Tapaukset lähenevät loppuaan.
Sill'aikaa kuin äskenmainitut seikat selvitettiin parittajien leirissä,
istuivat Luca di Savelli ja Stefanello Colonna erään vieraan seurassa,
joka salavihkaa oli saapunut Palestrinaan yöllä ennenkuin roomalaiset
pystyttivät telttinsä sen muurien edustalle. Vieraassa, joka saattoi
olla neljännen kymmenennen vuotensa täyttänyt, oli vielä melkein
vähentymättömänä jäljellä tuo vartalon ja kasvojen tavaton kauneus,
mikä hänen nuoruuden päivinään oli ollut erinomainen. Mutta tuo
kauneuden luonne ei enää ollut se, joka kuvattiin silloin kuin hän
ensi kerta esitettiin lukijalle. Se ei ollut enää tuota piirteitten
ja hipiän melkein naisellista hempeyttä, eikä tuota olemuksen jaloa
kiillettä ja viehättävää suloa, mikä Walter de Montrealelle oli
ominaista: monivaiheinen ja sotainen elämä oli vihdoinkin tehnyt
työnsä. Hänen käytöksensä oli nyt jyrkkä ja komentava, kuin miehen,
joka on tottunut rajuja henkiä hillitsemään, ja hänessä vakuutuksen
sulo oli vaihtunut käskevään ankaruuteen. Hänen sankarivartalonsa oli
laihtunut ja jännertynyt, ja hänen hieman rypistynyt otsansa, jota
ennen sakeat suortuvat puoleksi kaihtoivat, oli ohimoilta täydellisesti
paljas, ja sen tavaton korkeus enensi hänen olentonsa arvokkaisuutta ja
miehuutta. Hänen ihonsa kukkeus oli lakastunut, vähemmän ulkonaisesta
vaikutuksesta, kuin sisällisistä ponnistuksista, metallinkarvaiseksi,
asettuneeksi kalvakkuudeksi; ja hänen juonteensa näyttivät nyt
selvemmiltä ja ulkonevammilta, kun lihakset olivat hieman laskeneet
hänen poskensa piiristä. Mutta muutos oli ijän ja olosuhteitten
mukainen; ja jos provencelainen nyt vähemmän toteutti urhean ja kauniin
vaeltavan-ritarin ihanteen, hän sitä enemmän soveltui siksi, miksi
vaeltava-ritari oli varttunut -- älykkääksi valtaherraksi ja mahtavaksi
päälliköksi.
"Teidän tulee muistaa", sanoi Montreal, jatkaen keskustelua, joka
näytti tehneen valtaavan vaikutuksen hänen kumppaneihinsa, "että
tässä teidän ja senaattorin välisessä kiistassa minä yksin pidän
tasapainoa. Rienzi on kokonaan vallassani -- veljeni hänen sotavoimansa
päällikkönä, minä itse hänen velkojansa. Minä mieleni mukaan joko
vahvistan hänet valtaistuimelle, tai lähetän hänet hirteen. Annan
käskyni, niin Suuri Komppania on Roomassa; mutta ilman senkin
vaikutusta luulen, jos sovimme yhteen, aikeemme onnistuvat."
"Ja sentään veljenne piirittävät Palestrinaa!" sanoi Stefanello
terävästi.
"Mutta he minun määräyksestäni kuluttavat aikansa sen muurien
edustalla. Ettekö näe että juuri tässä piirityksessä, hyödyttömässä jos
tahdon, Rienzi menettää ulkomaisen maineensa ja kansan suosion, mikä
hänellä on Roomassa."
"Herra ritari", sanoi Luca di Savelli, "puhutte kuin mies, joka on
perehtynyt aikamme syvään valtiotaitoon; ja kaikkiin meitä uhkaaviin
olosuhteisin katsoen, esityksenne näyttää kerrassaan soveliaalta ja
kohtuulliselta. Te, toiselta puolen sitoudutte asettamaan meidät ja
toiset ylimykset Roomaan sekä toimittamaan Rienzin Leijonaportaille --"
"Ei sillä lailla, ei sillä lailla", vastasi Montreal vilkkaasti. "Minä
suostun joko masentamaan ja hervaamaan hänen voimansa, niin että
hänestä tulee kätyrimme, pelkkä vallan varjo -- taikka, jos hänen ylpeä
henkensä ei pysy aisoissaan, laskemaan hänen jälleen vapauteen Saksan
erämaihin. Tahtoisin saada hänen kahlehdituksi tai maasta pois, mutta
en tuhota häntä, ellei (lisäsi Montreal hetken vaitioltuaan) sallimus
ehdottomasti aja meitä siihen. Valta ei saisi kysyä uhria, mutta sen
vakuuttamisessa uhrit saattavat käydä tarpeellisiksi."
"Minä ymmärrän teidän perinpohjaisuutenne", sanoi Luca di Savelli,
jäinen hymy huulillaan, "ja olen tyydydetty. Kun kerran olemme päässeet
asemillemme ja palatsimme taasen ovat miehiä täynnä, niin suonpa
senaattorille pitkää ikää. Tuon lupaatte saada aikaan?"
"Lupaan."
"Ja palkaksi vaaditte meidän suostumuksemme podestan virkaan viideksi
vuotta."
"Oikein sanotte."
"Minä kerrassaan suostun ehtoihin", sanoi Savelli: "tuossa käteni.
Olen kyllästynyt näihin riitaisuksiin, keskinäisiimmekin, ja minun
mielestäni muukalainen hallitusmies parhaiten kykenee järjestämään
olot: eritenkin jos, kuten teidän on laita, herra ritari, hänen
synnyntänsä ja maineensa ovat sellaisia, että hän kykenee ymmärtämään
ylimysten ja plebeijien erotuksen."
"Minä puolestani", sanoi Stefanello, "minä näen että meidän on vaan
kahdesta pahasta valittava -- en pidä muukalaisesta podestasta, mutta
vielä vähemmän pidän plebeiji-senaattorista: -- tuossa minunkin käteni,
herra ritari."
"Jalot herrat", sanoi Montreal lyhyen vaitiolon jälkeen, siirtäen
miettiväisenä läpitunkevan katseensa toisesta toiseen, "välikirjamme
on vahvistettu, sananen vielä jälkiliitteeksi. Walter de Montreal
ei ole Pepin, Minorbinon kreivi! Kerran ennen, aavistamatta, sen
tunnustan, että voitto olisi niin helppo, uskoin teidän asianne ja
omani valtuutetulle; teidän asianne hän ajoi perille, minun asiani
hän menetti. Hän karkotti tribuunin ja antoi sitten ylimysten ajaa
hänet itse tiehensä. Tällä kertaa minä pidän omia puoliani; ja pankaa
mieleenne, minä Suuressa Komppaniassa olen oppinut sen läksyn, ettei
koskaan ole vakoojaa eikä karkuria armahtamista, olkoon hän mitä arvoa
tahansa. Suotte anteeksi vihjaukseni. Muuttakaamme puheenainetta. Vai
pitelette linnassanne vanhaa ystävääni di Castelloa?"
"Niin", sanoi Luca di Savelli, sillä Stefanello, jota pisti Montrealen
uhkaus, johon hän ei uskaltanut sanoin vastata, pysyi harmistuneena
vaiti; "niin, ja senaattorin neuvoskunta on yhtä jalosukuista vähempi."
"Viisaasti teette. Minä tunnen hänen kantansa ja luonteensa, hän on
tuumillemme nykyään vaarallinen. Mutta kohdelkaa häntä hyvin, minä
pyydän teitä; hän saattaa vast'edes olla meille hyödyksi. Ja nyt hyvät
herrat, silmiäni raukasee, sallikaa minun poistua. Hauskoja unia
nähkäämme kaikki uudesta vallankumouksesta!"
"Teidän luvallanne, jalo Montreal, saatamme teidät levolle", sanoi Luca
di Savelli.
"Kautta uskoni, ette ikinä. En ole tribuuni, jolla on korkeita signoria
hovipoikina, vaan vaatimaton herrasmies ja reima soturi; palvelijanne
minulle osottavat kammion, minkä vieraanvaraisuutenne määrää miehelle,
joka makeasti nukkuisi missä aitovieressä tahansa, avonaisen taivaanne
alla."
Savelli kuitenkin saattoi tulevan podestan hänen suojaansa. Sitten
hän palasi Stefanellon luokse, joka astuskeli edestakasin huoneessa
mittavin ja kiivain askelin. "Mitä olemme tehneet, Savelli?" sanoi hän
hätäisesti; "myyneet kaupunkimme raakalaiselle!"
"Myyneet!" sanoi Savelli; "minun mielestäni meillä on toinen osa
tuossa kaupassa, josta olemme sopineet. Olemme ostaneet, Colonna, emme
myyneet -- ostaneet henkemme tuolta sotavoimalta; ostaneet valtamme,
varallisuutemme, linnamme tuon senaattori-villitsijän käsistä; ostaneet
parhaimman kaikista, voittoriemun ja koston. Vaiti, Colonna, ettekö
näe, että surmamme olisi tullut, jos olisimme uhmanneet tuota suurta
soturia. Senaattorin liittolaisena Suuri Komppania olisi marssinut
Roomaan, ja jos sitten Montreal olisi auttanut Rienziä tahi tappanut
hänet (sillä minusta hän on Romulus, joka ei suvaitse Remusta), me
kuitenkin olisimme hukassa. _Nyt_ me olemme määränneet omat ehtomme
ja osamme ovat tasatut. Vieläpä ensi askel otetaan meidän hyväksemme.
Rienzi joutuu paulaan, ja me palaamme Roomaan."
"Ja sitten provencelaisesta tulee kaupungin hirmuvaltijas."
"Podesta, suvaitkaa. Podestat, jotka loukkaavat kansaa, usein
karkotetaan ja joskus kivitetään -- podestat, jotka solvaavat
ylimyksiä, usein puukotetaan, joskus myrkytetään", sanoi Savelli.
"Riittäköön täksi päivää. Älkäämme kuitenkaan tuolle karhulle,
Orsinille, mitään puhuko. Sellaiset miehet pilaavat kaiken järkevyyden.
Olkaamme huoleti, Stefanello."
"Luca di Savelli, teillä ei ole Roomassa sellaista, panosta, kuin
minulla on", sanoi nuori ylimys kopeasti;, "ei mikään podesta voi
teiltä riistää Italian pääkaupungin ensimmäisen signorin arvoa!"
"Jos tuon olisitte Orsinille sanonut, olisivatpa miekat hellinneet
huotrasta", virkkoi Savelli. "Mutta olkaa huoleti, sanon minä; ensi
toimemme on tuhota Rienzi, ja sitten onhan toisen vihollisen kuoleman
ja toisen nousun välillä keinoja, joita Ezzelino da Romana opetti
varoville miehille. Olkaa huoleti, niin ensi vuonna, jos vaan yhtä
köyttä vedämme, Stefanello Colonna ja Luca di Savelli ovat Rooman
senaattoreina ja nuot suuret miehet matojen ruokana!"
Heidän noin keskustellessaan Montreal, ennen levolle menoaan, katseli
kammionsa avonaisesta akkunasta syksyisessä kuutamossa uinuvaa
maisemaa, jossa yltympäri piirittäjien leiritulet loistivat kalvakoina
ja vakavina.
"Aavat tasangot ja väljät laaksot", ajatteli soturi, "ennen pitkää
saatte rauhassa levätä uuden valtikan alla, jota vastaan ei
vähäpätöinen tyranni uskalla nousta. Ja te valkeat palttinaseinät, te
minulle muistutatte kuinka valtakuntia voitetaan. Samoin kuin muinoin
paimentolaistelteistä kohosi mahtava Babylon, jota 'ei ollut siihen
asti kuin assyrialainen sen perusti niille, jotka erämaassa asuivat',
niin perustetaan Europan uusista ismaeliitoista sukukunta, josta ei nyt
uneksuta, ja eilinen leiri on oleva huomispäivän pääkaupunki. Vähän
aavisti tosiansa paavi työntäessään minut kirkon helmasta joutavan
virheen takia, minkä vihollisen hän Roomalle nosti! Kuinka juhlallinen
yö! -- kuinka hiljaa taivaat ja maa! -- tähdetkin rauhallisina
ikäänkuin odottaen alahan tapahtumia! Kuinka juhlalliselta ja
hiljaiselta tuntuu oma mieleni, ja kuitenkin outo tunne sanoo minulle
että lähestyn uskaltavan eloni ratkaisevaa kohtaa."