Adrianin matka Palestrinaan.
Päivä oli vasta puolessa, kun Adrian näki edessään korkeat vuoret,
jotka suojaavat Palestrinaa, vanhan ajan _Praenestee_. Ta'emmaksi
Romulusta, tuon salaperäisen sivistyksen varhaimpaan aikakauteen,
joka Italiassa oli Rooman syntymän edellä, saatamme seurata tuon
kalliokaupungin olemassa-oloa ja mahtavuutta. Kahdeksan aluskaupunkia
todisti sen valtaa ja varallisuutta; sen asema ja vankat muurit,
joitten raunioissa vielä saatetaan huomata etäisten pelasgien
käsi-alaa, olivat kauan uhmanneet läheisen Rooman kunnianhimoa. Tuossa
linnassa, tuossa vuoriston muuriseppeleessä oli Mariuksen lippu
liehunut; ja tuolla tiellä, jota Adrian vähäisine ratsasjoukkoineen
verkkaan kierrätteli, oli verenhimoisen Sullan marssi kaikunut, hänen
palatessaan Mithridateen sodasta. Alempana, missä kaupunki antaa
tasankoon päin, vielä näkyi kuuluisan Fortunan temppelin särkyneitä ja
katottomia pylväitä; ja ikimuistoiset oliivit vielä töröilivät harmaina
ja murheellisina raunioitten ympärillä.
Pelottavampaa pesäpaikkaa eivät Rooman ylimykset olisi saattaneet
valita, ja Adrianin sotalaitoksiin perehtyneen silmän tarkastellessa
tuota jyrkkää nousua ja järeitä muureja, hän huomasi että se,
joltisenkin taidon johtamana, voisi kuukausia uhmata Rooman senaattorin
voimaa. Alhaalla hedelmällisessä laaksossa hävitetyt hökkelit ja
tallatut laihot todistivat kapinoivien ylimysten väkivaltaisuutta; ja
tuona samana hetkenä, sotaisten hernicein muinaisilla tasangoilla,
näkyi asestettuja miesjoukkoja ajelevan edellään laittomilla retkillä
keräytyneitä lammas- ja karjalaumoja. Tuota _Praenesteä_ katseltaessa,
joka oli ollut Rooman hekumallisten herrain lempisuoja sen kirkkaimpina
päivinä, rauta-aika näytti uudistaneen.
Colonnan lipun alla, jota Adrianin joukko käytti, se alttiisti pääsi
Porta del Solesta sisään. Sen kulkiessa pitkin pesälinnaan vieviä
säännöttömiä, ahtaita kujia, muukalaisia palkkasoturijoukkoja --
puoleksi ryysyisiä, puoleksi korupukuisia heittiönaisia, joitten
joukossa siellä täällä vilahteli Colonnan liveriä -- vetelehti
muinaisten temppelien ja palatsien raunioilla tai loikoi joutilaina
auringon paahteessa penkereillä, joitten nurmettuneessa kamarassa
noitten uhkeitten mosaikkien häviämättömät värit helottivat, joista
oli ylpeillyt tuo hieno ja valistunut ylimystö, minkä perillisiä nuot
julmat raakalaiset olivat.
Menneisyyden ja nykyisyyden vastakkaisuus valtaavasti vaikutti
Adrianiin, hänen kulkiessaan eteenpäin; ja säätyynsä katsomatta, hän
tunsi kuin sivistys itse olisi astunut Rienzin puolelle hänen sukuansa
vastaan.
Jätettyään seurueensa linnan pihaan, Adrian pyysi päästä serkkunsa
puheille. Stefanello oli ollut lapsi hänen lähtiessään Roomasta, ja
vaikka he olivat sukulaisia, heidän tuttavuutensa ei saattanut muuta
olla kuin epäystävällinen ja kevyt.
Naurunhohotusta kuului hänen korviinsa, hänen seuratessaan Stefanellon
palvelijaa pitkin mutkaista käytävää. Ovi yht'äkkiä lensi auki ja
Adrian saapui kolkkoon saliin, jossa hätiköittyä komeutta ja tavoteltua
mukavuutta saatettiin huomata hieman. Kallisarvoiset verhot peittivät
vajanaisesti kivisiä seiniä, ja oivalliset istuimet sekä sirotöiset
pöydät, joita Italian pohjoisten kaupunkien versova sivistys jo oli
hankkinut Italian ylimysten palatseihin, olivat karkean, haarniskoilla
sullotun kivipermannon omituisena vastakohtana. Etäisimmässä päässä
Adrian kauhistuen huomasi tarpeellisessa ja oivallisessa kunnossa
olevat kidutusvehkeet.
Stefanello kahden muun jalosukuisen seurassa istui huolettomana pöydän
ääressä eräässä syvässä akkunakomerossa, josta vielä saatetaan nähdä
tuo suurenmoinen maisema, Rooman häämöttävät tornienhuiput taustana,
jota Hannibal ja Pyrrhus olivat tuosta samasta linnasta katselleet!
Nuoruuden ensi kukoistuksessa olevan Stefanellon parrattomissa
kasvoissa olivat jo nuot jäljet nähtävinä, jotka tavallisesti ovat
myöhäisemmän miehuuden intohimojen ja paheitten työtä. Hänen muotonsa
oli vanhan Tapanin kaavaan valettu; sen selvissä, terävissä, ylevissä
piirteissä havaittiin tuo säännöllinen ja viehättävä tasasuhtaisuus,
jonka veri, niin ihmisissä kuin eläimissäkin, joskus säilyttää halki
sukupolvien; mutta nuot kasvot olivat kuihtuneet ja laihat. Hänen
kulmiansa puristi ikuinen uhka; hänen ohuilla, verettömillä huulillaan
liehui tuo röyhkeä ylenkatse, joka varhaisessa nuoruudessa tavattuna,
näyttää niin erityisen kylmältä ja vastenmieliseltä; ja hänen silmiänsä
ympäröivät syvät ja sinertävät uurrokset puhuivat tavanmukaista
irstautta ja ennenaikuista uupumusta. Hänen vieressään istuivat (vihan
sovittamina) hänen heimonsa perintöviholliset; salakavalan Luca di
Savellin leppeä muoto Orsinin ruhtinaan rotevan vartalon ja verta
vaanivan katseen vastassa.
Colonnain nuori päämies nousi melkein sydämellisenä ottamaan vastaan
sukulaistaan. "Terve tultuasi, rakas Adrian", hän sanoi; "tulitpa
sopivaan aikaan auttamaan meitä tunnetulla sotataidollasi. Etkö
luule että kestämme pitkällisen piirityksen, jos tuolla hävyttömällä
plebeijillä on siihen uskallusta? Tunnethan ystävämme Orsinin ja
Savellin? Kiitos P. Pietarin tai hänen lähettäjinänsä, meillä nyt on
huonompia kurkkuja katkottavana kuin omamme!"
Näin sanoen Stefanello jälleen heittäytyi välinpitämättömästi
istuimelleen ja Savellin kimeä naisen-ääni tarttui puheesen.
"Tahtoisinpa, jalo signor, että olisitte tullut paria hetkeä ennemmin;
meitä vielä naurattaa muistellessamme -- hi, hi, hi!"
"Mainiota", huusi Stefanello yhtyen nauruun; "orpanallemme tapahtui
vahinko, Kuule, Adrian, tuo lurjus, jonka paavi röyhkeydessään teki
senaattoriksi, uskalsi eilispäivänä lähettää luoksemme kasakkansa, jota
hän -- Jumal'auta -- kutsui _lähettilääksensä_!"
"Olisitte nähnyt hänen viittansa, signor Adrian!" liitti puheesen
Savelli, "purppurasamettia, niin totta kuin elän, kullalla kirjatut
Rooman vaakunat: me pian korut pilasimme!"
"Mitä!" huusi Adrian, "rikoitteko kaiken jalomielisyyden ja ritariuden
lait? -- Ette airutta häväisseet?"
"Airutta, sanot!" kiljasi Stefanello, rypistäen otsaansa, niin että
silmiä tuskin näkyi. "Vaan ruhtinaitten ja ylimysten on oikeus käyttää
airueita. Jos minä olisin saanut tehdä tahtoni, olisin lähettänyt
roiston pään tuolle vallanryöstäjälle."
"Mitä teitte sitten?" kysyi Adrian kylmästi.
"Käskimme sikopaimenemme kastamaan lurjuksen kuralätäkköön ja annoimme
hänelle yökortteerin tyrmässämme, jotta hän saisi valua."
"Ja tänä aamuna -- hi, hi, hi!" jatkoi Savelli, "me tuotimme hänet
eteemme ja kiskoimme hampaat häneltä, yhden erältään; -- olisitte
kuullut ryökäleen molottavan armoa!"
Adrian nousi äkkiä seisomaan ja paiskasi hurjistuneen hansikkaansa
pöytään.
"Stefanello Colonna", hän sanoi, punastuen ylevää raivoa, "vastaa
minulle: uskalsitko liittää tuon poistamattoman saastan nimeen, joka
meille on yhteinen? Sano ainakin vastustaneesi tuota kaiken sivistyksen
ja kunnian lakien katalaa petosta. Et vastaa. Colonnan suku saattaako
sellainen olla edustajasi?"
"Minulle, tuollaisiako sanoja!" virkkoi Stefanello, intohimossaan
vavisten. "Pidä varasi! Sinä minusta petturi olet, tuon roistoväen
puolella kenties. Hyvin muistan että sinä, tuon villitsijän sisaren
ylkä, et liittynyt setääni etkä isääni, vaan kurjasti luovutit
kaupungin sen plebeijityrannin haltuun."
"Sen hän teki!" sanoi julma Orsini, läheten uhkaavana Adriania, leppeän
Savellin pelkurimaisesti koettaessa pidellä häntä nutun liepeestä. --
"Sen hän teki, ja ilman sinua Stefanello -- --."
"Pelkuri ja öykkäri!" keskeytti Adrian, suunniltansa kiukusta ja
häpeästä ja iskien hansikkaansa päin likenevän Orsinin kasvoja --
"uhkaatko sitä miestä, joka Europan kaikilla kiistakentillä ja Pohjolan
uljaimpia ritaria vastaan on pystyssä pitänyt Rooman kunniaa, silloin
kuin sinun tekosi sen alensivat. Tuossa panttini, minä syljen sinua
ja uhmaan sinua. Peitsin tai miekoin, ratsain tai jalan väitän sinua
ja koko sukuasi vastaan ettet ole ritari, rääkättyäsi rauhanalaista
ja aseetonta airutta. Niin, tässäkin häpeäsi paikassa vaadin sinut
aseisin!"
"Alas pihalle! seuraa minua", sanoi Orsini karkeasti ja riensi kynnystä
kohden. "Hei! tänne kypärini ja rintalevyni!"
"Malta, jalo Orsini", sanoi Stefanello. "Kärsimäsi solvaus on minun
asiani -- minun oli teko -- ja minua vastaan puhuu tämä sukumme
surkamustunut vesa. Adrian di Castello -- kerran Colonnaksi kutsuttu --
tänne miekkasi: olet vankini!"
"Voi!" sanoi Adrian purren hampaitaan, "ellei heimoni veri juoksisi
suonissasi -- mutta riittää! Ritaria minun kaltaistani, jota suosii
keisari, jonka lähestyminen jo kirkastaa Italian rajamaita -- minua
ette uskalla pidättää. Ystäväsi taasen olen kohtaava, ennenkuin monta
päivää on kulunut, silloin ei kukaan ole erottava miekkojamme. Siksi
muista, Orsini, että harjaantumaton ei ole käsi, jota vastaan sinun on
puhdistaminen kunniasi!"
Adrian riensi miekka paljastettuna ovelle, kulki ohi Orsinin, joka
synkkänä ja epätietoisena seisoi keskellä huonetta.
"Stefanello", kuiskasi Savelli. "Hän sanoi, ennenkuin monta päivää
on kulunut! Varmaan hän lähtee Rienzin puolelle. Muista, että hänen
ja tribuunin sisaren välinen liitto saattaa vielä uudistua. Ole
varuillasi! Colonnan nimi, roistoväkeen liittyneenä, jakaisi ja
poistaisi puolet voimistamme."
"Älä pelkää", vastasi Stefanello ilkeästi hymyillen. "Ennenkuin tuon
sanoit, olin tehnyt päätökseni!"
Nuori Colonna siirsi kaihtimia seinästä, avasi oven ja astui matalaan
saliin, jossa istui kaksikymmentä palkkasoturia.
"Joutuin!" hän sanoi. "Ottakaa kiinni tuo viheriävaippainen vieras
ja riisukaa aseet häneltä -- mutta älkää häntä tappako. Käskekää
vartioston laittamaan tyrmään hänen seurueensa. Pian, ennenkuin hän
ehtii portille!"
Adrian oli ennättänyt alhaalla olevaan avonaiseen suojaan -- hänen
joukkonsa ja ratsunsa olivat pihalla näkyvissä -- kun yht'äkkiä
Colonnan soturit syöksähtivät esiin toisesta käytävästä, ympäröitsivät
hänet ja katkasivat hänen tiensä.
"Antaudu, Adrian di Castello", huusi Stefanello portaitten päästä, "tai
veresi tulkoon omaksi syyksesi."
Kolme askeletta Adrian astui läpi miesjoukon, ja kolme vihollista
kaatui hänen miekkaansa. "Avuksi!" huusi hän miehilleen, ja jo olivat
nuot urheat ratsurit ehtineet suojaan. Samassa kajahti hälytyskello
-- piha vilisi sotilaista. Ylivoiman rynnistämänä Adrianin pieni
joukko pian oli korjattu talteen, ja Colonnain kukka, haavoitettuna,
aseettomana, mutta vielä uhmillaan, oli vankina sukulaisensa linnassa.