Riemukulku.
Koko Rooma oli liikkeellä! -- P. Angelosta Capitoliin akkunat,
parvekkeet, katot täynnä iloisia tuhansia. Siellä täällä
vaan, Colonnain, Orsinein ja Savellien synkissä kortteleissa,
vallitsi kuolonhiljaisuus. Ei kuulunut niiden linnotuksista
barbaarilaisvahtimiesten tavallista astuntaakaan. Portit olivat lukitut
-- akkunat teljetyt -- kolkko äänettömyys ylt'ympäri -- kaikki todisti
ylimysten poissaoloa. He olivat jättäneet kaupungin heti saatuaan
varman tiedon Rienzin lähenemisestä. Campagnan kylissä ja linnotuksissa
he palkkasotureittensa turvissa odottelivat hetkeä, jolloin kansa,
epäjumalaansa kyllästyneenä, kutsuisi takasin jopa nuot julmat
pyhimysten hävittäjätkin.
Noine poikkeuksineen koko Rooma oli täynnä liikettä! Kulta- ja
hopeakankailla verhottuihin riemuportteihin, joita oli pystytetty
jokaiselle pääaukealle, oli kirjoitettu tervehdys- ja ylistyslauseita.
Välimatkoilla seisoi nuorukaisia ja neitosia kukkas- ja laakerivasut
kädessä. Korkealla yli kansajoukkojen -- Hadrianuksen mahtavasta
tornista -- Capitolin huipuilta -- apostoleille ja pyhimyksille
omistettujen rakennusten harjoilta -- liehui lippuja kuin voiton
merkiksi. Rooma jälleen avasi sylinsä tribuunilleen.
Väkijoukossa -- avaraan viittaansa kääriytyneenä -- tungoksen kätkössä
-- ja todella useampain muistosta hävinneenä -- oli Adrian Colonna! Hän
ei ollut voinut jäädä Irenen veljestä välinpitämättömäksi. Yksinään
kansalaistensa joukossa hän seisoi -- tuo Colonnain uljaasta suvusta
ainoa, joka oli kansan lemmikin riemuretkeä näkemässä.
"Sanotaan hänen varttuneen vankeudessa", virkkoi joku katselijoista,
"hoikka hän kumminkin oli pulahtaessaan P. Angelon kirkosta päivän
koittaessa!"
"Siinä puheessa on perää", sanoi toinen, pieni, juonikkaan näkönen
mies, "minä näin hänen jättävän legaatille hyvästi."
Jokainen silmä kääntyi viimeisen puhujan puoleen; hän tuli kerrassaan
tärkeäksi henkilöksi. "Niin", jatkoi pikkumies mahtavana, "heti
saatuaan, nähkääs, Messere Brettonen ja Messere Arimbaldin, Fra
Morealen veljet, saattamaan häntä Perugiasta Monte Fiasconeen, hän
lähti legaatti d'Albornozen luo, joka keskusteli päälliköittensä
kanssa avoimen taivaan alla. Väkijoukko seurasi. Minä sen mukana,
ja -- tribuuni nyökkäsi päätään minulle -- nyökkäsipä -- ja sitten
karmosiininen vaippa yllään ja karmosiininen lakki päässään hän
silmäili kopeata kardinaalia, kopeampana kuin hän itse. 'Monsignore',
sanoi hän, 'vaikka ette annakaan minulle rahaa ettekä aseita, millä
torjua tien vaaroja ja ylimysten väjymisiä, olen valmis lähtemään.
Rooman senaattoriksi hänen Pyhyytensä teki minut; pyydän teitä,
monsignore, tavanmukaisesti heti vahvistamaan tuo arvo'. Olisittepa
nähneet, kuinka kopea spanialainen ällistyi, punastui ja synkistyi,
mutta puri vaan huultansa eikä paljoa puhunut."
"Ja vahvisti Rienzin senaattoriksi?"
"Vahvisti; siunasi häntä ja käski lähtemään."
"Senaattoriksi!" huudahti muuan harmaahapsinen jättiläinen, kädet
rinnalla, "en pidä noista entisistä patriicein arvonimistä. Pelkään
että hän tuon uuden tähden unhottaa vanhan."
"Hyi, Cecco del Vecchio, ainainen nurkuja!" sanoi eräs verkakauppias,
joka juhlavarustuksista oli suuresti kostunut. "Minun mielestäni ei
senaattori ole niinkään pöyhkeä arvonimi kuin tribuuni. Toivon että
tästä kerran ruvetaan juhlimaan. Rooma onkin kauan ollut ikävissään.
Huonot liikeajat, kerrassaan."
Käsityöläinen hymyili halveksien. Hän oli niitä, jotka tekivät
erotuksen keskisäädyn ja työntekijäin välillä, ja hän vihasi kauppiasta
yhtä paljon kuin ylimystä. "Päivä kuluu", sanoi pikkumies, "kohta hänen
pitäisi saapuman. Senaattorin puoliso ja koko hänen seurueensa läksivät
kohtaamaan häntä kaksi tuntia sitten."
Tuskin olivat nuot sanat sanotut, kun väkijoukko alkoi levottomasti
häilyä ja samassa nähtiin ratsumies kiitävän pitkin katua. "Tehkää
tietä! Peräytykää! Tietä kuuluisimmalle Rooman senaattorille!"
Väkijoukko vaikeni -- sitten nurisi -- ja vaikeni jälleen. Parvekkeista
ja akkunoista kurkotti jokainen katsoja päätänsä. Hevosten astuntaa
ja torvien soittoa kuului kaukaa, sitten etäisestä kadunkulmasta
välähtivät näkyviin liput ja keihäät -- sitten kuin yhdestä suusta
kajahti huuto -- "hän tulee! hän tulee!"
Adrian vetäytyi yhä taammaksi väkijoukkoa ja nojaten erään huoneen
seinustaan, hän katseli lähestyvää näytelmää.
Etupäässä ratsasti, kuusi miestä rinnakkain, roomalaisten hevosmiesten
kulkue, joka oli lähtenyt kohtaamaan senaattoria; kaikilla oli
öljypuunoksat kädessä ja jokaisen sataluvun edessä liehui lippuja,
joihin oli kirjoitettu sanat: "Vapaus ja rauha maassa." Heidän
kulkiessaan Adrianin ohi jokainen kansanmieleinen ratsastaja
huomattiin ja vastaanotettiin kovaäänisillä huudoilla. Heidän
puvustaan ja sota-asustaan Adrian tunsi heidän enimmäkseen kuuluvan
Rooman kauppasäätyyn, joka, niinkuin hän hyvin tiesi, ellei se ollut
kummallisesti muuttunut, arvosteli vapautta vaan kauppayritysten
kannalta. "Huono turva noista", ajatteli Colonna; -- "mitähän lähinnä
seurannee?" Sitten tuli saksalaisia palkkasoturia välkkyvine asuineen,
Provencen veljesten kullalla palkattuja, entisiä Riminin Malatestan
kätyriä, kookkaita, tyyniä, harjaantuneita miehiä, jotka silmäilivät
väkijoukkoa puoleksi barbaarimaisesti ihmetellen, puoleksi röyhkeästi
ylönkatsoen. Ei ainoakaan huudahdus tervehtinyt karskia muukalaisia;
oli silminnähtävää että heidän näkönsä karvasteli katsojain sydämiä.
"Häpeä!" murisi Cecco del Vecchio kuuluvasti. "Tarvitseeko kansanystävä
noitten miekkoja, jotka Orsinia ja Malatestaa suojelevat? -- Häpeä!"
Ei yksikään ääni noussut tällä kertaa rotevaa nureksijaa vastaan.
"Hänen ainoa todellinen puolensa ylimyksiä vastaan", tuumi Adrian, "jos
hän niille hyvin maksaa! Mutta heidän lukunsa ei riitä!"
Sitten tuli kaksisataa fantassinia eli toskanalaista jalkamiestä,
raskasaseista, haarniskoittua väkeä -- uljas joukko, jonka iloinen
katse ja ystävällinen olemus näyttivät miellyttävän rahvasta. Ja niin
oli todella laita, -- sillä he olivat toskanalaisia ja siis vapautta
rakastavia. Missä roomalaiset näyttivät tuntevan luonnolliset ja oikeat
liittolaisensa, -- ja yleinen huuto nousi "vivanoi bravi Toscani!"
"Huono turva", ajatteli tarkka-älyinen Colonna; "ylimykset saattavat ne
pelottaa ja roistoväki ne turmella."
Sitten seurasivat torvensoittajat ja lipunkantajat -- silloin musiikin
säveleet hukkuivat huutoihin, jotka yht'aikaa kajahtivat kaupungin
kaikista ääristä:
"Rienzi! Rienzi! Terve, terve! Rienzi ja buono stato!" Kukkia sateli
hänen tielleen, huivia ja lippuja liehui jokaisesta talosta, --
kyyneleitä nähtiin peittelemättä vuotavan pitkin partaisia poskia,
-- nuorukainen ja vanhus nähtiin polvillaan, kohotetuin käsin
siunaavan palannutta. Hän saapui, tuo senaattori-tribuuni -- "_Phoenix
roviolleen_!"
Kullasta välkkyvään purppuraan puettuna, uljas pää paljaana auringon
paisteessa ja satulakaarta kohden kumartuneena, Rienzi ratsasti
hiljalleen läpi väkijoukon. Ei näkynyt hetken liikutuksessa taudin
ja kärsimysten merkkejä hänen jalossa muodossaan; hänen varttunut
ruumiinsakin loi suurempaa majesteettia hänen olemukselleen. Toivo
säteili hänen silmästään -- voittoriemu ja valta kuvautuivat hänen
otsallaan. Väkijoukot eivät enää voineet pysyä alallaan; kaikki
rynnistivät eteenpäin toivoen saavansa kohdata hänen katseensa,
koskettaa hänen viittansa lievettä. Häntä itseä syvästi liikutti
yleinen riemu. Hän pysähtyi; vapisevin äänin hän yritti puhua kansalle.
"Olen palkittu", hän sanoi -- "palkittu kaikesta; -- onnistukoon minun
tehdä teidät onnellisiksi!"
Väkijoukko antoi tietä -- senaattori kulki edelleen -- taas väkijoukko
painui yhteen. Tribuunin takana kiihottunut mielenkuvitus näki itse
muinaisen Rooman jumalattaren.
Kultakankailla verhottua ratsua -- yllään lumivalkea, jalokivistä
välkkyvä hame -- ohjasi ihana, kuninkaallinen Nina. Hänen kopeutensa,
loistonhimonsa olivat tuona hetkenä unhotetut; hän tuskin oli vähemmän
tervetullut, vähemmän jumaloitu, kuin hänen puolisonsa. Ja hymy
onnellisuutta säteillen -- huuli ylpeätä ja riemuitsevaa tunnetta
vavahdellen -- hän ei milloinkaan ollut näyttänyt niin kerrassaan sekä
lempeen että valtaan syntyneeltä, -- kulkiessaan kuin Zenobia läpi
Rooman komeuden -- ei vangittuna, vaan kuningattarena.
Mutta tuohon uljaaseen vartaloon ei ollut Adrianin katse kiinnitetty,
hänen kalpeana, vapisten, henkeään vetämättä nojatessaan seinustaan.
Oliko tuo unta? Oliko kuollut henkiin vironnut? Vai oliko tuo hänen
oma, elävä Irenensä, jonka vieno sulo loisti suruisena Ninan vieressä
-- tähtönen kuun rinnalla? Komea näytelmä hälveni hänen silmistään --
kaikki himmeni ja pimeni. Hän hetkiseksi meni tainnuksiin. Toivuttuaan
hän näki kansan rientävän eteenpäin, mahtavana virtana seuraavan
kulkuetta. Joukon seassa hänen katseensa tapasi Irenen armaan vartalon,
jonka kulkueen liput pian peittivät hänen silmistään. Veri syöksähti
hänen sydämestään läpi jokaisen suonen. Hän oli mies, joka vuosikausia
oli ollut kauheassa horrostilassa ja yhtäkkiä havahti taivaan valoon.
Paitsi Adriania yksi mies jäi jälelle tungoksesta. Se mies oli Cecco
del Vecchio.
_"Hän ei nähnyt minua"_, jupisi seppä, "_vanhoja ystäviä ei enää
muisteta!_ Hyvä, hyvä, Cecco del Vecchio vihaa vielä tyrannia --
olkoot ne minkä nimellisiä tahtovat ja pukeutukoot ne kuinka koreisin
vaatteisin hyvänsä. Hän ei nähnyt _minua_. Vai niin!"