Leiri.
Oli ihanin päivä Italian helteisintä suvisydäntä, kun vähänen
joukko ratsumiehiä nähtiin laskeutuvan erään kukkulan rinnettä,
missä heidän silmäinsä eteen levisivät Toskanan armaimmat maisemat.
Heidän etupäässään ratsastava ritari oli puettuna täydelliseen
rengashaarniskaan, jonka silmukat olivat niin hienotakeisia, että ne
näyttivät sirolta, omituiselta havaskudokselta, mutta niin lujia, että
ne yhtä tehokkaasti kuin raskain panssari olisivat kestäneet peistä
tahi miekansivallusta, ja samalla tarkoin ja helposti mukaantuivat
ratsastajan kevyen ja sorean vartalon jokaiseen liikkeeseen. Hänen
päässään oli pitkäin sulkien kaihtama hattu tummanviheriätä samettia,
ja hänen takanaan ratsastavista aseenkantajista toisella oli hallussaan
hänen kypärinsä ja peitsensä, toinen talutti tanakkaa, täydelliseen
rauta-asuun lyötyä sotahevosta, jonka kepeitä ja reippaita askelia
se tuskin näytti haittaavan. Ritarin kasvot olivat sirot, mutta
jäykkäpiirteiset, ja monien ilmanalojen auringossa tummentuneet
syväksi, metallinkarvaiseksi hipiäksi; jokunen sysimusta kihara oli
pujahtanut hatun alta hänen tarkoin ajellulle poskelleen. Hänen
muotonsa ilme oli tyyni, vieläpä murheellisuuteen saakka vakava; eikä
hänen edessään olevan verrattoman maiseman ihanuus voinut karkottaa
tuota levollista ja asettunutta surumielisyyttä hänen silmistään.
Paitsi aseenkantajia, kymmenen kiireestä kantapäähän asestettua
ratsumiestä seurasi ritaria, ja heidän matalaääninen keskustelunsa
sekä pitkä, vaalea tukkansa, kookkaat vartalonsa, sakeat, lyhyet
partansa ynnä aseitten ja ratsastamineitten oivallinen kunto ilmaisivat
heidän olevan reippaampaa ja sotaisempaa rotua kuin etelän lapsia.
Ratsastajien joukon päätti melkein jättiläisen mittanen mies, joka
kantoi uhkeasti koristettua lippua, mihin oli ommeltu patsas sekä
kirjoitus, _"Yksin raunioitten keskellä"._ Ihana todella oli näköala,
minkä moninainen kauneus joka askeleella varttumistaan varttui. Suoraan
eteen ulottui pitkä laakso, milloin auringonpaisteessa välkkyvien
metsikköjen peittämänä, milloin aueten vihanniksi nurmikoiksi, joita
reunustavien kukkulain sammalpeitteisillä rinteillä kaikenlaatuiset
pensaskasvit levittivät tuoksuansa; keskellä leveä, hopeanhohtava virta
polveili, tuon tuostakin peittyen silmältä metsän ja kukkulan helmaan,
vaan yhtäkkiä hämmästyttääkseen sitä jälleen kirkkaalla loistollaan.
Kunnaitten vastainen rinne, samoinkuin sekin, jota ratsumiehet paraikaa
laskeutuivat, oli täynnä viinitarhoja kujineen ja kaarroksineen, ja
uhkea rypäle rehotti jokaisessa välkkyvässä lehvässä, iloisena kuin
jos faunit olisivat viettäneet juhlaansa siimeksessä. Ritarin katse
liiti haluttomasti yli hurmaavan maiseman, joka uinui Toskanan taivaan
ruusunkarvaisessa valossa, ja kiintyi vihdoin tarkkaavana erään etäisen
linnan harmaisiin muureihin, joka vastakkaisten kukkulain jyrkimmällä
rinteellä kohosi yli laakson.
"Katso", hän jupisi itsekseen, "kuinka jokaisella Italian Eedenillä on
kironsa! Missä konsanaan maa armainna hymyilee, sieltä varmaan löydät
rosvon teltin ja tyrannin linnan!"
Hänen tuota miettiessään, räikeä torven törähdys yht'äkkiä kajahti
ratsastajain korviin polun varrella olevista viinitarhoista. Joukko
seisahtui kuin naulaan. Johtaja viittasi taisteluhevosta taluttavalle
aseenkantajalle. Jalo ja harjaantunut elukka pysyi aivan hiljaisena,
vain pureskellen kuolaimiaan levottomasti ja heristellen terävää
korvaansa, ikäänkuin tuntien vaaran lähestyvän, -- ja aseenkantaja,
jota saksalaisten painavat asut eivät haitanneet, syöksähti viidakkoon
ja katosi. Hän palasi hetkisen perästä hiessään ja hengästyneenä.
"Olkaamme varuillamme", hän kuiskasi, "näin teräksen välkkyvän
viiniköynnösten lomasta."
"Asemamme on onnettoman epäedullinen", sanoi ritari, hät'hätää
kiinnittäen kypärinsä ja hypäten ratsunsa selkään: ja viitattuaan
kädellään erääseen avarampaan tien kohtaan, joka ratsumiehille soi
enemmän tilaa yhdysvaikutukseen, hän vei vähäsen joukkonsa sinne,
soturien varustusten raskaasti kalahdellessa, heidän kaksi rinnakkain
rientäessään eteenpäin.
Ritarin osottama paikka oli viheriäinen, avarahko puoliympyrä; se
vietti alas laaksoon ja tiheä pensasto reunusti sitä. Sinne saavuttuaan
joukko asettui taajaan, puolikuun muotoiseen asentoon; jokaisen
silmikko oli suljettu paitsi ritarin, joka huolestuneena tähysteli
ympäri maiseman.
"Oletko kuullut, Giulio", hän sanoi suosikki-aseenkantajalleen (joka
oli ainoa italialainen hänen seurueestaan), "onko rosvojoukkoja
hiljattain liikkunut näillä tienoin?"
"En, herra; päinvastoin kerrotaan että jokainen peitsi on jättänyt
tämän maan ja liittynyt Fra Morealen Suureen Komppaniaan. Palkan ja
ryöstön toivo on viekotellut kaikkien Toskanan signorien palkkasoturit."
Hänen vaiettuaan torven ääni kuului taas melkein äskeisestä paikasta;
siihen vastasi lyhyt sotainen merkki aivan ratsumiesten seljän takaa.
Samassa takana olevasta vehmastosta näkyi haarniskan ja keihäitten
välkettä. Toinen toisensa, rivi rivin perästä syöksähti pensaikosta
esiin aseellisia miehiä, ja edustan viinitarhoista vielä suurempia
määriä, kova-äänisten ja hurjien huutojen kaikuessa.
"Jumala, keisari ja Colonna!" kiljasi ritari sulkien silmikkonsa, ja
vähänen joukko, piukkaan suljettuna, jokainen peitsi tanassa rynnisti
edessä olevan vihollisen kimppuun. Jokunen kymmenkunta sortui maahan
rynnäkössä jättäen ratsumiehille tien auki, ja odottamatta muitten
hyökkäystä, ritari pyöräytti ratsunsa ja täyttä laukkaa kiiti alas
kukkulan jyrkkää rinnettä; nuolivaaru kilpistyi tehottomana vasten
rautasia asuja.
"Ellei heillä ole ratsuja", huusi ritari, "olemme pelastetut!"
Ja vihollista tosiansa ei näyttänyt haluttavan ryhtyä takaa-ajoon;
kokoontuen kukkulan kielelle se vaan tyytyi katselemaan heidän pakoansa.
Yht'äkkiä eräässä tienmutkassa he näkivät edessään tilavan, melkein
tasapintaisen aukean, joka keskeytti kukkulan vietoksen. Aukean
etummaisessa päässä auringon paisteessa kiilsivät pitkän ratsumiesjonon
rintalevyt, jotka tien polvekkeet siihen saakka olivat kätkeneet
ritarin ja hänen seurueensa näkyvistä.
Pieni joukko seisahtui yht'äkkiä -- paluu -- eteentyminen katkaistuna;
katsahtaen ensin edessä olevaa vihollista, joka pysyi hiljaa kuin
muuri, jokainen silmä kääntyi ritarin puoleen.
"Jos tahdot, jalo herra", sanoi pohjolaisten johtaja huomaten
päällikkönsä epäröimisen, "tappelemme viimeiseen mieheen. Olet ainoa
italialainen, minkä milloinkaan tunsin, jonka edestä mielelläni
kuolisin!"
Toiset suostumustaan muristen hyväksyivät nuot karkeat sanat, ja
soturit painuivat taajempaan ritarin ympärille.
"Ei pojat", sanoi Colonna nostaen silmikkonsa, "noin kunniattomalla
kentällä ei meitä tuomittu joutumaan turman omiksi, niin monista
vaiheista selvittyämme. Jos nuot ovat rosvoja, niinkuin on luultavaa,
saamme vielä ostaa tiemme. Jos jonkun signorin joukkoja, olemme hänen
kiistoilleen vieraita. Tänne lippu -- ratsastanpa heidän luokseen."
"Ei, herra", sanoi Giulio, "moiset heittiöt eivät aina säästä aselevon
lippua. On vaara --"
"Siksi päällikkönne uhmaa sen. Pian!"
Ritari otti lipun ja ratsasti verkalleen soturien luo. Lähestyessään
heitä hänen sota-asioihin perehtynyt silmänsä ei saattanut olla
ihaelematta heidän varustustensa täydellistä kuntoa, ratsujen voimaa ja
kauneutta sekä pitkän, välkkyvän rintaman oivallista kuria.
Hänen saavuttuaan heidän luokseen kädessä komeasti liehuva lippu,
soturit tervehtivät häntä. Se tiesi hyvää ja hän piti sitä hyvänä
enteenä. "Jalot herrat", sanoi ritari, "tulen luoksenne airueena
ja vähäsen seurueeni päällikkönä, joka vastikään suoriutui tuolla
kukkulalla aseellisten miesten äkkiarvaamattomasta hyökkäyksestä --
ja anoen turvaa, niinkuin ritari anoo ritarilta, sotilas sotilaalta,
luovutan joukkoni johtajanne suojelukseen. Sallikaa minun nähdä hänet."
"Herra ritari", vastasi eräs, joka näytti olevan joukon päällikkö,
"pahoillani olen viivyttäessäni kaltaistanne miestä, ja sitä enemmän
tuntiessani Italian mahtavimpien sukujen merkit. Mutta saamamme
määräykset ovat ankarat, ja meidän on vieminen kaikki aseelliset miehet
kenraalimme leiriin."
"Kauan oltuani poissa synnyinmaastani", vastasi ritari, "en tiennyt
että Toskana on sotaan joutunut. Suokaa minun tiedustaa mainitsemanne
kenraalin sekä vihollisenne nimeä."
Päällikkö hieman hymyili.
"Walter de Montreal on Suuren Komppanian kenraali ja Florens hänen
nykyinen vihollisensa."
"Sitten olemme joutuneet ystävällisiin, jos kohta hurjiin käsiin",
vastasi ritari hetkisen kuluttua, "Herranne Walter de Montrealen
tunnen vanhastaan. Sallikaa minun palata toverieni luokse ilmoittamaan
että vaikka sattumus on tehnyt meidät vangeiksi, olemme ainakin aikamme
tottuneimman soturin lannistamina."
Italialainen käänsi ratsunsa ja läksi toveriensa luo. "Kelpo ritari ja
oiva ryhti", sanoi päällikkö kumppanilleen, "vaikka tuskin luulen että
tuo on sama joukkio, jonka meidän piti siepata. Mutta kiitos Neitsyen,
hänen miehensä näkyvät olevan pohjolaisia. Toivoaksemme värväämme ne."
Ritari saapui miehineen joukon luokse. Ja saatuaan heidän sanansa,
etteivät yrittäisi pakoon päästä, kolmenkymmenen ratsastajan suuruinen
osasto läksi saattamaan vangituita Suuren Komppanian leiriin.
Poikettuaan valtatieltä ahtaaseen, kukkulainväliseen solaan, josta tie
jatkui synkän korpimetsän halki, joukon eteen levisi vihdoin laaja,
alava tasanko, täynnä telttiä, joihin, italialaiseen sodankäyntiin
katsoen, saattoi päättää mahtavan armeijan majaantuneen, virta vain,
jonka poikki vajanaisia ja tilapäisiä siltoja oli kyhätty läheisen
metsän hirsikosta, erotti ratsumiehet leiristä.
"Uhkea näky!" sanoi vangittu ritari innostuen, pysäyttäessään ratsunsa
ja katsellen sotaisia, purjekankaisia kujia, jotka leveinä ja
säännöllisinä leikkasivat toinen toistansa.
Eräs Suuren Komppanian päälliköistä, joka ratsasti hänen vieressään,
hymyili mielistyen.
"Ei liene monta mestaria, joka vetää Fra Morealelle sota-asioissa
vertoja", sanoi hän, "ja hurjia, heittiöitä ja kaikista maan ääristä
haalittuja jos kohta hänen miehensä ovatkin -- luolista, turuilta,
vankiloista ja palatseista, hän pitää ne kurissa, joka saattaa
keisarikunnan sotavoimat häpeään."
Ritari ei vastannut mitään, vaan kannustaen hevostaan hän pian ratsasti
hataraisesta sillasta leiriin. Mutta siinä kohdassa, johon hän saapui,
ei soturien kuri ollut varsin kehuttavalla kannalla. Suurempaa
sekasotkua ei ritari, joka oli tottunut Englannin, Ranskan ja Saksan
kurinpidon jäykkään säännöllisyyteen, luullut milloinkaan tavanneensa.
Siellä täällä näkyi villiä, parrakkaita, puolialastomia rosvoja,
ajellen edellään raavaskarjaa, jota oli ryöstöretkillä keräytynyt.
Riettaita naisia seisoi ryhmittäin -- juoruten, toraillen, eleillen --
villien pörhöisten pohjolaisten ympärillä, joiden juomingit kirkkaana
kesäisenä päiväsydännä jo olivat pitkälle ehtineet. Kirouksia ja
naurua, juopuneitten melua ja hurjaa riitaa räjähteli joka taholta,
ja tuon tuostakin joukon silmäin edessä ja melkein sen tiellä
Kalabrian tai Apenniinien tuliset salamurhaajat suorittivat äkilliset
kiistansa välähtelevin puukoin. Nuoralla-hyppijät, voimistelijat,
silmänkääntäjät, kaupustelija-juutalaiset esittivät temppujaan
tahi tavaroitaan missä tila myönsi, nähtävästi hyvin perehtyneinä
laittomaan ja melskeiseen paikkaan, jossa he harjottivat liikettänsä.
Vaikka vangituilla oli ratsujoukko suojanaan, he eivät saaneet kulkea
häiriöttä. Likaiset, ryysyiset lapsiliudat, joita näytti maan alta
ilmaantuvan, piirittivät hevosia itsepintaisina kuin mehiläisparvet
ja päästellen korvia viiltäviä huutoja, pikemmin vaativat kuin
kerjäsivät rahaa, jota saatuaan heidän hävyttömyytensä näytti yhä
yltyvän. Joukossa näkyi joskus tyttöjä, puoleksi anoen, puoleksi
nauraen hymyileviä kirkassilmäisiä, oliiviposkisia tyttöjä, joiden
tuskin lapsuuden jättänyt nuoruus loi äärimmäisen ja auttamattoman
heittäytymisen pelottavasti näkyviin.
"Etteköhän liioitellut Suuren Komppanian järjestystä!" huudahti ritari
vakavana uudelle tuttavalleen.
"Signor", vastasi toinen, "älkää langettako sydämestä päätöstänne
kuoren mukaan. Tuskin vielä olemme leirissä. Nämät ovat ulkoliepeitä,
jotka pikemmin ovat roistoväen kuin sotilaitten hallussa.
Kaksikymmentätuhatta hylkyä, tunnustettakoon se, jokaisesta Italian
kaupungista, seuraa leiriä, rosvotakseen ja muonavarojen hankintaa
varten -- nuot ovat sitä lajia. Kohta näette toista sorttia."
Ritarin sydän kuohahti. "Ja sellaisten hallussa on Italia!" Hänen
mietteensä keskeytyivät äänekkäistä mieltymyksen osotuksista, joita
kuului eräästä läheisestä juomaseurasta. Hän kääntyi ja näki pitkän
teltin suojassa, pyöreän, juoma- ja ruokatavaroilla katetun pöydän
ympärillä istuvan kolme- neljäkymmentä roistoa. Repaleinen, tavattoman
pitkäpartainen trubaduurin säestäjä eli jonglööri soitteli virheettömän
taitavasti kitarria, joka oli seurannut häntä kaikilla retkillä -- ja
alotti yht'äkkiä ryhtyen hurjaan, sotaiseen säveleesen, lujalla ja
syvällä äänellä seuraavan lauluun:
Suuren Komppanian laulu.
Hei, urho päivän paahtama, --
Hei, Pohjan valjo mies,
Hei, rautapaita, peitsikäs --
Hei, veikko, minne ties?
"Me poikki merten tullahan
Ja halki vuoriston,
Tää seura uljas retkeilee
Montrealin joukkohon."
Oi, sun rinta huoleton,
Käsvarsi raskas on --
Oi, peitset vapahain!
Hei, linnan uhka ruhtinat --
Hei, räämäporvarit,
Apuulian voima, Romagnan,
Hei, Tuscan kaupungit!
Mi vaivaa nyt? Mi kaivaa nyt?
Mi kumma pelvon luo?
"Se marssi, lippu hurmeinen,
Montrealin joukon tuo!"
Oi, elo armas tää --
Oi, taiston myrskysää!
Oi, peitset vapahain!
Hei, kilvet hautakaarrosten
Normannin urhojen,
Miks häilytte? Miks päilytte?
Hei, käykö tuulonen?
"Ei tuuli meitä häilytä,
Mutt' urhot haudastaan,
Kun Pohjan kunnon elvyttää
Taas Montreal joukollaan."
Vain Rooger urhea
Se meidän vertoja,
Oi, peitset vapahain!
Hei, mainehelle herkkä jos
Ja urhotöille oot --
Jos tahdot saada kunniaa
Ja runsaat kultako'o',
Jos joutilaisuus iljettää.
Lait vaivaa vastuksin --
Hei, astu ratsus selkähän,
Käy joukkoon Montrealin.
Sun kult' on saiturin
Ja neito armahin!
Oi peitset vapahain!
Hetken perästä ja kuljettuaan muutaman kapean vallituksen poikki joukko
saapui eloiseen kortteliin, mutta jossa peräti toisellainen elämä
vallitsi. Pitkiä riviä aseellisia sotilaita oli järjestetty kummallekin
puolen tietä, joka vei vähäiselle kunnaalle pystytettyyn avaraan
telttiin, jonka harjalle sininen lippu oli vedetty, ja pitkin tuota
tietä kulki edestakasin aseellisia miehiä täydessä järjestyksessä,
mutta tummissa kasvoissa tyytyväisyyden ja mielihyvän sävy. Muutamilla,
jotka pyrkivät telttiin, oli tavaramyttyjä hartioilla -- ne, jotka
olivat paluumatkalla tuntuivat päässeen taakastaan, mutta silloin
tällöin maltittomina aukoen kouriaan he näyttivät tavantakaa laskevan
niissä löytyviä kolikoita.
Ritari kääntyi kysyväisenä seuralaisensa puoleen.
"Se on kauppiasten teltti", sanoi päällikkö, "niillä on esteetön
pääsy leiriin, ja heidän omaisuuttaan ja persoonaansa pidetään
ankarasti rauhotettuna. Ne ostavat pilkkahinnasta kunkin sotamiehen
ryöstösaalis-osuudet, ja kumpikin puoli on kauppaan tyytyväinen."
"Näytäänpä jonkinlaista raakaa oikeuttakin noudatettavan
keskuudessanne", sanoi ritari.
"Raakaa! Jumaliste! Ei ole ainoatakaan kaupunkia Italiassa, joka olisi
iloitsematta niin tasapuolisesta oikeudesta ja yhtä puolueettomista
laeista. Nuot teltit tuolla ovat tuomarien, joitten tehtävänä on
tutkia sotilaitten, sotilaille tekemät vääryydet. Tuo oikealla, jonka
päällä näette kultasen pallon, on armeijan rahasto. Fra Moreale ei ole
miehilleen velkaa."
Niillä keinoin todella P. Johanneksen ritari oli koonnut Italian
parhaimmin varustetun ja tyytyväisimmän sotavoiman. Joka päivä toi
hänelle rekryyttejä. Italian palkkasoturien keskuudessa ei muusta
puhuttu kuin hänen palveluksessaan hankituista rikkauksista, ja
jokainen tasavaltaa tai tyrannia palveleva ikävöiden kaipasi Fra
Morealen laitonta lippua. Jo olivat liioitellut kertomukset Suuren
Komppanian riveistä löydettävästä onnesta ehtineet Alppein taakse, ja
nytkin ritari, edetessään leirin keskuuteen, näki useista telteistä
Saksan ylimystön ja Gallian ritarien uljaita lippuja ja vaakunakuvia.
"Näette", sanoi Vapaa Veikko, osottaen noita merkkejä, "eipä ole hurja
kaupunkimme eri arvoasteita vailla. Ja nytkin, puhuessamme, moni
kultakannus kiitää Pohjolasta tännekäsin!"
Kortteli, johon he nyt saapuivat oli hiljainen ja juhlallinen; vain
etäältä kuului epäselvää humua tai taakse jääneestä sekaseurasta
äkkinäistä huutoa, minkä matkan pituus vienonsi omituiseksi soinnuksi.
Muuan soturi kulki poikki heidän tiensä, astuskellen verkalleen ja
ääneti johonkin naapuriston telttiin, eikä näyttänyt tuskin huomaavan
heidän tuloaan.
"Olemme kenraalin majan edustalla", sanoi soturi.
Hiukan muista erillään oli Montrealen purppuralla ja kullalla kirjaeltu
teltti. Vähäsen puron lirinä hiveli hyväillen korvaa, ja korkea,
lakkapäinen pyökki loi varjonsa uhkeaan purjekankaaseen.
Joukko jäi ulkopuolelle ja ritari saatettiin heti peljätyn seikkailijan
eteen.