Adrian vielä kerran Montrealen vieraana.
Montreal istui pitkän pöydän päässä, seurassaan joukko miehiä, muutamat
sotilaita, muutamat siviiliä, joita hän kutsui neuvonantajikseen ja
joiden kanssa hän nähtävästi laati kaikki suunnitelmansa. Noilla
eri kaupungeista lähteneillä miehillä oli kullakin tarkoin selvillä
itsekunkin valtion sisälliset olot. He täsmälleen tunsivat Signorien
voimat, kauppiaan varat, roistoväen vallan. Näin Montreal johti
laitonta leiriään yhtä paljon valtiomiehenä kuin kenraalina. Nuot
tiedot olivat Suuren Komppanian päällikölle verrattomasti tähelliset.
Niitten nojalla hän pystyi osaavasti arvaamaan ajan, milloin oli
karattava vihollisen kimppuun, sekä summan, jonka saattoi vaatia
vihollisuudesta luovuttaessa. Hän tiesi mihin puolueeseen liittyä --
missä sekaantua -- mistä pysyä erillään. Ja tavallisesti kun Montrealen
lippu ilmaantui jonkun kaupungin muurien edustalle, se salaisesta
sopimuksesta oli jonkun sisällä nousevan mylläkän merkkinä. Kenties hän
siten toimi yhtä paljon vastaisen kuin silloisen politiikkansa eteen.
Divaani oli kiivaassa neuvottelussa, kun upseeri astui sisään ja
kuiskasi jonkun sanan Montrealen korvaan. Hänen katseensa kirkastui.
"Laske sisään", hän sanoi heti. "Hyvät herrat" hän lisäsi käsiään
hykertäen, "takertuipa luullakseni lintusemme verkkoon. Katsotaanpas."
Samassa kaihdinta nostettiin ja ritari laskettiin sisään.
"Mitä!" jupisi Montreal vaaleten ja nähtävästi pettyneenä. "Ainako
minun noin hullusti käy!"
"Herra Walter de Montreal", sanoi vangittu, "olen jälleen vieraananne.
Näistä muuttuneista piirteistä tuskin enää tunnette Adrian di
Castelloa."
"Antakaa minulle anteeksi, jalo signor", sanoi Montreal nousten
erinomaisen kohteliaana seisomaan, "palvelijoitteni hairahdus sai minun
hetkeksi hämille. -- Olen iloissani saadessani taasen puristaa kättä,
joka on niin monet laakerit voittanut sittenkuin erosimme. Maineenne on
tehnyt hyvää korvilleni. Hei!" jatkoi päällikkö läiskäyttäen käsiään,
"katsokaa virvotuksia ja leposijoja tälle jalolle ritarille ja hänen
seurueelleen. Signor Adrian, olen kohta luonanne."
Adrian poistui. Montreal, huolimatta neuvoskunnastaan, astui kiivain
askelin teltissä edestakasin; sitten kutsuen upseerin, joka oli tuonut
Adrianin, hän sanoi: "Kreivi Landau yhä vartioitsee solatietä?"
"Niin, kenraali!"
"Lähde sievään takasin -- väjyjät viipykööt puoleen yöhön. Väärä kettu
meni ritaan."
Upseeri lähti, ja pian sen jälkeen Montreal hajotti neuvoston. Hän kävi
Adrianin luokse, joka oli majotettu hänen oman telttinsä viereiseen
suojaan.
"Herrani", sanoi Montreal, "totta on että miehilläni on käsky pysäyttää
jokainen, joka tavataan Florensiin vievillä teillä. Olen sodassa tuon
kaupungin kanssa. Aivan toisellaista vankia odotin. Tarvitseeko minun
lisätä että te miehinenne olette vapaat!"
"Otan kohteliaisuutenne vastaan, jalo Montreal, yhtä auliisti kuin se
suodaan. Saanko toivoa saavani joskus palkita sitä? Mutta sallikaa
minua kaikin kunnioituksin sanoa että, jos olisin tiennyt Suuren
Komppanian olevan tällä kulmalla, olisin muuttanut suuntani. Kuulin
että aseenne, (mielestäni hiukan kunniakkaammin) olivat suunnatut
Malatestaa, Riminin tyrannia vastaan."
"Niin olivat. Hän _oli_ viholliseni, mutta _on_ alamaiseni. Voitimme
hänet. Hän suoritti vapautensa hinnan. Ascanion kautta marssimme
Siennaan. Kuudestatoistatuhannesta floriinista säästimme tuon
kaupungin, ja nyt vaanimme kuin ukonpilvi Florensin päällä, joka
uskalsi lähettää kurjan apunsa Riminin puolustajille. Marssimme ovat
ripeät ja leirimme on vast'ikään pystytetty tälle tasangolle."
"Sanotaan Suuren Komppanian olevan Albornozen liitossa ja sen kenraalin
salaisesti kirkon sotilaan. Onko perää?"
"Niin -- Albornoz ja minä ymmärrämme toisemme", vastasi Montreal
välinpitämättömästi; "semminkin kun Visconti, Milanon arkkipiispa, on
yhteinen vihollisemme, jonka olemme vannoneet musertavamme."
"Visconti! Italian ruhtinaista mahtavin! Kirkon vihoihin hän syystä
on joutunut, sen tiedän -- ja helposti käsitän että Innocentius on
peruuttanut anteen, jonka arkkipiispa juonillaan sai Clemens VI:lta
ostetuksi. Mutta en sentään näe, miksi Montreal suotta ärsyttäisi niin
hirmuista vihollista."
Montreal hymyili synkästi. "Ettekö tunne Viscontin rajatonta
kunnianhimoa. Pyhä Hauta, ihka sellaista vihollista sieluni himoitsee
kohdata! Hänen neronsa on Montrealen arvokas kiistakumppani. Minä olen
hänen salaisten tuumainsa perillä -- ne ovat tavattomia. Sanalla sanoen
arkkipiispa aikoo voittaa koko Italian. Hänen äärettömät rikkautensa
lahjovat turmeltuneet -- hänen synkkä älynsä kietoo herkkäuskoiset
-- hänen uskalias kuntonsa pelottaa heikot. Jokaisen vihollisen hän
lannistaa -- jokaisen liittolaisen hän orjuuttaa. Juuri tuon ruhtinaan
menetyksen Walter de Montrealen täytyy katkaista. Sillä juuri tuo
ruhtinas, (hän sanoi kuiskaten kuin itsekseen) jos se saa levittää
valtaansa, on tyhjiksi tekevä Walter de Montrealen tuumat ja murtava
hänen voimansa."
Adrian oli ääneti, ja ensi kerran provencelaisen todellisten aikeitten
aavistus välähti hänen mieleensä.
"Mutta jalo Montreal", virkkoi Colonna, "kertokaapa minulle te, joka
epäilemättä tiedätte, synnyinkaupunkini tuoreimpia uutisia. Olen
roomalainen ja Rooma on aina mielessäni."
"Niinpä niin", vastasi Montreal sukkelaan. "Tiedätte että Albornoz,
legaattina, vei kirkon armeijan paavin tiluksille. Hän otti Cola
di Rienzin mukaansa. Roomalaisia, jokaista luokkaa, riensi Monte
Fiasconeen ottamaan tribuunia vastaan. Kumppaninsa kansan suosiossa
legaatti joutui unohduksiin. Joko sitten Albornozen kävi kateeksi --
sillä hän on ylpeä kuin perkele -- tribuunin osaksi tullut kunnioitus,
tahi lieneekö hän peljännyt hänen valtansa uudistusta, sitä en
tiedä. Mutta hän pidätti hänen leirissään ja kieltäytyi päästämästä
häntä, kaikista roomalaisten pyynnöistä ja lähetystöistä huolimatta.
Taitavasti hän kuitenkin saavutti yhden tositarkotuksensa, jossa
Rienzi päästettiin irti. Hänen kauttansa hän sai Rooman näkyvästi
kirkolle uskolliseksi ja hänen läsnäolonsa veti leiriin roomalaisia
rekryyttejä. Viterbon luona Rienzi erinomaisesti kunnosti itsensä
Johan di Vicoa vastaan taisteltaessa. Hän oli tapellut totta totisesti
kuin olisi kuulunut Suureen Komppaniaan. Se enensi roomalaisten
intoa ja puoli kaupungin asukkaista läksi uljaan tribuunin seuraan.
Noille rukoileville kunnon porvareille (ehkä juuri samoille, jotka
ennen olivat lemmikkinsä sulkeneet St. Angeloon) kavala legaatti vain
vastaeli: varustautukaa Johan di Vicoa vastaan -- ajakaa tyrannit
kirkon tiluksilta -- uudistakaa P. Pietarin perintö, niin Rienzi
julistetaan senaattoriksi ja saa palata Roomaan".
"Nuot sanat herättivät roomalaisissa niin suurta intoa, että he
halukkaasti antoivat apuaan legaatille. Aquapendente, Bolzena
antautuivat, Johan di Vico puoleksi pakosta, puoleksi peljästyksestä
masentui, ja Gabrielli, Agobbion tyranni, taipui sittemmin. Kunnia on
kardinaalin, mutta ansio Rienzin."
"Entäs nykyään?"
"Albornoz yhä viihdytteli senaattori-tribuunia suurella loistolla ja
imelillä loruilla, puhumatta sanaakaan hänen takasin asettamisestaan.
Kyllästyneenä tuollaiseen viivyttelemiseen, Rienzi jätti leirin,
niinkuin olen saanut salaa tietää, ja läksi muutamien seuralaistensa
kanssa matkalle Florensiin, ystäviensä luokse, joiden tulisi toimittaa
hänelle aseita ja rahaa, jotta hän pääsisi Roomaan."
"Nytpä arvaan", sanoi Adrian hymyillen, "keneksi minä luultiin!"