Naamiaiset.
Tarkkaälyinen lukija jo on tullut tietämään, ilman tekijän suoranaista
välitystä kertojana, tapahtumat, jotka olivat kohdanneet Rienziä hänen
vapaaksipääsemisensä ja Roomaan tulonsa välillä. Kun tuo vaikutus,
jonka Nina oli tehnyt Albornozen hellempään ja parempaan luontoon,
oli haihtunut, hän luonnollisesti alkoi pitää vierastaan -- minä sen
aikuiset valtiomiehet aina pitivät ihmisiä -- suuren shakkipelin
huovina, jonka sopi siirtää, työntää esiin, uhrata, miten parhaiten
kulloinkin soveltui. Päästyään tuumainsa perille, hankittuaan takasin
paavin perintötilukset, lannistettuaan Johan di Vicon, sekä yllyttäjä
Baroncellin kukistuttua ja kuoltua, ei kardinaali suinkaan katsonut
soveliaaksi asettaa ky'ykästä ja kunnianhimoista Rienziä takasin
Roomaan ja niin korkeaan arvoon. Uskaliaan roomalaisen rinnalla hänen
omakin suuri henkensä surkastui; ja hän oli täydellisesti kykenemätön
ymmärtämään tahi arvaamaan politiikkaa, johon uusi senaattori ryhtyisi,
päästyään taas Rooman herraksi. Teeskentelemättä viivytystä, hän
sentähden kieltäytyi auttamasta häntä. Ja niin Rienzi oli lyhyen
matkan päässä Roomasta, ilman ainoatakaan sotamiestä turvanaan
ylimyksiä vastaan. Mutta Taivas ei ollut päättänyt että yksi mies, jos
kohta lahjakas ja mahtava, kauan sai vastustella ja vallita Rienzin
kohtaloita; ja tuskinpa hän milloinkaan elämänsä loistavimmissa
vaiheissa oli näyttänyt niin terävää ja kekseliästä järkeä, kuin
silloin selvitessään kardinaalin vehkeistä. Käytyään Perugiassa, hän,
niinkuin olemme nähneet, sai Montrealen veljiltä miehiä ja rahaa
hankituksi palaustaan varten. Mutta P. Johanneksen ritari pahasti
erehtyi, jos hän luuli ettei Rienzi läpikotasin oivaltanut saamansa
avun kavalia ja turmiollisia ehtoja. Hänen tarkka silmänsä ensi
katsauksessa luki Montrealen veljien tarkotusperät ja luonteet -- hän
huomasi että ollessaan palvelevinaan häntä, he tarkottivat pitää häntä
ohjissa -- että, jouduttuaan ahnaan ja kunnianhimoisen Montrealen
velalliseksi, ja Montrealen veljien johtamat joukot ympärillään,
hän pyristeli verkossa, joka, ellei hän sitä saisi murretuksi, pian
kietoisi hänen menestyksensä ja henkensäkin surmansilmukoihin. Mutta
luottaen oman neronsa kekseliäisyyteen ja apukeinoihin hän eloisasti
luotti siihen, että noista oli tuleva _hänen_ narrejaan, jotka unissaan
pitävät häntä omanaan, ja valtakunta panoksena, hän ei välittänyt
vastapuolueen juonista.
Sillä välin, yhdistäen kaikkiin ripeämpiin ja jalompiin
ominaisuuksiinsa äärettömän teeskentelyn, hän oli sokeasti luottavinaan
provencelaisiin tovereihinsa; ja hän ensi toimekseen, riemusaaton
jälkeen ja tultuaan Capitoliin, korkeimmilla kunnianosotuksilla, mitä
hänen vallassaan oli, palkitsi Messere Arimboldon ja Messere Brettone
de Montrealen!
Ankarasti juhlittiin tuona iltana Capitolin saleissa; mutta kaiken
komeutta kalliimpi oli Rienzille Ninan hymyily. Hänen uljaat ja
ihastelevat silmänsä, tulvien autuaita kyyneliä, olivat Rienzin
kasvoihin luotuina; hän vain tunsi että he olivat jälleen yhdistetyt ja
että aika, jos kohtakin kirkkaasti loistava, riensi hetkeksi, jolloin
he murheellisen ja synkän eronsa perästä taasen saisivat olla yksin.
Peräti toisellaiset olivat Adrian Colonnan ajatukset, hänen yksin
istuessaan uljaan sukunsa kolkon korttelin kolkossa palatsissa. Irene
siis oli elossa, -- jokin kummallinen erehdys oli pettänyt hänet, --
Irene oli säilynyt raatelevalta rutolta; ja jokin hänen armaan muotonsa
suruisessa kalpeudessa tuon päivän riemussakin kertoi hänelle, että
häntä vielä muisteltiin. Mutta hänen mielensä vähitellen toinnuttua
ensimmäisestä rajusta ihastuksestaan, hän ei saattanut olla kysymättä
itseltään, eivätkö he yhä tulisi olemaan erillään Stefanello Colonna,
vanhan Tapaninpojan poika, josta (isänsä ja veljensä kuoltua) oli
tullut tuon mahtavan suvun nuorellinen päämies, oli jo nostanut
lippunsa senaattoria vastaan. Linnotettuaan itsensä Palestrinan melkein
voittamattomiin varustuksiin, hän oli koonnut ympärilleen kaikki
perheensä alustalaiset, ja hänen hillitsemättömät soturinsa hävittivät
parast'aikaa läheisiä tasankoja kauas ja laajalti.
Adrian näki että muutamien päivien kuluttua Colonnain ja
senaattorin väli puhkeaisi ilmi sodaksi. Saattoiko hän ryhtyä omaa
heimoansa vastaan! Hänen lemmensuhteensa Ireneen vielä enemmän
riistäisi sellaiselta menettelyltä kaiken omanvoitonpyytämättömän
isänmaanrakkauden näön, ja vielä auttamattomammin tahraisi hänen
ritarillisen maineensa, missä hyvänsä hänen vertaistensa mielensuosio
kallistui Colonnain asian puolelle. Toiselta puolen sekä hänen
rakkautensa senaattorin sisareen että hänen oma taipumuksensa ja
rehellinen vakuutuksensa olivat tuon puolella, jolla yksin hänestä
näytti olevan halua ja kykyä korjata hänen langenneen kaupunkinsa
sekasortoa. Kauan mietiskeltyään hän alkoi peljätä että muuta
keinoa hänellä ei ollut, kuin tuo julma puolueettomuus, mihin hän
oli ennen tuomittu; mutta hän päätti ainakin yrittää -- mikä oli
hänen synnynnälleen ja maineelleen suotuisa -- sovittaa kiisteleviä
puolueita. Sitä varten hänen oli alottaminen ylpeästä serkustaan. Hän
hyvin älysi, että jos tiedettäisiin hänen ensiksi kohdanneen Rienzin,
hän näyttäisi senaattorin valtuuttamalta -- ja vaikka Stefanello itse
saattaisikin suostua hänen edustukseensa, häntä ympäröivät kopeat
ja julmat ylimykset eivät alentuisi kuulemaan kansan valitsemaa
lähettilästä; ja sen sijaan että häntä kunnioitettaisiin välittäjänä,
häntä epäiltäisiin petturiksi. Hän päätti siis lähteä Palestrinaan;
mutta (hänen sydämensä tykytti kuuluvasti) eikö olisi mahdollista
tavata ensin Ireneä? Se ei ollut helppo yritys, mutta hän tahtoi
koettaa. Hän kutsui Giulion.
"Senaattori pitää pidot tänä iltana -- arveletko niihin paljo väkeä
saapuvan?"
"Sanotaan" vastasi Giulio, "että lähettilästen ja signorien
tämänpäiväisten kestein perästä pidetään huomenna naamiohuvit, joihin
kaikki luokat pääsevät. Jos tribuuni vaan ylimykset kutsuisi, niin
mahtuisivatpa, hitto vieköön, kaikki hänen naamariniekkansa Capitolin
pienimpään kammioon. Luultavasti naamarit ovat määrätyt hänen
vierastensa laadun salaamiseksi."
Adrian hetkisen aprikoittuaan päätti lykätä Palestrinan matkansa
toistaiseksi -- käyttää hyväkseen kemuja sekä lähteä naamiohuveihin.
Tuon huvittelutavan, vaikka se vuoden-aikaan nähden ei ollut
tavallinen, Rienzi oli pitänyt muita parempana, osaksi ja nähtävästi
siksi, että hän siten saattoi parhaiten vastaanottaa lukuisat ja
kirjavat kannattajansa; mutta etupäässä ja salaisesti siksi, että
se hänelle ja hänen luotettaville ystävilleen soi tilaisuuden
epäluuloa herättämättä sekaantua tungokseen sekä oppia paremmin
tuntemaan roomalaisten todellisia mielipiteitä hänen politiikastaan ja
voimistaan, kuin mitä julkisen näytelmän ihastuksesta saattoi päättää.
Tuo päätös viivytti Adrianin Palestrinan matkan.
Seuraava ilta oli tyyni ja kirkas. Lukuisten vieraitten mukavuudeksi
sekä ilman vienon ja kuutamoisen viileyden vuoksi Capitolin edusta
Leijonapaikkoineen (sekä sisustan virastohuoneustot) omistettiin
pidoille.
Adrianin tultua juhlapaikalle, sattui väentungoksessa että hänen
naamarinsa toisten varomattomuuden takia irtaantui. Hän nopeasti asetti
sen paikoilleen, mutta yksi vieraista ehti tuntea hänen kasvonsa.
Rienzi ja hänen perheensä olivat kohteliaisuudesta aluksi
naamaritta. He seisoivat vanhasta egyptiläisestä leijonasta nimensä
saaneitten portaitten päässä. Valaistus loihe tuohon muinaisesta
kodistaan riistettyyn jättiläis-muistomerkkiin -- joka kauheassa
levollisuudessaan oli ollut lukemattomien sukupolvien nousun sekä
sammumisen ja kostavan kohtalon pimeitten ja myrskyisten mullistusten
todistajana. Tuo oli paha, useasti jäljestäpäin huomattu enne, että
tuo julkisten pitojen paikka myös oli julkisten mestausten paikka.
Mutta tuona hetkenä joukon perästä tunkiessa esiin, voittaakseen hymyn
ja sanan tuolta mainiolta mieheltä, jonka vaiheet olivat Europan
puheen-aineena, tai luodakseen kunnioituksensa Ninan säteilevälle
sulolle, ei mikään enne, ei mikään aavistus varjostanut yleistä riemua.
Ninan takana, varsin tyytyväisenä päästessään väkijoukon katseista sekä
tuntiessaan veljensä puolison häikäisevän ja uhkean sulon pimentävän
hänen vienomman kauneutensa, seisoi Irene. Häneen vain olivat Adrianin
silmät luodut. Vuodet, jotka olivat liitäneet yli kuudentoista vuotiaan
tytön ihanan muodon -- hänen, jota silloin elähytti, mutta säikytti
lemmen ensimmäinen raju tuulissää, -- nuoruutta joka suonessa --
intohimoa ja lapsellista hellyyttä joka aatoksessa, eivät olleet
pilanneet, mutta ne olivat muuttaneet Irenen kauneuden luonnetta.
Hänen poskensa hipiä, joka ei enää vaihdellut joka silmänräpäyksen
keralla oli asettunut vienoksi ja miettiväksi kalvakkuudeksi --
roomalaisen kauneuden suhteiksi enemmän täydentynyt vartalo oli
saavuttanut arvokkaan ja tyynen levollisuuden näön. Enää ei silmä
levottomana harhaillut jotakin kuviteltua esinettä etsien; enää ei
saanut huulta hymyihin jokin salainen toive tai puoleksi epätietoinen
muistelma. Tasainen ja murheellinen sävy loi hänen armaille kasvoilleen
vakavuuden, joka oli hänen vuosiansa ulompana. Sydämen hehku,
kukoistava nuoruuden kevät oli mennyttä; mutta ei aika eikä suru
eikä kovaonninen rakkaus olleet riistäneet hänen kasvoistaan niitten
erinomaista enkelinkaunoista vienoutta eikä tuota selittämätöntä ja
neitsyeellistä muodon ja katsannon kainoutta, joka Italian uhkeampien
kauneutten vastakohtana, ennen kaikkea oli Adrianille kaikista muista
naisista merkinnyt hänen sydämensä jumaloiman. Ja katse kiintyneenä
noihin tummansinisiin silmiin, jotka puhuivat etäällä liikkuvia
ajatuksia ja menneisyyden muistoja, Adrian tuntemistaan tunsi ettei hän
ollut unohdettu! Seisoessaan hänen lähellään ja väkijoukon vaeltaessa
ohitse, hän ei havainnut että tribuunin kotkansilmä oli häneen
kiintynyt.
Tosiansa yhden naamariniekan kulkiessa Rienzin ohi, hän kuiskasi
"varuillanne! Colonna on saapuvilla! Kestivieraan vaipan alla on usein
piillyt salamurhaajan tikari. Tuolla vihollisenne seisoo -- pitäkää
häntä silmällä!"
Tuo oli ensimmäinen terävä ja läpitunkeva vaarain huomautus, minkä
senaattori-tribuuni oli saanut sitten palajamisensa. Hänen kasvonsa
valjautuivat, ja kohtelias hymy ja avonainen tervehdys, mitkä siihen
asti olivat ihastuttaneet jokaista vierasta, poistuivat hetkeksi
sankean hajamielisyyden tieltä.
"Miksi tuo mies seisoskelee tuolla mykkänä ja liikkumatta?" hän
kuiskasi Ninalle. "Hän ei puhuttele ketään -- hän ei lähesty meitä --
lurjus, lurjus! -- häntä on varalla pidettävä."
"Epäilemättä joku saksalainen tai englantilainen barbaari", vastasi
Nina. "Älä salli, herrani, niin mitättömän pilven himmentää iloasi."
"Olet oikeassa, armaani, meillä on ystäviä täällä; olemme hyvässä
turvassa. Ja kautta isäni tuhan, tunnen että minun on tottuminen
vaaraan. Nina lähtekäämme liikkeelle, liittykäämme joukkoon itsekin
naamareissa."
Musiikin sävelet kajahtelivat iloisesti, senaattorin ja hänen perheensä
hävitessä tungokseen. Mutta yhä hänen silmänsä kääntyivät Adrianin
harmaasen kaapuun ja hän huomasi sen seuraavan hänen askeleitansa.
Lähestyessään Capitolin yksinäistä sisäänpääsypaikkaa, hän hetkeksi
kadotti tunkeilevan vieraansa näkyvistään; mutta juuri ehdittyään
sisälle ja kääntyessään äkkiä, Rienzi huomasi hänen vieressään --
seuraavassa silmänräpäyksessä vieras oli kadonnut väkijoukkoon. Mutta
tuo silmänräpäyksen aika riitti Adrianille -- hän oli saavuttanut
Irenen. "Adrian Colonna (hän kuiskasi) odottaa sinua leijonan vieressä."
Omiin aatoksiinsa vaipuneena Rienzi ei huomannut sisarensa äkillistä
kalpeutta eikä mielenliikutusta. Tultuaan palatsiin hän kutsui viiniä
-- siemaus virkisti hänen mieltänsä -- hän kuunteli hymyillen Ninan
säihkyviä huomautuksia; ja pukeutuen naamariinsa ja salapukuunsa, hän
virkkoi iloisesti, "Nyt totuuteen -- kummallista että se juhlatiloissa
puhuu vain naamarien takaa! Sisareni, suloiseni, olet menettänyt
entisen hymysi, tahtoisin mieluummin katsella sitä kuin -- mutta onko
Irene kadonnut?"
"Vain luullakseni muuttamaan pukua, Colani, liittyäkseen vieraitten
joukkoon", vastasi Nina. "Salli minun korvata hänen hymynsä?"
Rienzi suuteli puolisonsa kirkasta otsaa hänen hellästi painuessaan
hänen poveansa vastaan. "Sinun hymysi on päiväpaiste", sanoi hän,
"mutta tuo tyttö huolestuttaa minua. Tulisipa hänen mielestäni nyt
ainakin olla iloisemman näkönen."
"Piileehän lempi siskoni apeassa katsannossa", vastasi Nina. "Eikö
muistu mieleesi, kuinka hän rakasti Adrian Colonnaa?"
"Yhäkö tuota haaveilua kestää?" virkkoi Rienzi aatoksissaan. "Niin, hän
on valtijaalle sopiva morsian."
"Se olisi liitto, joka paremmin kuin valtijoihin solmittu, vahvistaisi
valtasi Roomassa!"
"Niin, jos se olisi mahdollinen; mutta tuo kopea suku! -- Ehkäpä juuri
tuo naamariniekka, joka askeleitamme vaanii, oli hänen lemmittynsä.
Tahdonpa katsoa. Lähtekäämme liikkeelle, Ninani. Peitynkö viittaani
hyvin?"
"Oivallisesti -- entäs minä?"
"Aurinko pilven takainen."
"Voi älkäämme kauan viipykö; mikä juhlahetki voittaa sen, jolloin käsi
kädessä, pääni povellasi unhotamme kokemamme surut vieläpä jakamamme
triumfitkin?"
Sillä välin Irene, tuhansien tunteitten vallassa oli jo pukeutunut
salaavaan pukuunsa sekä lähtenyt Leijonaportaita kohden. Senaattorin
lähdettyä tuo paikka oli melkein tyhjentynyt. Soitto ja tanssi olivat
houkutelleet yleisön toisille suunnille. Irene lähestyessään näki
kuvapatsaan kuutamossa ja yksinäisen henkilön nojautuvan jalustaa
vastaan. Hän pysähtyi, henkilö läheni, ja jälleen hän kuuli lemmittynsä
äänen.
"Oi, Irene! salapuvussakin tunnettu", sanoi Adrian tarttuen hänen
vapisevaan käteensä: "vieläkö saan nähdä sinut -- vieläkö koskettaa
tuota kättä? Eivätkö nämät silmät nähneet sinua elottomana tuossa
hirmuisessa kaivoksessa, jota muistellessani kauhistun? Minkä ihmeen
kautta nousit jälleen? Millä keinoin taivas antoi maalle hänet, jonka
se jo näytti laskeneen enkeleittensä joukkoon?"
"Tuonko todella uskoit?" sanoi Irene änkyttäen, mutta äänessä riemun
kaunopuhelias korko. "Vapaasta tahdostasi et siis hyljännyt minua?
Kohtuuton olin, tein jalolle luonnollesi väärin, päättäessäni että
veljeni kukistuminen, alhainen sukuperäni, loistava kohtalosi saivat
sinun unhottamaan Irenen."
"Kohtuuton todella!" vastasi lempivä. "Mutta varmaan minä näin sinua
vainajien joukossa! -- vaippasi, hopeatähtisen -- kuka muu pitäisi
Rooman tribuunin vaakunaa?"
"Tuo kadulle kirvonnut vaippako vaan, jonka joku kovempi-onninen uhri
lienee korjannut, _senkö_ näkeminen yksin sai sinut epätoivoiseksi? Voi
Adrian", jatkoi Irene hellästi nuhdellen, "enpä joutunut epätoivoon
minä, en silloinkaan, kun katselin _sinua_ maatessasi nähtävästi
hengettömänä vuoteen omana, jonka ääressä valvoin kolme päivää ja yötä!"
"Mitä, eikö siis näkyni pettäneet minua! Sinäkö valvoit vuoteeni
vaiheilla noina hirveinä hetkinä, sinunko lempesi suojeli, sinunko
huolesi säilytti minut? Voi minua kurjaa!"
"Ei", vastasi Irene, "ajatuksesi oli luonnollinen. Taivas tuntui
antavan minulle yli-ihmiselliset voimat ollessani sinulle välttämätön.
Mutta päätä peljästykseni. Jätin sinut, käydäkseni tuon hyväsydämisen
munkin luona, joka oli lääkärisi: palattuani en tavannut sinua.
Sydämentuskissani etsin sinua autiosta kaupungista turhaan. Toivon
tukemana olin voimallinen, pelko minut lannisti. -- Veljeni löysi
minut, maatessani tunnottomana maassa P. Markuksen kirkon luona."
"P. Markuksen kirkon luona. Sen ennusti hänen unensa!"
"Hän kertoi tavanneensa sinut; turhaan etsimme sinua. Vihdoin saimme
tietää että olit lähtenyt kaupungista, ja -- ja minä iloitsin, Adrian,
mutta nureksin.'"
Nuoret rakastavat hetkeksi antaantuivat jälleenyhdistyksensä autuuteen,
uutten selitysten tuottaessa uutta hurmausta.
"Ja nyt", kuiskasi Irene, "nyt kohdattuamme toisemme --" hän vaikeni ja
naamari peitti hänen punastumisensa.
"Nyt kohdattuamme toisemme", sanoi Adrian, tarttuen puheeseen, "olitko
sanoa, älkäämme erotko? Usko minua, kultaseni, toivo elää sydämessäni.
Vain näitten lyhyitten, armaitten hetkien vuoksi olen viivyttänyt
Palestrinan matkaani. Jospa saisin nuoren orpanani veljesi ystävyyteen,
ei mikään este olisi liittomme tiellä. Mielelläni unhotan entiset
-- onnettomain sukulaisteni (omien vikojensa uhrien) surman; eipä
kenties hänen palaustaan tervehtivissä väkijoukoissa ainoakaan paremmin
arvostellut Cola di Rienzin suuria ja yleviä ominaisuuksia, kuin
arvosteli Adrian Colonna."
"Jos niin lienee laita", sanoi Irene, "minä parhainta toivon; mutta
kylläksi on minulla lohtua ja autuutta tietäessäni rakastavamme
toisiamme kuin ennen. Voi, Adrian, minä olen surkeasti muuttunut, ja
olen usein ajatellut sitä mahdottomaksi unelmaksi, että nähtyäsi minut
vielä minua rakastaisit."
"Ihanampi olet ja armaampi kuin koskaan", vastasi Adrian kiihkeästi,
"ja aika, joka on kukoistuksesi valmistanut, vaan opetti minut syvemmin
tuntemaan arvosi. Hyvästi, Irene, en jää tänne kauemmaksi; pian saat
toivoakseni kuulla menestyksin keskustelleeni heimoni kanssa, ja ennen
viikon vierittyä palannen omistamaan kätesi päivän valossa."
Lempivät erosivat. Adrian viipyi paikallaan ja Irene riensi kammioonsa
kätkemään mielenliikutuksensa ja hurmauksensa.
Hänen poistuessaan ja nuoren Colonnan verkalleen kääntyessä lähtemään,
muuan mittava naamariniekka töykeästi pyrki hänen pateilleen.
"Olet Colonna" se sanoi, "ja senaattorin vallassa. Eikö vapise?"
"Jos lienen Colonna, ynseä naamari", vastasi Adrian kylmästi, "pitäisi
tietämäsi tuo vanha sananparsi, joka kolonnaa järkyttää, varokoon sen
romahdusta."
Tuntematon nauroi ääneensä, ja hänen nostaessaan naamariansa, Adrian
näki senaattorin seisovan edessään. "Jalo herra, Adrian di Castello",
sanoi Rienzi taasen kaikessa vakavuudessaan, "ystävänäkö vai
vihollisena olette kunnioittanut tämän-iltasia pitojamme?"
"Rooman senaattori", vastasi Adrian yhtä arvokkaana, "en käytä
kenenkään vieraanvaraisuutta, paitsi ystävänä. Vihollisena, ainakaan
teidän vihollisenanne minua toivoakseni ei koskaan syystä pidetä."
"Tahtoisinpa", virkkoi Rienzi, "täydelleen voivani sovelluttaa itseeni
tuon minulle imartelevamman lausunnon. Tulevatko nuot ystävälliset
tunteet osakseni Rooman kansan johtajana, vaiko tuon naisen veljenä,
joka on kuunnellut lemmenselityksiänne?"
Adrian, joka senaattorin poistettua naamarinsa oli seurannut hänen
esimerkkiään, tunsi noista sanoista katseensa nolostuvan Rienzin
silmäin edessä. Hän kuitenkin maltillisena, kuten italialainen ainakin,
tointui sekä vastasi lakoonisesti: "Kumpanakin."
"Kumpanakin!" kertoi Rienzi. "Sitten todella, jalo Adrian,
tervetultuanne tänne! Mutta jos myönnätte ettei vihamielisyyden syytä
ole välillämme, tuntuupa minusta kuin olisitte saattanut kosia Cola
di Rienzin sisarta synnyntänne, ja sallikaa minun lisätä, Jumalan,
kohtaloni, ja isänmaani _minulle_ antaman aseman mukaisemmassa asussa.
Ette uskalla, nuori Colonna, miettiä epäkunniaa Rooman senaattorin
sisarelle. Korkeasukuinen olette, hän vertaisenne."
"Jos olisin keisari, jonka halpa ritari vaan olen, sisarenne olisi
vertaiseni", vastasi Adrian lämpimästi. "Rienzi, olen pahoillani
että jo saitte minut ilmi. Toivoin ylimyksiä ja teitä välittämällä
voittavani luottamuksenne ja sitten periväni palkintoni. Tietäkää
että huomenen sarastaessa matkustan Palestrinaan, sovittamaan
nuorta serkkuani kansan ja paavin valioon. Monet seikat, joita en
huoli mainita, tekivät minulle suotavaksi ryhtyä tuohon rauhan
lähetystoimeen, ennenkuin kohtaisin teidät. Mutta kun nyt _olemme_
tavanneet toisemme ilmoittakaa minulle sovintoehdot, niin takaan teille
tuolla oikealla kädelläni, en roomalaisena jalosukuisena -- voi; sen
vakuuden _prisca fides_ on mennyttä! -- vaan keisarillisen hovin
ritarina ettette luottamuksessanne pety."
Rienzi, joka oli tottunut lukemaan ihmisten kasvoja, oli Adrianin
puhuessa pitänyt katseensa kiinteästi häneen iskettynä; Colonnan
lopetettua, hän puristi tarjottua kättä, olemuksessa tuo tuttavallinen
ja voittava sulo, jota hän usein ilmaisi.
"Luotan teihin, Adrian, sielustani. Olitte ystäväni tyynempinä, ehkäpä
onnellisempina aikoina. Ei konsanaan virtaan ole selvemmin tähdet
kuvastuneet kuin sydämenne silloin heijasti totuuden. Minä luotan
teihin!"
Näin puhuessaan hän tietämättään oli vienyt Colonnan takasin
leijonapatsaan viereen; siihen seisahtuen hän jatkoi:
"Tietäkää että tänä aamuna lähetin lähettilääni serkkunne Stefanellon
luo. Kaikin kunnioituksin ilmoitin hänelle palanneeni sekä kutsuin
häntä läsnäolollaan kunnioittamaan Roomaa. Unhottaen kaikki katkerat
kiistat, oman maanpakolaisuuteni, vakuutin hänellä täällä olevan
Colonnain päämiehelle tulevan aseman ja arvon. Lainkuuliaisuus oli
kaikki mitä pyysin häneltä. Vuodet ja vastoinkäymiset ovat taltuttaneet
nuoruuteni ylpeyden, ja jos kohta minussa lieneekin jäljellä tuomarin
ankaruus, ei kenkään ole enää valittava tribuunin röyhkeyttä."
"Olisinpa suonut", vastasi Adrian, "että keskustelut joihin ryhdyitte
Stefanelloon nähden, olisivat päivän myöhästyneet; olisin mielelläni
niitten menestystä valmistellut. Kuitenkin kaikitenkin te lähtöhaluani
kiihotatte, ja jos vielä onnistuisin saamaan aikaan kunniallisen
sovinnon, en silloin salapuvussa kosisi sisartanne."
"Eikä milloinkaan", sanoi Rienzi ylpeästi, "Colonna tuonut huoneesensa
neitoa, johon liittyminen paremmin vastaisi kunnianhimoa. Omissa
aikeissani ja omissa kohtaloissani minä näen, niinkuin aina olen
nähnyt, uuden roomalaisen valtakunnan kartan!"
"Älä vielä ole liiaksi rohkea toiveinesi, urhea Rienzi", vastasi Adrian
laskien kätensä basalttileijonaan; "mieti, kuinka monien yrittelijästen
ajujen tämä mykkä kivipatsas jalustaltaan on nähnyt raukeavan --
hiekkasten yritysten, maantomusten yrittäjäin. Tarpeeksi on nykyään
tarmollasi alaa -- ole laventamatta valtaasi, mutta turvaa itsesi.
Sillä, usko minua, ei koskaan ole inhimillinen suuruus ollut yhtä
huimaavan ja pimeän jyrkänteen partaalla!"
"Olet rehellinen", virkkoi senaattori; "ja nuot ovat ensimmäiset
epäilyksen jos kohta myötätuntoisuuden sanat, mitkä Roomassa olen
kuullut. Mutta kansa rakastaa minua, ylimykset ovat paenneet Roomasta,
paavi on suosiollinen ja pohjolaisten miekat vartioivat Capitolin
käytäviä. Mutta nuot eivät ole mitään; oma rehellisyyteni on keihääni
ja kilpeni. Oi, ei milloinkaan", jatkoi Rienzi innostuneena, "ei
milloinkaan sitten muinaisen tasavallan päivien, roomalainen uneksinut
puhtaampia ja kirkkaampia pyrintöjä, kuin mitkä tällä haavaa
elähyttävät ja pitävät pystyssä minua. Rauha palannut -- lait voimassa
-- taiteet, kirjallisuus, sivistys sarastavat ajan yöhön; patriicit
eivät enää rosvoamisen toimissa, vaan järjestystä valvomassa; kansa
roistoväestä ylennetty, uljaana suojelemaan, valistuneena ohjaamaan
itseänsä. Silloin, ei aseitten väkivallalla, vaan siveellisen voimansa
majesteetilla kansojen äiti vaatikoon tapsiltansa kuuliaisuutta. Tuo
unelmanani, tuo toivonani, vapisenko tai epäilenkö? Colonna, tulkoon
onni tahi kovaonni, minä järkähtämättä En, Adrian ja pelotta kestän
kohtaloni vaiheet."
Niin suuresti senaattorin olemus ja ääni ylensivät hänen sanansa, että
Adrianinkin raitis mieli hurmaantui ja lannistui. Hän suuteli kädessään
olevaa kättä ja sanoi vakavasti:
"Kohtalon, jonka osallisuudesta ylpeilen -- uran, jota pidän kunnianani
tasottaa. Jos onnistun nykyisessä tehtävässäni --"
"Olet veljeni!" sanoi Rienzi.
"Jos en onnistu?"
"Saatat yhtä hyvin solmita tuon liiton. -- Olet vaiti -- vaalenet."
"Saatanko hyljätä sukuni?"
"Nuori herra", sanoi Rienzi, "sano ennemmin, saatanko isänmaani
hyljätä? Jos epäilet rehellisyyttäni, jos pelkäät kunnianhimoani,
luovu yrityksestäsi, älä riistä minulta ainoatakaan vihamiestä. Mutta
jos uskot minussa olevan tahtoa ja voimaa palvella valtiota -- jos
vaivoissa ja vastuksissa, jotka olen saanut tuta ja voittaa, tunnustat
kansojen Vapahtajan suojaavan käden -- jos nuot vastukset olivat vain
Hänen armoansa, joka kurittaa -- tarpeelliset kukaties varhaisemman
uskaliaisuuteni ojentamiseksi ja järkeni terottamiseksi -- jos sanalla
sanoen uskot minun olevan, mitkä lienevätkin vikani, sen, jonka Jumala
on säilyttänyt Rooman hyväksi, unhota että olet Colonna -- muista
olevasi roomalainen!" --
"Olet voittanut minut, merkillinen ja valtaava henki" sanoi Adrian
hiljaa ja kokonaan hurmaantuneena; "ja mikä lieneekin heimoni asema,
minä olen sinun ja Rooman. Hyvästi!"