Pettäjä pettynyt.
Seuraavana aamuna Rienzin astuessa huoneesen, missä hänen päällikkönsä
odottivat häntä, hänen tarkka silmänsä; heti huomasi että pilvi
vielä varjosti messere Brettonen otsaa. Arimbaldo, nojallaan syvässä
akkunakomerossa, vältteli hänen silmäystään.
"Hyvää huomenta, herrat", sanoi Rienzi; "aurinko hymyten suosii
yritystämme. Sain tietoja Roomasta -- vereksiä joukkoja liittyy meihin
ennen puoltapäivää."
"Olenpa iloinen, senaattori", vastasi Brettone, "että teillä on
vastetta meidän uutistemme häjyydelle. Sotamiehet ääneensä nurisevat
-- palkat ovat maksamatta, pelkäänpä etteivät he rahatta marssi
Palestrinaan."
"Tehkööt tahtonsa", vastasi Rienzi huolettomasti. "Vasta muutamia
päiviä sitten he tulivat Roomaan; palkkaa he saivat ennakolta -- jos
he lisää tahtovat, maksakoot Colonnat ja Orsinit enemmän. Viekää pois
soturinne, herra ritari, ja Jumalan haltuun!"
Brettone ällistyi -- hänen tarkotuksensa oli saada Rienzi yhä enemmän
ja enemmän valtoihinsa, eikä hän ollut halukas suomaan hänelle tuota
voimanlisäystä mikä koituisi Palestrinan kukistumisesta. Senaattorin
välinpitämättömyys lannisti ja kietoi hänet omaan verkkoonsa.
"Ei käy päinsä", sanoi Montrealen veli nolon äänettömyyden perästä;
"emme saata jättää teitä näin vihollistenne hoteisin -- sotamiehet
vaativat palkkaansa, tosin, --"
"Ja saavat sen", sanoi Rienzi. "Minä tunnen nuot palkkasoturit --
aina vaan kapina taikka raha mielessä. Nyt turvaannun roomalaisiini
ja triumfoin -- tai kaadun, jos Taivas sen tahtoo, heidän kanssansa.
Ilmoittakaa konstaapeleillenne päätökseni."
Tuskin olivat nuot sanat sanotut kun, aivankuin sopimuksesta,
palkkasoturien ylikonstaapeli ilmaantui ovelle. "Senaattori", sanoi hän
törkeästi kunnioitusta tapaillen, "marssimääräyksenne sain, ryhdyin
miehiäni järjestämään -- mutta --"
"Tiedän mitä olit sanoa, ystäväni", keskeytti Rienzi kättään
häilyttäen: "messere Brettonelta saat vastaukseni. Toiste, konstaapeli,
suurempaa kunniaa Rooman senaattorille -- saat mennä."
Rienzin odottamaton arvokkaisuus kuritti konstaapelin; hän vilkasi
Brettoneen, joka viittasi häntä lähtemään. Hän sulki oven ja meni
matkoihinsa. "Mitä tehdä?" sanoi Brettone. "Herra ritari", vastasi
Rienzi vakavasti, "ymmärtäkäämme toisemme. Tahdotteko minua palvella,
vai ettekö? Jos tahdotte, ette ole vertaiseni, vaan käskyläiseni -- ja
teidän on totteleminen, eikä määrääminen; joll'ette, velkani teille
suoritetaan, ja maailmassa on kummallekin meistä kyllin tilaa."
"Olemme luvanneet teille uskollisuutta", vastasi Brettone, "ja se on
teille tuleva."
"Yksi muistutus ennenkuin tuohon taasen suostun", vastasi Rienzi hyvin
verkkaan. "Julkisen vihollisen varaksi minulla on miekkani -- petturia
varten, kuulkaa tarkoin, Roomalla on kirves: edellisessä tapauksessa
olen peloton, jälkimäisessä armoton."
"Tuollaisia sanoja älköön haasteltako ystävien kesken", sanoi Brettone,
vaaleten peitettyä hätääntymistään. "Ystävien! -- olettehan ystäviäni,
siis -- kätenne! Ystäviänihän olette -- ja näytätte sen! Sinä rakas
Arimbaldo, kirjanoppinut, niinkuin minäkin -- hengellinen sotilas.
Muistatko, kuinka Rooman historiassa kerrotaan että valtiovarasto uupui
rahaa sotureille? Konsuli kutsui kokoon ylimykset. 'Teidän', sanoi
hän, 'joiden hallussa virat ja arvosijat ovat, tulisi ensimmäisinä
maksaa heille.' Nähkäät, ystäväni, yskä ymmärrettiin, rahaa tuli --
ja sotajoukko sai saatavansa. Tuo esimerkki ei ole teihin nähden
hukkaantunut. Minä olen teidät tehnyt sotavoimani päälliköksi, Rooma
varistanut teille kunniataan. Teidän jalomielisyytenne on alottava
esimerkin, jonka roomalaiset siten saavat oppia muukalaisilta.
Silmäilette minua, _ystäväni_! Luen teidän jalot sydämenne -- ja kiitän
teitä ennakolta. Teillä on arvosijat ja virat, teillä on varaakin --
maksakaa palkkalaisille, maksakaa pois!"
Jos pitkäinen olisi iskenyt Brettonen jalkain juureen, hän ei olisi
saattanut enemmän hämmästyä, kuin tuosta Rienzin yksinkertaisesta
esityksestä. Hän loi silmänsä senaattorin kasvoihin ja näki niissä tuon
hymyn, jota, rohkea vaikka hän oli, hän jo oli oppinut pelkäämään.
Hän tunsi koreasti lupsahtaneensa muille kaivamaansa kuoppaan.
Senaattori-tribuunin otsassa oli jotakin, joka kerto: hänelle, että
kieltäytyminen oli julkisen sodan julistaminen ja hetki ei ollut siksi
vielä ehtinyt.
"Te suostutte", sanoi Rienzi; "teette oikein."
Senaattori löi yhteen käsiään -- vartija ilmaantui.
"Käske tänne ylikonstaapelit."
Veljekset yhä olivat mykkinä.
Konstaapelit astuivat sisään,
"Ystäväni", sanoi Rienzi, "messere Brettonella ja messere Arimbaldolla
on määräykseni jakaa tuhannen floriinia sotamiehillenne. Tänä iltana
lyömme leirimme Palestrinan edustalle."
Konstaapelit poistuivat nähtävästi hämmästyneinä. Rienzi katseli hetken
aikaa veljeksiä, ja ivallinen hymy ilmaisi hänen voittoriemunsa.
"Ettehän uhraustanne surkeile, _ystäväni_!"
"Emme", sanoi Brettone, "turhan se saatavaamme nostaa."
"Suoraan puhuttu -- vielä kerran kätenne! -- Kunnon tivolilaiset
odottavat minua Piazzalla -- tarvitsevatpa pienen muistutuksen. Hyvästi
puolipäivään."
Rienzin lähdettyä Brettone tarttui kiivaasti miekkansa kahvaan. -- "Tuo
roomalainen pilkkaa meitä", sanoi hän. "Mutta Walter de Montrealen
kerran tultua Roomaan tuo liekiö saa kalliisti tämän maksaa."
"Hiljaa!" sanoi Arimbaldo, "seinillä on korvat, tuo saatanan sikiö, tuo
Villani, on aina kintuissamme!"
"Tuhannen floriinia! Toivon että hänen sydämessään on yhtä monta
pisaraa", noitui äkeissään Brettone, veljestään välittämättä.
Soturit saivat palkkansa -- armeija lähti liikkeelle -- senaattorin
kaunopuheliaisuus lisäsi hänen voimaansa tivolilaisilla
vapaaehtoisilla, ja hurjia, puolittain asestettuja maalaisjoukkoja
liittyi hänen lippuihinsa Campagnasta ja läheisistä vuoriseuduista.
Palestrina piiritettiin; Rienzi yhä piti tarkasti silmällä Montrealen
veljiä. Käyttääkseen muka heidän sotataitoaan italialaisten
vapaaehtoisten hyväksi, hän erotti heidät palkkasotureista ja luovutti
heidän johtoonsa vähemmän harjaantuneet italialaiset, joiden parissa
heidän, hänen uskoakseen, ei olisi hiki ruveta vehkeilemään. Itse hän
ryhtyi pohjolaisten päällikkyyteen -- ja he vasten tahtoaan ihastuivat
hänen taitavasta mutta arvokkaasta käytöksestään sekä mieskohtaisesta
urheudestaan, jota hän osotti muutamissa piiritettyjen hyökkäyksissä.
Mutta niinkuin metsästäjät, otuksen viekkaimmista mutkista huolimatta,
tunnottomat ja kiitävät Vaiheettaret ahdistivat Cola di Rienziä!