseen,
käänny Walter de Montrealen puoleen", olivat sanoja, jotka usein olivat
soineet hänen korvissaan ja nyt profeetallisina selvisivät hänen
mieleensä. Hän ei epäillyt, että itse Walter de Montreal oli tuon
sanonut. Miksikä suuri Kapteeni oli häneen huomionsa kiinnittänyt,
sitä ei Angelo paljoa viitsinyt aprikoida. Nähtävästi tuo oli vaan
tekosyy -- tavallinen keino, jolla Suuren Komppanian päällikkö veti
luokseen Italian nuorison, samoin kuin Pohjolan soturit. Nyt hän vaan
ajatteli miten hän saisi ritarin lupauksen täytäntöön. Mikä helpompaa
kuin lähteä Montrealen luokse -- muistuttaa häntä noista sanoista --
ryhtyä hänen palvelukseensa -- ja siten tarkasti pitää häntä silmällä?
Vakoojan toimi ei olisi ollut jokaisen mielelle otollinen, mutta Angelo
Villania se ei arveluttanut; ja kauhea viha, jota hänen suosijansa oli
osottanut useasti puhuessaan tuosta ahnaasta ja julmasta rosvosta --
hänen synnyinmaansa vitsauksesta -- oli herättänyt samallaisen tunteen
tuossa nuoressa miehessä, jossa suuressa määrin löytyi roomalaisten
kopeata teko-isänmaallisuutta. Ollen myöskin enemmän kostonhimoinen
kuin kiitollinen, hänessä piili salaviha Montrealen veljeksiin,
joitten karkea kohtelu usein oli haavottanut hänen ylpeyttään; ja
ennen kaikkia hänen varhaisimmat muistonsa Ursulan kauhusta, joka aina
näytti vallanneen hänet hirmuista Fra Morealea mainittaessa, saivat
hänen epämääräisesti uskomaan, että provencelainen oli hänelle tai
hänen suvulleen tehnyt jonkun vääryyden, jonka koston tilaisuus häntä
ilahutti. Tosiansa Ursulan salaperäisesti ja hämärästi syyttävät sanat
olivat herättäneet Villanin pojanmielessä selittämättömän kammon ja
vihan tuohon mieheen, jonka hänen aikomuksensa nyt oli kavaltaa. Muuten
hänestä näytti soveliaalta ja oikeutetulta jokainen keino, joka vaan
pelasti hänen herransa, hyödytti hänen maatansa ja edisti hänen omia
tuumiaan.
Montreal oli yksinään kammiossaan, kun ilmoitettiin että eräs nuori
italialainen pyysi päästä hänen puheilleen. Hän alttiisti käski
paikalla laskea pyrkijän luokseen.
P. Johanneksen ritari heti tunsi hovipojan, jonka hän oli tavannut
Avignonissa; ja Angelo Villanin rohkeasti sanoessa, "tulen
muistuttamaan ritari Walter de Montrealea lupauksesta --" hän
keskeytti hänet sydämellisen avomielisenä -- "ei ole tarpeen -- minä
muistan sen. Tulitko nyt ystävyyttäni pyytämään?"
"Tulin, jalo signor!" vastasi Angelo. "En tiedä mistä muualta etsiä
suojaa."
"Osaatko lukea ja kirjoittaa, tuskin?"
"Olen oppinut kummankin taidon", vastasi Villani.
"Hyvä. Onko sukusi jalo?"
"On."
"Aina parempi; -- nimesi?"
"Angelo Villani."
"Siniset silmäsi ja leveän otsasi", sanoi Montreal, "pidän
uskollisuutesi takuuna. Tästälähin, Angelo Villani, kuulut kirjurieni
luokkaan. Toiste saat kertoa minulle enemmän itsestäsi. Palveluksesi
alkaa tästä päivästä. Eipä muuten ole milloinkaan puuttunut
varallisuutta keneltäkään, joka palveli Walter de Montrealea, eikä
menestystä siltä, joka palveli häntä uskollisesti. Tuo kammioni tuolla
on oleva huoneesi. Kysy lyonilaista Lusignania, ja käske hän tänne;
hän on pääkirjurini ja on pitävä huolta sinusta sekä opastava sinua
tehtäviisi."
Angelo poistui. -- Montrealen silmä seurasi häntä.
"Merkillinen yhdennäköisyys!" sanoi hän mietiskellen, "tuo poika
sydämeni pauloo."