Albornoz ja Nina.
Mutta niiltä silmiltä, jotka ennen kaikkia, jospa vilahdukseltakin,
himoitsivat nähdä vapautettua vankia, oli tuo hekuma kielletty.
Yksinään kammiossaan Nina odotteli tutkinnon päätöstä. Hän kuuli
rajut huudot, tuhansien astunnan kaduilta, hän tunsi että voitto
oli saatu; ja hän, jonka sydän kauan oli ollut pakahtua, puhkesi
intohimoisiin kyyneleihin. Angelon palattua hän sai tietää kaikki,
mitä oli tapahtunut; mutta kuullessaan että Rienzi oli pelottavan
kardinaalin vieraana, hänen riemunsa melkoisesti laimentui. Tuo
järistys, jonka varmuus, olkoon se onnellinenkin, synnyttää astuessaan
epätiedon sijaan, ynnä kardinaalin tulon pöyristävä pelko, vaikuttivat
niin voimallisesti hänen ruumiisensa, että hän kävi kolmeksi päiväksi
huolestuttavan sairaaksi; ja vasta viidentenä siitä päivästä, joka
näki Rienzin Rooman senaattorin arvoon asetettuna, hän oli tointunut
tarpeeksi, laskeakseen Albornozen luoksensa.
Kardinaali oli joka päivä tiedustellut hänen terveyttään, ja noissa
tiedusteluissa hänen rauhaton mielensä oli huomaavinaan vihjauksen
niitten tekemisen oikeuteen. Sillä aikaa oli Albornozen ajatuksilla
ollut kylläksi muuta työtä. Saatuaan kauhean Montrealen maksusta
jättämään Johan di Vicon palveluksen, tuon kirkon ky'ykkäimmän ja
julmimman vihollisen, hän oli päättänyt marssia niin kiivaasti kuin
mahdollista tuon tyrannin alueille, antamatta hänelle aikaa hankkia
apua muilta palkkalaisseikkailijajoukoilta, joiden urheudella Italiassa
oli oivalliset markkinat. Kooten sotavoimia, hankkien rahaa, ollen
keskusteluissa monilukuisten vapaavaltioitten kanssa sekä solmiten
liittoja Avignonin hovissa vastaisten ja kunniarikkaampien tuumainsa
varaksi, kardinaali siedettävän maltillisena vuotteli aikaa, jolloin
hän signora Cesarinilta saattoi vaatia palkintoa, minkä hän piti
itselleen tulevana. Sillävälin hän oli ensi kertoja keskustellut
Rienzin kanssa ja, teeskennellen kohteliaisuutta vapaaksi päästetylle
tribuunille, kutsunut hänet vieraakseen, saadakseen selvän tuon
vastaisen palvelijansa ja aseensa luonteesta ja pyrinnöistä. Tuo
ihmeellinen ja taikainen taito, minkä sen aikuiset historioitsijat
todistavat, jolla Rienzi valtasi kaikki, joitten kanssa hän tuli
tekemisiin, olkoot he olleet luonnonlaadultaan, asemaltaan,
mielipiteiltään kuinka erilaisia tahansa, ei ollut pettänyt häntä hänen
keskustellessaan paavin kanssa. Niin uskollisesti hän oli kertonut
Rooman todellisen tilan, niin johdonmukaisesti hän oli pohtinut sen
onnettomuuden syyt ja parannuskeinot, niin elävästi selittänyt omat
kykynsä sen olojen järjestämiseksi, niin loistavasti hän oli kuvannut
ne urat, jotka tuosta järjestämisestä urkenivat kirkon parhaaksi ja
paavin eduksi, että Innocentius, vaikka hän oli tarkka ja kiero mies,
sekä hieman epäillen arvaeli maallisia sattumia, kokonaan hurmaantui
roomalaisen kaunopuheliaisuudesta.
"Onko tuo se mies", kerrotaan hänen sanoneen, "jota kaksitoista
kuukautta olemme pitäneet vankina ja rikoksentekijänä? Hänenpä
hartioillaan kristillisen valtakunnan sopisi levätä!"
Keskustelun päätyttyä hän kaikin suosion- ja kunnianosotuksin
oli antanut Rienzille senaattorin, elikkä, todenteolla, Rooman
varakuninkaan arvon, sekä alttiisti myöntynyt kaikkiin tuumiin, mihin
yritteliäs Rienzi taasen oli ryhtynyt -- sekä voittaakseen takasin
kirkon tilukset, että myöskin levittääkseen seitsenkukkulaisen
kaupungin ylivaltaa Italiassa.
Albornoz, jolle paavi kertoi keskustelun sisällön, alkoi hieman
kadehtia tuota suosiota, joka niin äkkiä oli tullut uuden senaattorin
osaksi, sekä läksi heti kotiin tultuansa vieraansa puheille.
Sydämessään herra kardinaali, joka oli ponteva toiminnan mies, piti
Rienziä pikemmin viekkaana kuin viisaana -- pikemmin menestyneenä
kuin suurena -- pedantin ja kansanvillitsijän sekotuksena. Mutta
kauan ja perinpohjaisesti keskusteltuaan uuden senaattorin kanssa,
hänkin mukaantui hänen lumoavaan mestarineronsa luotteisin. Vasten
tahtoaan Albornoz tunnusti itselleen että Rienzin kohoaminen ei ollut
sattumuksen asia; ja vielä vastemmin tahtoaan hän älysi että senaattori
oli mies, jota hän saattoi pitää vertaisenaan, mutta ei voinut ohjata
suosikkinaan. Ja häntä kovin epäilytti, oliko viisasta asettaa
häntä valtaan, jota hän näytti kykenevän käyttämään ja ymmärtävän
laventaa. Vielä hän ei katunut osaa, mikä hänellä oli ollut Rienzin
vapauttamisessa. Hänen läsnäolonsa oli tuiki tarpeellinen leirissä,
joka oli ohuesti väestetty. Ja hänen vaikutuksellaan kardinaali enemmän
kuin koskaan toivoi saavansa roomalaiset liittymään yritykseensä,
voittavansa takasin P. Pietarin tilukset.
Rienzi, joka ikävöitsi nähdäkseen jälleen Ninansa, jonka tutkinto
ja poissa-olo, kuin uudet häät, olivat tehneet hänelle armaaksi, ei
osannut arvata minkä nimellisenä hän kulki Avignonissa; ja hänen
asuessaan kardinaalin luona, missä häntä tarkasti, mutta kunnioittaen
pidettiin silmällä, ei Ninalla ollut mitään likenemisen tilaisuutta.
Muutamat puoleksi ivalliset sanat, joilla Albornoz oli viittaellut
Avignonin mainiointa kaunotarta hänen menestyksensä, vaikuttimeksi,
täyttivät hänen epämääräisellä levottomuudella, jota hän ei tohtinut
tunnustaa itselleenkään. Mutta tuo _volto sciolto_, joka, kuten yleensä
italialaisissa valtiomiehissä, salasi kaikki, mitkä olivat _pensieri
stretti_, -- sokasi täydellisesti kardinaalin mustasukkaisen ja
ilveksensilmäisen tarkkaamisen. Eikä Alvarezkaan ollut paremmin kyennyt
tyydyttämään herransa uteliaisuutta. Hän oli tosin käynyt paaschi
Villanin luona, mutta tuon äreän ja itsepäisen pojan kopea käytös oli
katkassut kaikki ristikuulustelun yritykset. Ja kaikki, mistä hän oli
päässyt selville, oli että oikea Angelo Villani ei ollut se Angelo
Villani, joka oli käynyt Rienzin luona.
Toivoen vihdoinkin saavansa tietää kaikki, sekä sellaisen intohimon ja
sellaisen toivon tulistamana, jota hän kykeni tuntemaan, Albornoz läksi
Cesarinin palatsiin.
Hän tavanmukaisen kohteliaasti saatettiin hänen huoneesensa.
Signora oli kalpea, ja sairauden jäljet olivat nähtävinä hänen
kuvapatsaankaltaisissa piirteissään. Hän nousi seisomaan Albornozen
astuessa sisään, ja hänen lähestyessään hän notkisti polvensa ja nosti
hänen kätensä huulilleen. Hämmästyneenä ja ihastuen tuosta tavattomasta
vastaan-otosta, kardinaali kiiruhti ehkäisemään moista alistumista;
tarttuen hänen kumpaankin käteensä, hän tavotti hellästi painaa niitä
sydämelleen.
"Ihanaiseni!" hän kuiskasi, "jospa tietäisit, kuinka olen surrut
sairauttasi -- ja kuitenkin se on jättänyt sinut suloisemmaksi,
niinkuin sade vaan virkistää kukkasta. Oi! onnellinen minä, jos olen
täyttänyt pienimmänkään toiveesi, ja silmistäsi vast'edes saan etsiä
enkelin opastamaan ja paratiisin palkitsemaan."
Nina irrottaen kätensä, viittasi kardinaalia istumaan. Istuutuen itse
vähän matkan päähän, hän sitten puhui arvokkaana ja silmät maahan
luotuina.
"Jalo herrani, teidän välityksenne sekä hänen oma viattomuutensa
vapauttivat tuosta linnasta Rooman kansan valitun hallitsijan.
Mutta vapaus on pienin jaloista lahjoistanne; suurempi on uljaan
nimen puhdistus sekä oikeutetun kunnian takasin-anti. Siitä jään
teille ikuiseen velkaan, siitä, jos synnytän lapsia, ne ovat oppivat
siunaamaan nimeänne; siitä historioitsija, joka kertoo tämän ajan
tapahtumia ja Cola di Rienzin kohtaloja, on lisäävä uuden seppeleen jo
voittamiinne laakereihin. Herra kardinaali, lienen hairahtunut. Lienen
loukannut teitä -- saattanette syyttää minua naisen kavaluudesta. Älkää
puhuko, älkää oudoksuko -- kuulkaa minua loppuun. Minulla on vain yksi
puolustus, sanoessani pitäneeni luvallisina kaikki keinot, paitsi
häpeää, pelastaessani Cola di Rienzin hengen ja menestyksen. Tietäkää,
jalo herra, että hän, joka teille nyt puhuu, on hänen puolisonsa."
Kardinaali oli liikahtamatta ja ääneti. Mutta hänen kelmeä muotonsa
punastui ohimoista kaulaan ja hänen ohuet huulensa värähtivät ja
vääntyivät surkeaan ja karvaasen hymyyn. Vihdoin hän nousi istualtaan
vitkalleen, ja virkkoi intohimosta vapisevin äänin:
"Hyvä on, signora. Giles d'Albornoz on siis ollut Rooman
plebeiji-demagoogin narrina, hänen nousunsa astuinlautana. Minulla
vain kujeilitte päästäksenne omien tarkotustenne perille, ja Espanian
kardinaalista ja Aragonian kuninkaallisen suvun ruhtinaasta tehtiin
silmänkääntäjän vehkeitten ase! Signora, teitä ja miestänne saattaisi
tosiaan syyttää kunnianhimoisista --"
"Herjetkää, jalo herra", sanoi Nina, sanomattoman arvokkaana; "olkoon
teitä miten tahansa loukattu, siihen minä yksin olen syypää. Viimeiseen
keskusteluumme saakka Rienzi ei tiennyt minun olevankaan Avignonissa."
"Viimeisessä keskustelussamme, signora (hyvä että muistutatte!),
teimme muistaakseni eräänlaisen sopimuksen. Minä olen täyttänyt
osani -- vaadin teitäkin täyttämään. Kuulkaa minua! Minä en luovu
vaatimuksestani. Yhtä helposti kuin revin tämän hansikkaan, saatan
myöskin repiä pergamentin, joka julistaa miehenne Rooman senaattoriksi.
Vankila ei ole kuolema, sen ovi saattaa _kahdesti_ aueta."
"Herrani -- herrani!" huusi Nina kauhistuen, "älkää niin solvaisko
jaloa luontoanne, suurta nimeänne, pyhää arvoanne, ritarillista
vertanne. Olettehan Espanian ritarillista heimoa, teidän eivät ole nuo
pimeät, halvat, leppymättömät paheet, mitkä tahraavat tämän onnettoman
maan mitättömiä tyranneja. Te ette ole Visconti -- ette Castracani --
ette voi loata laakereitanne kostamalla naiselle. Kuulkaa minua", hän
jatkoi, langeten yht'äkkiä hänen jalkainsa eteen, "miehet kiehtovat,
pettävät sukupuolemme -- itsekkäisissä tarkotuksissa; he saavat
anteeksi -- uhreiltaankin. Pettelinkö _minä_ teitä väärällä toiveella?
Olkoon -- mikä oli pyrintöni -- mikä puoleni? -- mieheni vapaus --
isänmaani pelastus. Nainen, -- voi, jalo herra, sukupuolenne liian
harvoin ymmärtää hänen heikkouttaan tai hänen suuruuttaan! Jos kohta
hän hairahtuu -- on kokonaan inhimillinen muihin nähden -- Jumala
hänelle lahjottaa tuhannet hyveet tuota yhtä varten, jota hän rakastaa!
Tuosta rakkaudesta yksin hän juo jalomman luontonsa. Jumaloimansa
sankarin varaksi hänellä on kyyhkyn vienoisuus -- pyhimyksen hartaus;
hänen vaaransa turvaksi, hänen kovanonnensa torjumiseksi hänen
huikenteleva mielensä imee itseensä käärmeen terävyyden -- hänen heikko
sydämensä leijonan rohkeuden! Tuo se hänen poissaollessaan sai minun
salaamaan kasvojeni hymyihin, jotta kodittoman tribuunin ystäväin
ei tarvitsisi olla hänen kohtalostaan toivottomia -- tuo minut läpi
rosvoisten metsäin toi valvomaan tuohon yksinäiseen torniin kiiluvia
tähtiä -- tuo minun askeleeni johti vihatun hovinne mässäyksiin
-- tuo minun sai pelastusta etsimään sen jaloimmasta päälliköstä
-- tuo vihdoin on avannut tyrmän oven vangitulle, joka nyt asuu
saleissanne; ja tuo, jalo kardinaali", jatkoi Nina, nousten seisomaan
ja laskien kätensä sydämelleen, -- "tuo, jos kiukkunne etsii uhria, on
innostuttava minua kuolemaan valituksetta -- mutta häpeättä!"
Albornoz seisoi kuin maahan puuntuneena. Hämmästys -- liikutus --
ihastus -- kaikki työskentelivät hänen sydämessään. Hän katseli Ninan
välähteleviä silmiä ja kohoilevaa povea, kuin muinais-ajan soturi
haltioissaan olevaa profetissaa. Hänen silmänsä olivat kuin taijotut
kiini häneen. Hän yritti puhua, mutta hänen äänensä petti hänet.
Nina jatkoi:
"Niin, jalo herra; nuot eivät ole turhia sanoja! Jos kostoa etsitte,
se on vallassanne. Tehkää tekemättömäksi, mitä olette tehnyt. Antakaa
Rienzi vankikomeroille takasin, niin olette kostanut; mutta ette
_hänelle_. Jokainen Italian sydän on käypä hänelle toiseksi Ninaksi!
Minä olen syyllinen ja minä kärsivä. Kuulkaa valani -- samana hetkenä,
jolloin Rienzille uutta vääryyttä tehdään, tämä käsi on oleva
tuhoojani. -- Jalo herra, en rukoile teitä enää!"
Albornoz oli syvästi liikutettu. Nina oikein päätti hänestä,
erottaessaan ylpeän spanialaisen Italian raa'oista ja heltymättömistä
mässäreistä. Huolimatta hänen pyhitettyä kaapuansa tahraavasta
haureellisuudesta -- huolimatta pahinten aikojen pahimpain luonteitten
joukkoon viskatun, karkean, juonittelevan, epäilevän miehen kasvavasta
tunnottomuudesta -- hänessä oli paljon jälellä heimonsa ja isänmaansa
ritarillista kunniantuntoa. Vievä ajatus ja rohkea henki koskettivat
hänen sydämensä synnynnäistä kieltä, ja sitä enemmän, kun hän
oli vain harvoin niitä tavannut leireissä ja hoveissa saamiensa
kokemusten aikana. Ensi kertaa elämässään hän tunsi nähneensä naisen,
joka olisi saattanut avioliitollakin tyydyttää hänet sekä opettaa
hänelle tuota uljasta ja uskollista lempeä, josta Espanian runoniekat
olivat laulaneet. Hän huokasi, ja yhä katsellen Ninaa, hän lähestyi
kunnioittaen häntä, notkistui polvilleen ja suuteli hänen hameensa
lievettä. "Signora", hän sanoi, "tahtoisinpa voivani uskoa, että olet
täydellisesti arvostellut luonteeni oikein, mutta olisinpa todella
kaikkeen rehellisyyteen mahdoton ja jalolle synnynnälle arvoton,
jos minussa vielä piilisi ainoakin ajatus sinun kaltaisesi naisen
rauhaa ja hyvettä vastaan. Ihana sankaritar", -- hän jatkoi -- "niin
rakastettava ja niin puhdas -- niin uljas ja niin hellä -- olet
avannut minulle ihanimman sivun, minkä nämät silmät milloinkaan ovat
tavanneet ihmiskunnan tahraisessa kirjassa. Löytäös onni, mikäli
elämä sen voi antaa; mutta henget, sinun kaltaisesi, pesivät kotkan
tavoin vuorilla ja myrskyn riehunnassa. Älä pelkää minua enää -- älä
ajattele minua enää -- paitsi joskus, kuullessasi ihmisten puhuvan
Giles d'Albornoz'estä, sano'os omassa sydämessäsi", -- ja kardinaalin
huulilla liehui ylenkatseellinen hymy -- "hänessä kaikki miehelle
arvokkaat tunteet eivät kuoleutuneet, kun kunnianhimo ja sallimus hänet
verhosivat papin messupaitaan."
Espanialainen oli lähtenyt, ennenkuin Nina ehti vastata.