Senaattorin asema. Vuosien työ. Kunnianhimon palkka.
On helppo ymmärtää Rienzin kiivastuksen, kun hän näki airueensa
rääkättynä ja häväistynä. Hänen luonnosta ankara mielenlaatunsa yhä
paatumistaan paatui, milloin hän muisteli kärsimiään vääryyksiä ja
koettelemuksia, ja hänen sovintoyritystensä tyhjiinraukeneminen pisti
häntä sydämeen.
Kymmenen minuutin kuluttua lähettilään palauksesta Capitolin kello
hälytti aseisin. Rooman suuri gonfalon liehui korkeimman tornin
huipussa; ja jo Adrianin vangitsemispäivän iltana senaattorin
sotavoimat, itse Rienzi etupäässä, olivat matkalla Palestrinaan.
Mutta ylimysten ratsumiesten retkeillessä aina Tivoliin saakka,
ollen, kuten arveltiin, salaisessa yhteydessä asujanten kanssa,
Rienzi seisahtui tuohon ihanaan paikkaan nostaakseen rekryyttejä ja
ottaakseen vastaan epäiltävien uskollisuudenvakuutusta, sill'aikaa
kun hänen sotilaansa Arimbaldon ja Brettonen johdolla etsiskelivät
kuljeksivia rosvoilijoita. Montrealen veljet palasivat myöhään yöllä,
tuoden tietonaan että ylimysten ratsumiehet olivat vetäytyneet Pantanon
metsien lymypaikkoihin.
Puna kohosi Rienzin ohimoille. Hän katseli kiinteästi Brettonea,
joka kertoi hänelle uutisen, ja luonnollinen epäluulo välähti hänen
mieleensä.
"Kuinka! -- Päässeet tiehensä!" hän sanoi. "Onko se mahdollista! Jo
riittävät mokomat joutavat kahakat noille rosvoherroille. Eikö hetki
kerrankin tule, jolloin kohtaan heidät mies miestä vastaan? Brettone",
ja Montrealen veli tunsi Rienzin synkän katseen tunkevan sydämeensä:
"Brettone!" hän sanoi äkkiä muuttaen äänensä, "ovatko miehenne
_luotettavia_? Eivätkö he vehkeile ylimysten kanssa?"
"Mitä!" sanoi Brettone äreästi, mutta hieman hämillään.
"Älkää töllistelkö!" virkkoi tribuuni-senaattori kiivaasti. "Minä
tiedän, että olette urheitten miesten urhea päällikkö. Te ja veljenne
Arimbaldo olette hyvin minua palvelleet ja minä olen hyvin teidät
palkinnut. Olenko? Sanokaa!"
"Senaattori", vastasi Arimbaldo, ryhtyen puheeseen, "olette
pitänyt sananne mitä meihin tulee. Olette kohottanut meidät
ylimpään arvoasteeseen, minkä valtanne myöntää, ja siten on mitätön
palveluksemme jalosti sovitettu".
"Minua ilahuttaa että tuon myönnätte", sanoi tribuuni.
Arimbaldo jatkoi hieman rehennellen, "toivoakseni, jalo herra, ette
epäile meitä?"
"Arimbaldo", vastasi Rienzi syvällä äänellä ja vaivoin hilliten
kiivastustaan, "olette oppinut mies ja näytätte kannattavan yhteisen
sukumme pelastusta tarkottavia tuumiani. _Te_ ette saa pettää minua.
Meillä on jotakin yhteistä. Mutta, älkää närkästykö, petos piirittää
minua, ja ilmakin, jota hengitän, tuntuu huulilleni myrkyltä."
Noissa oli tunnetta noissa Rienzin sanoissa, mikä koski Montrealen
hellempään veljeen. Hän kumarsi ääneti. Rienzi katseli häntä
aatoksissaan ja huokasi. Sitten muuttaen puheen-ainetta hän alkoi
jutella Palestrinan piirityksestä, ja hetken päästä vetäytyi levolle.
Veljesten jäätyä kahdenkesken he silmäilivät toisiaan äänettöminä.
"Brettone", sanoi Arimbaldo vihdoin, kuiskaten, "sydäntäni epäilyttää.
En pidä Walterin kunniaa pyytävistä tuumista. Olemmehan maanmiehiimme
nähden suoria ja avomielisiä, miksikä pettelemme tuota ylevähenkistä
roomalaista?"
"Vaiti", sanoi Brettone. "Ainoastaan veljemme rautainen käsi pystyy
ohjaamaan tuota melskeistä kansaa, ja samoinkuin Rienzi, pettyy hänen
vihollisensakin, ylimykset. Ei siitä sen enempää! Sainpa tietoja
Montrealesta, hän jonkun päivän päästä saapuu Roomaan."
"Entäs sitten!"
"Rienzi ylimysten heikontamana (sillä hän ei saa voittaa) -- ylimykset
Rienzin heikontamina -- pohjolaisemme ottavat haltuunsa Capitolin ja
sotamiehistömme, jotka nyt ovat hajallaan pitkin Italiaa, samoavat
Suuren Kapteenin lippujen juurelle. Montrealesta tulee ensin podosta,
sitten Rooman kuningas."
Arimbaldo kiikkui levottomana tuolillansa ja keskustelu päättyi siihen.
Rienzin tila oli aivan sellainen, joka enimmin pyrkii katkeroittamaan
ja paaduttamaan parhaimman luonnon. Henki suurenmoisimpiin pyrinnöihin
kykenevä, sydän ylevimpiä tunnelmia täynnä, vallan päivänpaisteisille
kiireille kiivenneenä ja äänekkäitten liehakoitsijain ympäröimänä,
hän ei tuntenut ainoatakaan miestä, johon hän saattoi luottaa. Hän
oli kuin jyrkänteen partaalle joutunut, jonka jalansija murenee ja
jokainen oksa, mihin hän tarttuu, tuntuu kosketuksesta lahoavan.
Kansan hän tiesi olevan hänen parhaakseen kaunopuheliaamman kuin
milloinkaan, mutta sen ihastustaan kiljuessa, ei kenelläkään ollut
tarmoa _uhrata hänelle_! Valtion vapautta ei koskaan saa aikaan yksi
ainoa henkilö; ellei kansa -- ellei suurempi joukko -- ponteva,
innokas vähemmistö ainakin, käy käsi kädessä hänen kanssaan. Rooma
kysyi uhria kaikilta, jotka halusivat roomalaista uudestasyntymistä
-- ajan, mukavuuden ja rahan uhria. Väkijoukko seurasi senaattorin
juhlakulkuetta, mutta ainoakaan roomalainen ei pyhittänyt itseään hänen
lipulleen _maksutta_! ainoastakaan kolikosta ei luovuttu vapauden
turvaksi. Häntä vastaan olivat sonnustettuina Italian mahtavimmat ja
julmimmat ylimykset, joista jokainen pystyi omalla kustannuksellaan
taistelukunnossa pitämään vähäsen armeijan harjaantuneita sotakarhuja.
Rienzin puolella olivat kauppiaat ja käsityöläiset, jotka olivat
kerkeitä nauttimaan vapauden hedelmiä, mutt'eivät maata muokkaamaan;
jotka tyhjästä huudostaan vaitelivat rauhaa ja rahaa ja jotka odottivat
että yksi mies olisi päivässä toimittanut sen, mikä sukupolven
ponnistuksilla olisi ollut helposta hinnasta saatu. Kaikki heidän
hämärä ja törkeä käsityksensä parannetusta valtiosta rajoittui siihen,
että he säilyisivät ylimyksiltä ehjin nahoin sekä saisivat olla
hallitusmiestensä verotuksista rauhassa. Rooma, sanon, ei antanut
senaattorilleen ainoatakaan vapaata kättä, ei ainoatakaan pakotonta
floriinia. Hyvin oivaltaen vaaran, mikä vaanii hallitsijaa, joka
puolustaa valtiota ulkomaalaisten miekoilla, Rienzin hartaimpana
toivomuksena ja kirkkaimpana unelmana oli hänen palauksensa ensi
innostuksen kestäessä muodostaa roomalaisista järjestetty ja
vapaaehtoinen voima, joka häntä suojellessaan suojelisi heitä itseä,
-- toisellainen verraten hänen ensimmäisen valtansa kahdenkymmenen
tuhannen miehen _nimelliseen_ voimaan, jonka milloin hyvänsä saattoi
lannistaa (niinkuin lannistikin) sata ja viisikymmentä, säännöllinen,
hyvin harjaantunut ja luotettava kunta, joka oli kylläksi lukuisa,
kestääkseen hyökkäyksiä, eikä liiaksi lukuisa ruvetakseen hyökkääjäksi.
Siihen saakka kaikista hänen yksityisistä kokeistaan, julkisista
kehotuksistaan ei ollut lähtenyt mitään; kansa kummasteli -- kiljui
-- näki hänen lähtevän kaupungista tyrannejansa vastaan ja palasi
puoteihinsa sanoen, "tuota suurta miestä!"
Rienzin luonne on tuomarikseen saanut etupäässä kamariherroja, jotka
tarkastelevat ihmisolentoja aivan kuin ne olisivat koneita; jotka
eivät arvostele suuruuksia niitten ansion, vaan menestyksen mukaan, ja
jotka ovat moittineet ja irvistelleet tribuunia siinä, missä heidän
olisi pitänyt langettaa kansa. Olisi Roomasta löytynyt puolikin sitä
henkeä, joka virtasi Cola di Rienzin pienimmässä suonilossa, tuo
ylevä tasavalta, jollei majesteetillinen Rooman valtakunta, saattaisi
nyt olla olemassa! Kääntyen kansasta, senaattori näki julmat,
tyrannien leirin väkivaltaan tottuneet joukkonsa sekä päälliköt,
joihin luottaminen oli turmiota tuottava -- joita julkisesti epäillä
oli yhtä turmiollista. Joka taholta vaaroihin kiedottuna hänen
luonteensa kävi päivä päivältä levottomammaksi, valppaammaksi ja
ankarammaksi, ja kaikkien isänmaanystävän tarkotusten ohessa hän tunsi
kaiken tyrannin kirouksen. Vaikka hänen ei ollut tuo melskeinen ja
paaduttava rata, joka sotakentällä vietetyn elämän läpi vei Cromwellin
samallaiseen valtaan -- vaikka hänen olennossaan oli enemmän suloa
ja henkistä vienoutta, hän muutamilta luonteen piirteiltä oli tuon
vielä suuremman miehen kaltainen -- uskonnolliselta innoltaan,
jyrkältä oikeudentunnoltaan, jonka asianhaarat usein pakottivat
ankaruuteen, mutta joka milloinkaan ei tarpeettomasti ollut julma eikä
verenhimoinen; ylenpalttiselta maansa ylpeydeltä ja salaperäiseltä
ky'yltään vallita muitten mieliä. Mutta hän oloihin nähden oli
verrattomasti enemmän tuon jättiläis-englantilaisen kaltainen, kuin
alkuperäiseltä luonnoltaan, ja nuot olot ne saivat heidän luonteensa
toistensa kaltaisiksi heidän eri elämän-uriensa lopulla. Samoin kuin
oli laita salaisten ja julkisten vihollisten ahdistaman Cromwellin,
salamurhaajan tikari aina välkkyi hänen silmäinsä edessä, ja hänen
ylpeä sydämensä, joka ei peljännyt todellisia, vapisi luultuja hirmuja.
Kasvojen äkillinen värivaihdos, punan ja kalvean -- verensyöksy,
levoton silmä, paljastaen olemuksen tyynen majesteetin valheen --
jupisevat huulet -- rauhaton uni -- salainen haarniska -- ne olivat
kummankin vallan palkinnot!
Nuoruuden kimmoisuus oli jättänyt tribuunin! Hänen monta kommelusta
kestänyt ruumiinsa oli Avignonin vankikomeroissa löyttäytynyt
tuskallisen kivuliaaksi -- hänen ylevä henkensä häntä vielä piti
pystyssä, mutta hermot ne myönsivät. Kyyneleet helposti herahtivat
hänen silmiinsä, ja usein, samoinkuin Cromwellin, hänen luultiin
itkevän tekohartauttaan, kun tosisyynä oli rasitetun ja ärtyneen mielen
sairaudenpuuska. Ollen varhaisemmassa elämässään erinomaisen raitis,
hän nyt pakeni jäytävistä ajatuksistaan viinin pettävään kiihotukseen.
Hän joi syvään, vaikka vaikutus ei koskaan näyttäytynyt muuten kuin
vapaammassa ja hurjemmassa mielialassa sekä tuossa kohahtelevassa
tuulessa, puoleksi hilpeässä, puoleksi katkerassa, mikä hänen
nuoruutensa päiville oli ollut ominaista. Nyt hilpeydessä oli enemmän
ääntä, mutta katkeruudessa enemmän sappea.
Sellaiset olivat Rienzin ominaisuudet hänen valtaan palatessaan --
ja päivä päivältä ne kävivät selvemmiksi. Ninaa hän yhä rakasti yhtä
hellästi, ja, jos mahdollista, hän Rienziä enemmän kuin koskaan; mutta
sittenkuin kunnian voittoriemun veres oli mennyttä, miten lieneekin,
heidän välissään ei enää ollut sen entistä hurmaa. Ennen he alinomaa
puhuivat _tulevaisuudesta_ -- kirkkaitten päiviensä varastosta. Nyt
Rienzi kärtyisenä ja tuskastuneena käänsi kaikki ajatuksensa tuosta
"hyvästä huomenesta." Hän ei välittänyt "hyvästä huomenesta!" Pimeä
ja okainen oli nykyinen hetki, kaikki sen tuolla puolen oleva lupasi
vielä vähemmän auvoa, enemmän uhkaa. Vielä hänellä oli hetkiä, lyhyitä
mutta valoisia, jolloin hän unhottaen tuon rautaisen sukukunnan,
jonka keskeen hän oli viskattu, vaipui skolastisiin, jumaloimansa
menneisyyden unelmiin ja puolittain haaveksi olevansa kansasta, joka
oli hänen neronsa ja hartautensa arvoinen. Samoinkuin enimmät miehet,
jotka ovat säilyneet läpi suurien vaarojen, hän yhä yltyen vaali
herkkää uskoansa oman kohtalonsa suuruuteen. Hän ei voinut luulla
siten pelastuneensa tarkotuksetta! Hän oli tuo Valittu ja siis Taivaan
Ase. Ja niin tuo raamattu, joka hänen yksinäisyydessään, retkillään
ja vankeudessaan oli ollut hänen tukensa ja lohdutuksensa, oli hänen
suuruudessaan tarpeellisempi; kuin milloinkaan.
Oli vielä huolen ja murheen syy miehellä, joka julkisten vaarojen
keskellä erityisesti kaipasi yksityisten ystävien tukea ja
myötätuntoisuutta, -- se että hän sai kärsiä tuon tavallisen,
vanhojen kannattajien poissaolon rangaistuksen. Muutamat olivat
kuolleet, muutamat julkisen elämän myrskyistä uupuneina ja
kyllästyneinä noihin melskeisin mullistuksiin, joihin Rooma
pyrkiessään parannukseen joka kerta joutui, olivat vetäytyneet pois
-- toiset koko kaupungista, toiset kaikesta valtiollisten puuhain
osallisuudesta. Saleissaan tribuuni näki epäystävällisiä naamoja ja
uuden sukupolven. Kansanmielisen puolueen johtajista useimmat olivat
haikean vastahakoisia paavin herruudelle ja katselivat epäluuloin ja
varoen tuota kansan hyväksi hallitsevaista, jonka paavi oli asettanut
virkaan ja tunnustanut. Rienzi ei ollut niitä miehiä, jotka entiset
ystävänsä unohtavat, jos kohta ne halpa-arvoisiakin ovat, ja hänellä
oli jo ollut tilaisuus puhuttaa Cecco del Vecchiota. Mutta tuo karski
tasavaltalainen oli kylmästi kohdellut häntä. Hänen muukalaiset
palkkasoturinsa ja senaattorin-arvonimensä olivat seikkoja, jotka eivät
mahtuneet käsityöläiseen. Töykeänä kuten ainakin, hän oli sen sanonut
Rienzille.
"Mitä tuohon jälkimäiseen seikkaan tulee", vastasi tribuuni
ystävällisesti, "niin ei nimi luontoa muuta. Jahka minä unohdan että
paavin lähettämä on hänen laumansa vartija, niin hyljätkää minä. Ja
mitä tulee ensinmainittuun, niin näyttäkää minulle vaan viisisataa
roomalaista, jotka vannoutuvat öin päivin seisomaan aseissa Rooman
puolustukseksi, niin lasken pohjolaiset liesuun."
Cecco del Vecchio oli leppymätön; rehellinen, mutta sivistymätön
-- mahdoton, ja ollen luonnoltaan tyytymätön hänestä tuntui,
ikäänkuin hän ei enää olisi senaattorille välttämätön, ja se loukkasi
hänen ylpeyttään. Niin kummalliselta kuin tuntuneekin, tuota
tylyä käsityöntekijää kaiveli salaisesti se seikka, ettei Rienzi
riemukulussaan ollut nähnyt ja erottanut häntä tuhansien joukosta.
Sellaisia ovat pienet loukkaukset, joista suurelle miehelle koituu
ankara vaara!
Käsityöläiset pitivät vielä kokouksiaan, ja Cecco del Vecchion
voimallisen äänen kuultiin äkeästi ennustelevan. Mutta syvemmin
kuin muitten vieraantuminen koski Rienziin hänen vanhan ystävänsä
Pandulfo di Guidon hämärä ja muuttunut käytös. Oudoksuen ettei tuota
tunnettua kaupunkilaista näkynyt niitten joukossa, jotka joka päivä
kävivät Capitolissa terveisillä, hän oli lähettänyt noutamaan häntä ja
turhaan koettanut elvyttää heidän entistä tuttavallisuuttaan. Pandulfo
teeskenteli suurta kunnioitusta, mutta kaikki senaattorin suopeus ei
pystynyt voittamaan tuota etäistä miestä. Tosiansa, Pandulfo di Guido
oli jo oppinut laatimaan kunniakkaita tuumia itse puolestaan, ja hän
tunsi että ilman Rienzin paluuta hän nyt saattaisi olla turvallinen
ja osaksi ylimysten kannattama kansan tribuuni. Helppo vaikuttavaan
asemaan pääsy, minkä sekasortoinen ja turmeltunut valtio, josta
säännöllisten laitosten siunaus puuttuu, tarjoo kunnianhimolle,
synnyttää kateutta ja kilpailua, joka hävittää yhteyden ja mädäntää
puoluesiteet.
Sellainen oli Rienzin tila ja kumminkin, ihmeellistä sanoa, rahvas
näytti jumaloivan häntä, ja laki ja vapaus, elämä ja kuolema olivat
hänen kädessään!
Kaikista niistä, joiden toimena oli pitää huolta hänen persoonastaan,
Angelo Villani oli enimmin suosittu. Tuo nuorukainen, joka oli
seurannut Rienziä hänen pitkän maanpakonsa kestäessä, oli myöskin,
Ninan tahdosta, palvellut häntä, hänen lähtiessään Avignonista,
Albornozen leirissä. Hänen intonsa, älynsä ja suora ja avomielinen
hartautensa sokasivat senaattorin näkemästä hänen luonteensa vikoja
ja hankkivat hänelle yhä enemmän ja enemmän Rienzin suosion. Hän
mielellään tunsi että yksi uskollinen sydän sykki hänen lähellään, ja
tuo kamaripalvelijan arvoon ylennyt hovipoika seurasi aina häntä ja
makasi hänen eteisessään.
Vetäydyttyään tuona iltana asumukseensa, joka oli valmistettu hänelle
Tivolissa, senaattori istui avonaisen akkunan ääressä, josta tähtien
valossa nähtiin kukkuloita verhoovat havumetsät, vaan koskien kohinan
ja alhaalta kuuluvan vahtimiehen säännöllisen astunnan rikkoessa hetken
hiljaisuuden. Nojaten poskeansa käteensä, Rienzi istui kauan, mieli
täynnä kolkkoja ajatuksia, ja katsahtaessaan vihdoin ylös, hän huomasi
Villanin kirkkaansiniset silmät, ja huolestuneen myötätuntoisuuden
kuvaantuvan hänen kasvoillaan.
"Onko herrani sairas?" kysyi nuori kamaripalvelija epäröiden.
"Ei, Angelo-poikani, vaan hieman sydämen raivoissa. Syyskuun illaksi
minusta ilma on kolkkoa!"
"Angelo", jatkoi Rienzi, jota jo oli ruvennut ahdistamaan tuo rauhaton
uteliaisuus, joka epävarmalle vallalle kuuluu. -- "Angelo, tuoppa
minulle nuot kirjotusneuvot; oletko kuullut mitä ihmiset sanovat meidän
toimiemme luonnistumisesta tässä Palestrinan asiassa?"
"Haluttaisiko herraani kuulla tuollaista suunpieksoa, joko se
miellyttää tai ei?" vastasi Angelo.
"Jos tahtoisin kuulla vaan sitä, joka minua miellyttää, Angelo, enpä
olisi koskaan palannut Roomaan."
"No, kuulinhan tässä erään pohjolaisten konstaapelin paneskelevan että
sen paikan vallotuksesta ei lähde mitään."
"Hm! Ja mitä roomalaisen legionini päälliköt sanoivat?"
"Jalo herrani, kuulin supistavan että he niin paljon eivät pelkää
tappiota kuin ylimysten kostoa, jos voitolle pääsevät."
"Ja mokomilla aseilla saavat Europan elävä sukukunta ja pettyvä
jälkimaailma päättää työmiehen pystyvän toteuttamaan ihanteita ja
täydellisyyttä! Anna minulle tuo raamattu!"
Angelo kunnioittaen toi Rienzille tuon pyhän kirjan ja sanoi:
"Vähää ennen kuin lähdin toverieni luota siellä huhuttiin että ritari
Adrian Colonna on joutunut sukulaisensa vangiksi."
"Minäkin siitä kuulin ja uskonkin sen", vastasi Rienzi, "nuot ylimykset
löisivät omat lapsensa rautoihin, jotteivät helat suotta ruostumaan
pääsisi. Mutta ilkiöt maahan masentuvat ja heidän linnoitetut paikkansa
käyvät autioiksi."
"Soisin, jalo herrani", sanoi Villani, "että pohjolaisillamme olisi
toiset päälliköt, kuin nuot provencelaiset."
"Minkätähden?" kysyi Rienzi äkkiä.
"Ovatko Suuren Komppanian päällikön kätyrit milloinkaan olleet sanansa
mittaisia mieheen nähden, jota Montrealen rahan- tai kunnianhimon on
kelvannut pettää? Eikö hän muutamia kuukausia sitten ollut Johan di
Vicon oikeana kätenä, ja eikö hän myynyt palvelustaan Johan di Vicon
vihamiehelle, kardinaali Albornozelle? Nuot sotilaiset vaihtavat miestä
kuin elukkaa."
"Päätät oikein Montrealesta: hän on turmiollinen ja hirmuinen mies.
Mutta minusta hänen veljensä ovat tylsempää ja vähäpätöistä lajia;
niillä ei ole uskallusta rosvokapteenin rikoksiin. Kosketit kuitenkin,
Angelo, kieleen, jopa ei soinnu ensi yön unen kanssa yhteen. Sorea
nuorukainen, nuoret silmäsi tarvitsevat unta; lähde levolle, ja
kuullessasi ihmisten kadehtivan Rienziä, ajattele että --"
"Jumala ei koskaan luonut neroa kadehdittavaksi!" keskeytti Villani,
jossa kiihko voitti kunnioituksen. "Emmehän aurinkoakaan kadehdi, vaan
pikemmin laaksoa, joka sen säteistä vaurastuu."
"Tosiaan, jos olen aurinko", sanoi Rienzi katkerasti ja kolkosti
hymyillen, "minä ikävöitsen yötä -- ja tuleva se on, niin ihmisellisen
kuin taivaallisen toivioretkeläisen! -- Kiitos Jumalan, ettei
kunnianhimomme voi tehdä meitä ainakaan kuolemattomiksi!"