Pappi ja sotilas.
Laskeutuessaan portaita alas Nina kohtasi Alvarezen.
"Kuuleppas soma paaschi", sanoi spanialainen iloisesti, "nimesihän on
Villani, sanoit -- Angelo Villani -- luulenpa tuntevani sukulaisesi.
Suvaitseppas, nuori herra lähteä kanssani tuonne kammioon tyhjentämään
yömaljanen armaasi terveydeksi; mielelläni kuulisin, miten vanhat
ystäväni elelevät."
"Toisella kertaa", vastasi vale-Angelo vetäen viittansa tarkemmin
kasvoilleen; "on myöhäistä -- minun on kiire."
"Jopa joutavia", sanoi spanialainen, "et minusta hevillä pääse", ja hän
tarttui tukevasti paaschin hartioihin.
"Päästäkää irti minä!" sanoi Nina kiivaasti ja melkein itkien, sillä
hänen lujat hermonsa olivat vielä kiihotuksissa. "Vartija, henkesi
uhalla -- portti auki!"
"Tuota tuittupäätä", tuumi Alvarez, oudoksuen moista paaschissa
löytyvää arvokkaisuutta; "ei, ei ollut tarkotukseni loukata sinua.
Saanko käydä huomenna luonasi."
"Kyllä huomenna", sanoi Nina pyrkien tiehensä. "Lähden tästä sentään",
virkkoi Alvarez, "saattamaan sinua kotiin -- saammehan jutella tiellä."
Niin sanoen ja huolimatta luullun paaschin estelemisistä hän seurasi
Ninaa. "Emäntäsi", sanoi hän välinpitämättömästi, "on ihmeen kaunis;
hänen mitättömin toivomuksensa on Avignonin jaloimman miehen laki.
Lienee kotosin Neapelista -- onko hän? Mykkäkö sinä olet, kaunis
nuorukainen?"
Paaschi ei vastannut, vaan ripeästi astuen ja hitaan spanialaisen
pahasti hengästyessä, hän kiiruhti poikki vähäsen aukean, joka oli
tornin ja signora Cesarinin palatsin välillä. Eivät saaneet Alvarezen
puuhat esiin tavuakaan vastahakoiselta kumppanilta, ja saavuttuaan
palatsin portille, hän huomasi itsensä tylysti jätetyksi muurien
ulkopuolelle.
"Rutto tuohon poikaan!" sanoi hän purren huuliansa; "jos kardinaali
toimittaa yhtähyvin asiansa, kuin hänen palveliansa, jumal'auta,
monsignor on onnen mies!" Vitkastellen palasi spanialainen kotiinsa,
eikä häntä lainkaan haluttanut kohdata Albornozta, joka, samoin
kuin monet etevät miehet, arvosteli tarvitsemiensa ihmisten kykyjä
täsmälleen menestyksen mukaan. Hänelle suodun vapauden nojalla hän
astui kardinaalin huoneesen jotenkin töykeästi ja huomasi hänen
vakavasti keskustelevan erään ritarin kanssa, jonka pitkät, ylöspäin
kierretyt viikset sekä vaipan alta välkkyvä haarniska näyttivät
ilmaisevan sotaista ammattia. Mielissään tuosta lykkäyksestä, Alvarez
nopeasti poistui; ja todella kardinaalin ajatukset tuona hetkenä ja
tuona yönä liikkuivat peräti toisellaisilla kuin lemmen aloilla.
Keskeytys kuitenkin vaikutti Albornozen ja vieraan keskustelun
lyhenemiseen. Jälkimäinen nousi seisoalleen.
"Luulen", sanoi hän, ripustaen uumalleen lyhyen ja leveän miekkansa,
jonka hän puhelun ajaksi oli laskenut viereensä -- "luulen, herra
kardinaali, rohkenevani katsoa välimme onnellisesti ratkaistuksi.
Kymmenentuhatta floriinia, niin veljeni jättää Viterbon ja lennättää
Komppanian ukonvaajan Riminin alueille. Teidän puolestanne --"
"Minun puolestani menneeksi olkoon", sanoi kardinaali, "kirkon
sotavoima ei astu veljenne aseitten tielle -- välillämme on rauha.
Sotilaat ymmärtävät toisensa!"
"Ja Giles d'Albornozen, Aragonian kuninkaallisen suvun heimolaisen
sana on kardinaalin rehellisyyden takuuna", vastasi ritari hymyillen.
"Teidän edelliseen ominaisuuteenne nähden, jalo herra, olemme asioissa."
"Tuossa käteni" vastasi Albornoz, joka oli liiaksi valtioviisas
huoliakseen pistoksesta. Ritari kohotti sen kunnioittaen huulilleen, ja
hänen helisevä astuntansa pian haihtui kuuluvista.
"Voitto!" huudahti Albornoz, levittäen kätensä. "Voitto, nyt olet
minun!"
Näin sanoen hän nousi äkkiä, sovitti paperinsa rautaseen lippaasen
ja avattuaan verhojen takaisen salaoven, hän astui kammioon, joka
pikemmin oli munkkikopin, kuin ruhtinaan asunnon näkönen. Kehnon
lavitsan yläpuolella riippui miekka, tikari ynnä karkea Neitsyen kuva.
Kutsumatta Alvarezta kardinaali riisuutui ja oli hetken kuluttua
nukuksissa.