Vaucluse ja sen genius loci. Vanha tuttava tavataan.
Seuraavana aamuna varhain nähtiin edellisessä luvussamme lukijalle
esitetty ritari vantteran normannilaisheponsa seljässä ratsastavan
verkalleen pitkin viheriää, ihanaista polkua, muutaman penikulman
päässä Avignonista. Vihdoin hän saapui raivaamattomaan, romantiseen
laaksoon, jonka lävitse juoksi tuo suloinen virta, jonka nimelle
Petrarcan säkeet ovat luoneet sen armaan maineen. Kallionlohkareitten
ja tuhansilla villikukilla siroteltujen ruohonpäisten äyräitten lomitse
solui kiteinen Sorgia. Etäämpänä maisema kävi kolkomman ja karumman
näköseksi. Laakson näyttivät ahtavan ja sulkevan tuhatmuotoiset,
kummannäköiset kalliot, joitten rinteillä kohahteli tuhansittain
välkkyviä puroja. Ja näkymön synkimmässä kohdassa maa yht'äkkiä
levisi somaksi, viljellyksi puutarhaksi, jonka keskellä tuuheitten
lehvien varjossa pilkottihe vähänen, herttainen asumus -- paikan
erakkomaja. Ratsastaja oli Vauclusen laaksossa, ja hänen silmiensä
edessä _Petrarcan_ puutarha ja asunto! Mutta välinpitämättömänä liiti
hänen silmäyksensä tuossa pyhässä paikassa ja itsetiedottomasti se
hetkeksi pysähtyi yksinäiseen henkilöön, joka mietiskellen istui virran
partaalla. Iso koira haukkui ratsastajaa tuon aamupäivän laiskottelijan
vieressä. "Kelpo eläin ja mainio haukku!" tuumi matkamies; hänestä
koira näytti paljoa paremmin huomiota ansaitsevalta kuin sen herra. Ja
sitten -- samoinkuin vähäpätöisten ihmisten joukko kulkee huomaamatta
ja liikutuksetta niitten ohi, jotka jälkimaailma on tunnustava heidän
aikakautensa tulimajakoiksi -- ratsastajan katse siirtyi runoilijasta
pois.
Kolmasti siunattu nimi! Kuolematon florentiiniläinen! [Tuskin
tarvinnee mainita että hänen sukuperänsä, eikä synnyntänsä, oikeuttaa
meitä kutsumaan Petrarcaa florentiiniläiseksi.] Ei lempijä, eikä
runoilija ole mielessäni kumartaessani pyhälle muistollesi --
kunnioittaessani sinua sellaisena, jota olisi pyhäinhäväistys esittää
näillä arvottomilla sivuilla -- paitsi nimeltä ja varjona; vaan
tuo ensimmäinen, joka milloinkaan vakuutti kansalle ja ruhtinaalle
kirjallisuuden ylevän majesteetin, joka Nerolle vaati etuoikeuden
vaikuttaa raitioihin, hillitä mielipiteitä, vallita ihmissydämiä ja
valmistaa tapauksia, elostamalla intohimoja ja opastamalla ajatusta!
Mitä (vaikka se heikosti tunnetaan ja hämärästi nähdään) -- mitä olemme
sinulle velkaa, jos tieto nyt on valta, jos järki on profeetta ja
kaitselmus, joka ennustaa ja tuomitsee tulevaisia asioita! Suurimmalle
ja mitättömimmälle meistä, joitten kynä on sekä valtikka että miekka,
halpasukuinen florentiiniläinen arkki-airueena on tasottanut tietä
ja valmistanut tervetulijaisia. Niin, vähäpätöisinkin jälkeläisistä
-- hänkin, joka purkaa kiitollisuuttaan -- on ikuinen velallisesi!
Kuinka suuri on kunniasi, kun työsi, olkoon ne vaatimattomat, löytävät
kuulijakunnan kaikkialla, missä kirjallisuutta tunnetaan, maan-äärissä
saarnaten unhoon joutuneitten mullistusten siveysoppia ja sirottaen
palatseihin ja turuille siemeniään, jotka kypsyvät hedelmiksi,
silloin kun kylväjän käsi on tomu, ja hänen nimensäkin, kenties,
hukkunut! Sillä voi! harvat ovat ne, joitten _nimet_ säilynevät hautaa
kauemmin; mutta _ajatukset_ jokaisen miehen, joka kirjoittaa, käyvät
kuolemattomiksi -- toiset omistavat, vievät eteenpäin, ylentävät ne;
ja miljoonain mielet, tuntemattomat, aavistamattomat, kutsutaan yhden
kuolemattomuutta valmistamaan! --
Aivan toisellaisissa aatoksissa, niihin verraten, joita Petrarca
myöhempinä aikoina herättää, ritari jatkoi matkaansa.
Laakso oli jäänyt kauas taakse ja tiehyt käynyt yhä epäselvemmäksi,
kunnes se loppui metsään, jonka tiheitten lehvien lomitse auringon
säteet kirmaten murtivat tiensä. Vihdoin metsä aukeni väljäksi
nurmikoksi, jonka laidalla jyrkkänousuinen törmä kohosi ilmoille,
kiireellä muinaisen linnan rauniot. Matkamies laskeusi maahan --
talutti hevosensa rinnettä ylös, ja saavuttuaan raunioille hän jätti
ratsunsa ruohottuneesen ja pensaikkoa versovaan, katottomaan suojaan;
sitten hän hieman vaivaloisesti nousi ahtaita ja vajanaisia portaita
sekä saapui vähäseen huoneesen, joka oli muita vähemmän rapistunut
ja jonka katto sekä lattia vielä olivat kunnossa. Allaan vaippansa
ja tukien miettiväisenä päätään kädellään, loikoi permannolla
pitkävartaloinen, keski-ikäinen mies. Ritarin astuessa sisään hän
riemastuen hyppäsi pystyyn.
"No, Brettone, olen lukenut hetket -- mitä kuuluu?"
"Albornoz suostuu."
"Hauskoja uutisia! Annat minulle uutta eloa. _Pardieu_, nytpä
veikkoseni, murkina maittaa. Muistit kaiketi että olen nälkään
nääntymäisilläni?"
Brettone veti esiin viittansa alta kelpo viininassakan sekä
siedettävästi evästetyn vasun, ja raunioitten asujain ryhtyi sangen
hartaasti muonavaroihin. Kumpanenkin soturi oikasihe pitkäkseen maahan,
kestaillakseen parhaimpansa mukaan sekä rupattaen iloisesti joka
suuntäyden lomassa.
"Äläppäs hätäile, Brettone, olet jo hotkassut enemmän puolen
piirakasta; lykkääppäs vähän sitä tännekin päin. Vai on kardinaali
suostuvainen. Mitä sorttia sekin, lienee? Pystyväinen mies, kuulemma!"
"Vilkas, terävä ja innokas, silmä tulinen, ei tarvitse monia sanoja,
kun on perillä."
"Ei ole hänestä papiksi sitten; hyvä sissi pilattu. Mitä kuulit hänen
sotavoimistaan? No, no, älä huoli sitä viiniä niin persotella."
"Niitten on niin näin laita. -- Hän toivoo rekryyttejä Italiasta."
"Mitä arvellee hän Roomasta? Sinne, veljeni, sinne sieluni kallistuu.
Noista pikku kaupungeista ja pikku tyranneista en välitä, käyköön
niitten kuinka tahansa. Mutta paavi ei saa palata Roomaan. Rooman
täytyy tulla omakseni. Tuon uuden valtakunnan pääkaupungin, tuon uuden
Attilan saaliin! Siellä kaikki seikat ryhmittyvät edukseni! -- paavin
poissaolo, keskisäädyn heikkous, rahvaan köyhyys, ylimysten mieletön
ja julma raakuus ovat kauan sitten tehneet Roomasta helpoimman, mutta
kunniakkaimman vallotettavan."
"Rukoile taivasta, veljeni, ettei kunnianhimosi sinua viimein paiskaisi
perikatoon; sinä aina hukkaat maan näkyvistäsi. Tosiansa, äärettömän
rikkautemme avulla saattaisi --"
"Meistä tulee jotakin suurempaa kuin Vapaita Veikkoja, tänään
kenraaleja, huomenna seikkailijoita. Muistatko kuinka normannin
miekka voitti Sicilian ja kuinka äpärä Wilhelmi teki Hastingsin
kentällä sauvastaan valtikan? Tahdonpa sanoa sinulle, Brettone,
tuossa hajallisessa Italiassa kruunut ovat aidanseipäissä taitavan
käden noukata ne peitsensä kärkeen. Minun suuntani on määrätty;
muodostan kauniimman armeijan Italiassa ja voitan sillä Capitolista
valta-istuimen. Hassu olin kuusi vuotta sitten! -- Olisin sen sijaan
että lähetin tuon hullun rahjuksen Minorbinin Pepinin, itse jättänyt
unkarilaisen ja lähtenyt sotureineni Roomaan, niin Rienzin kukistusta
olisi seurannut Montrealin nousu. Pepin viekastettiin, ja hän
viskasi otuksen pois ajettuaan sen kumoon. Leijona ei usko enää ajoa
sakaalille!"
"Mainitsit Rienzin kohtalon, Walter, ota siitä oppia."
"Rienzin", vastasi Montreal, "minä tunnen tuon miehen! Rauhallisina
aikoina ja rehellisen kansan parissa hänestä olisi tullut suuren
hallitsijasuvun kanta-isä. Mutta hän unissaan hankki lakeja ja
oikeuksia ihmisille, jotka halveksivat edellisiä eivätkä halua
suojata jälkimäisiä. Me, jotka olemme rajumpaa rotua, tiedämme että
uusi valta-istuin on rakennettava läänitys- eikä kansalaistietä; ja
kaupunkiin meidän on vieminen leirimme. Rahvaan kädestä tuo uljas
tribuuni sai valtansa, -- rahvas sen häneltä veikin; minä voitan sen
miekalla ja miekka kädessä sen pidänkin!"
"Rienzi oli liian julma, hänen ei olisi pitänyt suututtaman ylimyksiä",
sanoi Brettone, mielien lopettaa viinilekkerin, mutta veljen kova käsi
tempasi sen häneltä, ehkäisten aikomuksen.
"Huh", sanoi Montreal, päättäen kulauksensa pitkään henkäykseen, "hän
ei ollut tarpeeksi julma. Hän koetti olla oikeatuntoinen sekä olla
tekemättä erotusta jalosukuisen ja talonpojan välillä. Hänen olisi
pitänyt raivata ylimykset sukupuuttoon, juurta jaksain ja vesoineen
päivineen. Mutta sitä ei pystykään kukaan italialainen tekemään. Se on
pidätetty minulle."
"Ethän teurastaisi kaikkia Rooman jaloimpia?"
"Teurastaisi! En teurastaisi, mutta anastaisin heidän tiluksensa ja
lahjottaisin ne uudelle ylimystölle, Pohjolan reippaalle ja rajulle
ylimystölle, joka ymmärtää suojella ruhtinastaan ja _tahtoo_ suojella
häntä, joka on heidän oman voimansa lähde. Mutta kylläksi siitä. Ja
puhuessamme Rienzistä -- yhäkö häntä vankeudessa kiusataan?"
"Minä tänä aamuna ennen lähtöäni sain kummia kuulla. Koko kaupunki
oli liikkeellä, kansaa joka kadunkulmassa. Sanottiin Rienzin asiaa
tutkittavan tänään, ja hänen tuomariensa nimistä pääteltiin hänen
vapaaksi pääsemistänsä varmaksi."
"Haa! Tuon sinun olisi pitänyt kertoa minulle oitis."
"Sotisiko se tuumiasi vastaan, jos Rienzi asetettaisiin takasin
Roomaan?"
"Hm; en tiedä -- syvää ajatusta ja älykkäitä toimenpiteitä
tarvittaisiin. En mielelläni lähtisi tästä paikasta, ennenkuin saan
kuulla mitä päätetään."
"Olisi ollut viisainta ja varminta, Walter, että olisit jäänyt
soturiesi luokse ja uskonut minulle kokonaan tämän seikan
suorittamisen."
"Eikä", vastasi Montreal; "olet rohkea poika ja mielevä -- mutta minun
pääni on näissä asioissa parempi kuin sinun. Mutta", jatkoi ritari
alentaen äänensä ja kaihtaen kasvojaan kädellään, "olen luvannut
tehdä toivioretken tuon rakkaan virran rannalle. Voi, minua! -- Mutta
kaikkea tuota, Brettone, sinä et ymmärrä -- äläkä siitä huoli. Mitä
turvallisuuteeni tulee, niin saatuamme tuon Albornozen aneen, en paljoa
pelkää, vaikka tulisinkin ilmi; sitä paitsi olen floriinien tarpeessa.
Täällä on tässä maassa saksalaisia, jotka voisivat syödä italialaisen
armeijan suuruksekseen, jotka halusta pestaisin joukkooni, mutta heidän
päällikkönsä vaitelevat käsirahoja -- nylkyrit! -- Mitenkä kardinaalin
floriinit maksetaan?"
"Puolet nyt -- puolet kun joukkosi ovat Riminin edustalla!"
"Riminin! Tuo ajatus hioo miekkani. Muistatko, kuinka tuo kirottu
Malatesta ajoi minut Aversasta, hajotti leirini ja pani minut antamaan
kaiken saaliini hänelle? Siinä raukeni vuosikausien työ! Ilman sitä
lippuni liehuisi nyt St. Angelossa. Tuon velan olen maksava tulella ja
miekalla, ennenkuin kesä on lehtensä varistanut!"
Montrealen kauniit kasvot kävivät pelottaviksi hänen tuota sanoessaan;
hänen kätensä puristivat miekan kahvaa ja hänen voimakas ruhonsa huojui
huomattavasti, merkiten noita rajuja ja armottomia intohimoja, jotka
rosvoukselle ja kostolle omistetun elämän ohessa olivat turmelleet
luonnon, joka alkujaan oli täynnä sekä sääliä että provencelaisen
ritarin tosi urheutta.
Sellainen oli tuo hirmuinen mies, joka nyt (nuoruuden hurjuus
talttuneena sekä kunnianhimo karaistuna ja kohdistettuna) kilpaili
Rienzin kanssa Rooman herruudesta.