Väenkokous. Tutkinto. Tuomio. Soturi ja hovipoika.
Seuraavana iltana oli suuria väkijoukkoja koossa Avignonin kaduilla.
Oli Rienzin tutkinnon toinen päivä, ja joka hetki odotettiin päätöksen
julkaisua. Muukalaisten joukossa, joita kaikista maista oli kokoontunut
tuohon paavillisen loiston pesäpaikkaan, mielenjännitys oli suuri.
Italialaiset, ylhäisimmätkin, olivat tribuunin puolella, ranskalaiset
häntä vastaan. Kunnon avignonilaisia ei paljoa liikuttanut mikään, joka
ei tuottanut rahaa taskuihin; ja jos hiljaisesti olisi pantu äänestys
toimeen, niin epäilemättä valtava enemmistö olisi vaatinut vangitun
polttamista, pitäen sitä erinomaisena keinottelutilaisuutena.
Väkitungoksessa oli muuan kookas, yksinkertaiseen ja ruostuneeseen
rautapaitaan puettu mies, jonka ritarillinen olemus kuitenkin teki
hänen sota-asunsa törkeyden hieman epäiltäväksi; hänen päässään ei
ollut kypäriä, vaan leveäröytäinen nahkahattu, jollaista siihen aikaan
etelän kuuman ilmanalan matkamiehet tavallisesti pitivät. Musta tilkku
peitti hänen toisen poskensa melkein kokonaan; ja hän oli täydellisesti
julman soturin näkönen, jota sota oli kovasti kolhinut sekä mumisen
että rahakukkaroon nähden.
Paljon pilaa laski hilpeä rahvas kurjan miekkamiehen kustannuksella; ja
vaikka hatunlieret kaihtoivatkin hänen silmiänsä, hänen suupielissään
liikkuva veikeä, iloinen hymy ilmaisi hänen kykenevän ymmärtämään ivaa.
"Minä" sanoi joku joukosta (rikas milanolainen) "olen kotosin
valtiosta, joka _oli_ vapaa, ja tahdon että kansanmiehelle suodaan
oikeutta."
"Amen", sanoi eräs vakava florensilainen. "Sanotaan", kuiskasi muuan
nuori pariisilainen opiskeleva vieressään seisovalle lakitiedeitten
tohtorille "että hänen puolustuksensa oli mestarillinen."
"Hänellä ei ole oppiarvoa", vastasi tohtori, epäillen. "No, no,
ystäväni, miksi tyrkit minua? Revit viittani." Tuo sanottiin eräälle
kuljeksivalle laulajalle, joka soitikko kainalossa kiivaasti tunki
eteenpäin.
"Pyydän anteeksi, arvoisa herra", sanoi laulunlaatija, "mutta tämäpä
tapahtuma, joka laululle sopii! Vuosisatojen kuluttua -- maan äärissä
-- laulu ja legenda kertovat Cola di Rienzin, Petrarcan ystävän ja
Rooman tribuunin kohtaloita!"
Nuori ranskalainen opiskeleva kääntyi sukkelaan katsomaan laulajaa,
hehku valjakoissa kasvoissa. Hän ei ajatellut Rienzistä samaa, kuin
hänen maamiehensä yleensä, hän tunsi että uusi ajanjakso oli tulossa
maailmaan, kun laulaja siten puhui järjen eikä sodan sankareista.
Samassa mittavan soturin selkään jyskytettiin kiivaasti.
"Pyytäisin sinua, suuri herra", sanoi kimakka, käskevä ääni,
"siirtämään ruhoasi hiukan syrjään -- en näe lävitsesi, ja mielelläni
tahtoisin että silmäni olisivat ensimmäisinä näkemässä Rienziä, kun hän
palaa oikeussalista."
"Kaunis paaschi", virkkoi soturi leppyisesti, tehden tietä Angelo
Villanille, "et ole aina pääsevä perille maailmassa käskemällä
väkevämpääsi. Vanhemmaksi tultuasi uhkaat heikkoa ja mielistelet
voimallista."
"Sitten täytyy minun vaihtaa luontoa", vastasi Angelo (joka oli
ruumiiltaan lyhytläntä, eikä vielä täysin varttunut), koettaen yhä
kurkottaa itseänsä väkijoukon päitten yli.
Soturi katseli häntä hyväksyen ja huokasi; kummallinen liikutus
vavahutti hänen huuliaan.
"Puhut oikein", sanoi hän hetken päästä. "Suo anteeksi kysymykseni
töykeys, oletko Italiasta? Kielessäsi olen tuntevinani Rooman murteen,
mutta olen nähnyt näkösesi kasvonpiirteet tällä puolen Alppeja."
"Vai niin, veikkoseni", virkkoi paaschi ylpeästi, "mutta, kiitos
Taivaan, olenkin Roomasta."
Samassa kova huuto kuului lähinnä oikeussalia olevasta väkijoukosta.
Torventoitotukset sen jälleen viihdyttivät syvään äänettömyyteen,
ja paavin vartiomiehet, joita oli asetettu oikeustalon edustalle,
oikasivat itsensä sekä peräyttivät rahvasta askeleen verran taapäin.
Torvien vaiettua kuului julistajan ääni, mutta hänen sanansa eivät
ulottuneet siihen paikkaan, missä Angelo ja soturi seisoivat; ja vain
mahtava riemuhuuto, joka kajahti ylt'ympäri laajaa väkijoukkoa --
akkunoista huiskuvat huivit -- katkonaiset huudahdukset, jotka kulkivat
suusta suuhun, ilmaisivat paaschille, että Rienzi oli vapautettu.
"Tahtoisinpa nähdä hänen kasvonsa!" huoahti paaschi suruisena.
"Ja saatkin", sanoi soturi, ja nostaen pojan syliinsä hän jättiläisen
voimin tunkeutui eteenpäin sekä puskien elävän virran oikealle ja
vasemmalle hän suuntasi kulkunsa vartijain viereen, josta Rienzi oli
kulkeva.
Paaschi, puoleksi mielissään, puoleksi harmissaan, sätkytteli vastaan,
mutta huomattuaan sen turhaksi hän tyytyi ääneti asemaansa, mitä hän
piti syvänä arvonsa alennuksena.
"Ei väliä", virkkoi soturi, "olet ensimmäinen jonka milloinkaan
vapaasta tahdosta laskin päälleni; ja sen tein nyt kauniin muotosi
vuoksi, mikä muistuttaa eräästä, jota rakastin."
Mutta nuot viimeiset sanat lausuttiin hiljaa, ja pojalta, jonka silmät
tapailivat Rooman sankaria, ne jäivät huomaamatta. Samassa Rienzi
tulikin; kaksi paavin oman seurueen jäsentä kulki hänen sivullaan. Hän
liikkui verkalleen, kansan tervehdyshuutojen raikuessa, katsomatta
kummallekaan puolelleen. Hänen olemuksensa oli vakava ja rauhallinen,
ja paitsi hänen poskensa punaa, ei hänessä näkynyt mitään riemun tai
liikutuksen merkkiä. Kukkia putoili joka parvekkeelta hänen tielleen;
ja saavuttuaan avarammalle kohdalle, missä maa oli hieman ylevää,
ja missä hän täydellisesti oli ympärillä olevien talojen näkyvissä,
hän seisahtui -- ja paljastaen päänsä hän tunnusti osakseen tulleen
mielensuosion, katsein - elein -- joita ei kukaan, joka ne näki,
milloinkaan unhottanut! Ne muistuivat mieliin tuossa iloisessa,
huikentelevassa hovissakin, Rienzin elämän viimeisen sanoman sinne
saapuessa. Ja Angelo, kykkien soturin hartioilla, muisteli -- mutta
älkäämme kiiruhtako kertomuksen edelle.
Kolkkoon torniinsa ei Rienzi kuitenkaan palannut. Hänen asumuksensa oli
valmistettu kardinaali Albornozen palatsiin. Seuraavana päivänä hän
päästettiin paavin puheille, ja saman päivän illalla hän julistettiin
Rooman senaattoriksi.
Mutta soturi oli laskenut Angelon maahan, ja paaschin lausuessa
hänelle jäykät kiitoksensa, hän keskeytti hänet murheellisella mutta
ystävällisellä äänellä, mikä suuresti kummastutti paaschia; niin
huonosti se soveltui miehen karkeaan ja halpaan ulkomuotoon.
"Eroamme", hän sanoi, "vieraina, sorea poika, ja sanoessasi olevasi
Roomasta, ei ole syytä, miksi sydämeni olet saanut lämpimäksi; mutta
jos milloinkaan tulet ystävän turpeeseen, -- käänny --" ja hänen
äänensä aleni kuiskeeksi -- "Walter de Montrealin puoleen."
Ennenkuin paaschi tointui hämmästyksestä, minkä tuo peljätty nimi
oli vaikuttanut, jota hän varhaisimmasta lapsuudestaan oli opetettu
kammomaan, P. Johanneksen ritari oli hävinnyt väkijoukkoon.