Tornin asujain.
Yö läheni lähenemistään, ja kolkon tornin ylimmässä kammiossa, joka
oli Cesarinin palatsin akkunoita vastapäättä, istui yksinäinen
vanki. Vähäinen lamppu paloi kivipöydällä hänen edessään, luoden
valonsa avattuun raamattuun sekä noihin ankariin, mutta haaveellisiin
muinaisen Rooman mahtavuuden kertomuksiin, jotka Liviuksen nero jalosti
historiaksi. Kahleet riippuivat tornin, kupulaesta, pitäen vangittua
ahtaalla, mutta myönsivät kuitenkin hänen jäsenilleen tarpeeksi
vapautta mittelemään suurinta osaa kammiosta. Vihertävät ja kosteat
olivat seinäin jykevät paateret, ja korkealla olevasta ahtaasta aukosta
virtasi kuunvalo, uinuen sankassa varjossa yli karkean lattian.
Kolkassa oleva vuode täydensi huoneen kaluston. Sellainen oli kuukausia
ollut kopeimpien ylimysten voittajan ja maailman uljaimman kaupungin
hekumallisen diktaattorin asuinpaikka!
Huolet ja matkat, aika ja kommellukset olivat tehneet vaikutuksensa
Rienzin persoonaan. Hänen vartalonsa suhteet olivat varhaisemman
miehuuden taneasta voimasta laajentuneet, hänen kirkkaan valjakkaa
poskeansa peitti kivulias, pettävä hehku. Noissa tutkisteluissaankaan,
vaikka hän näytti niihin vajonneen, ja vaikka tuo luettava oli hänen
yltiöpäisyyteen saakka intoilevan mielensä mukaista, hänen katseensa
ei voinut kiintyä riveihin yhtä vakavasti kuin ennen. Kirjoista oli
tenhotiessään. Silloin tällöin hän liikahti levottomana, hypähti
pystyyn, istuutui jälleen sekä päästeli katkonaisia huudahduksia,
kuin pahaa unta näkevä mies. Tuon tuostakin hänen silmäyksensä
kärsimättömästi siirtyi ylöspäin, ylt'ympäri, ja noissa suurissa
syvissä silmissä paloi merkillinen, välähtelevä tuli, joka olisi
saattanut katsojassa herättää epämääräistä, selittämätöntä pelkoa.
Angelo oli pääasiallisesti oikein kertonut Rienzin kukistumisen
jälkeiset myöhemmät vaiheet. Hän oli ensin Ninan ja Angelon kanssa
lähtenyt Neapeliin ja päässyt vähäksi aikaa Ludvigin, Unkarin kuninkaan
epävakaiseen suosioon. Tuo ankara, mutta jalomielinen hallitsija oli
kieltäytynyt luovuttamasta mainehikasta vierastaan Clemensin haltuun,
mutta samalla selittänyt olevansa kykenemätön säilyttämään häntä
turvassa. Ollen salaisessa yhteydessä Roomassa olevien puoluelaistensa
kanssa, pakolainen sitten etsi suojaa Monte Maiellan onkaloissa
asuvien erakoitten luota, jossa hän yksinäisyydessä ja mietiskelyissä
vietti kokonaisen vuoden, paitsi tuota aikaa, jonka hän oli käyttänyt
Florensin matkaansa. Käyttäen hyväkseen Rooman riemujuhlaa, hän
pyhiinvaeltajaksi puettuna oli matkustanut läpi laaksoin ja vuoristoin,
missä vielä oli viljalta muinaisen Rooman kolkkoja raunioita, ja
tultuaan kaupunkiin hänen levoton ja kunnianhimoinen henkensä ryhtyi
puuhaamaan uusia salaliittoja, mutta turhaan. Kardinaali Ceccano laski
hänen toisen kerran kirkon kiroukseen, ja jättäessään taas kaupungin
pakolaisena, hän pudistaen tomun jaloistaan ja nostaen kätensä kohti
noita muureja, jotka vielä ovat Tarqvinien todistajina, hän huusi --
"olet kunnioittanut minua ruhtinaanasi -- vainonnut minua uhrinasi --
Rooma, Rooma, vielä olet ottava minut vastaan vallottajana!"
Yhä pyhiinvaeltajaksi puettuna hän onnellisesti samosi läpi Italian
keisari Kaarle Böömiläisen hoviin, jossa hän vastaan otettiin niinkuin
hovipoika oli kertonut, joka nähtävästi oli ollut paikalla. On
epäiltävää kuitenkin, oliko keisari kohdellut häntä niin ritarillisesti
kuin Angelon kertomuksesta näkyy, vai oliko hän luovuttanut Rienzin
paavin kätyrien haltuun. Varmaa on joka tapauksessa että kukistuneen
tribuunin matka Praagista Avignoniin oli kuin riemuretkeä. Hänen
kummalliset kohtalonsa -- hänen murtumaton henkensä -- tuo uusi mahti,
jolla järki ihmeellisesti oli voittanut alaa nousevan sukupolven
mielissä -- Petrarcan kaunopuheliaisuus ja tuo tavallinen mielensuosio;
jonka kukistunut suuruus yleensä saa osakseen -- kaikki tuo yhdessä
teki Rienzistä aikakautensa sankarin. Ei ainoakaan kaupunki, johon hän
saapui, olisi ollut uhmaamatta piiritystä hänen turvaamisekseen -- ei
ainoakaan talo olisi ollut suojaamatta häntä -- ei ainoakaan käsi olisi
ollut iskemättä iskua hänen puolustuksekseen. Kieltäytyen kaikista avun
tarjouksista, halveksuen jokaista paon tilaisuutta, masentumattoman
toivonsa innostamana ja vahvasti uskoen kohtalonsa ylevyyteen, tribuuni
läksi Avignoniin -- ja joutui vankityrmään!
Sellaiset ovat hänen ulkonaiset vaiheensa lyhyesti ja pikaisesti
kerrottuina; mutta kuka on sanova mitä sisällä tapahtui, kuka kertova
sydämen hirveän historian -- kuka kuvaava nuot tunteitten ja ajatusten
rajut vaihdokset -- suuttuneen mielihaikean -- kolkon murheen --
ylpeän pettymyksen, joka suretti, milloinkaan hävittämättä, tuon
suuren hengen tarmoa? Kuka on sanova mitä lienee kärsitty Maiellan
erakkomajoissa -- tuon hävinneen valtakunnan autioilla kunnailla, jonka
hän unelmissaan oli uudistava -- barbaarilaiskuningasten hoveissa, ja
ennen kaikkia palatessaan hyljättynä ja valepuvussa, kristityn maailman
kansajoukkojen seassa, entisen valtansa paikkaan? Minkä muistojen
vallassa, kuinka hurjistunein ja polttavin ajuin! Mitä lieneekään
Avignonin vankikomeroissa mietiskellyt mies, joka oli syössyt
kaikkeen yltiöpäisyyden vimmaan -- neljä intohimoa, joista jokainen
ylenmääräisenä yksin olisi ollut riittävä runtelemaan vankimman järjen
-- intohimoa, joita itsessään on vaikeinta yhdistää toisiinsa -- tuo
vapauden ja samalla vallan -- tiedon ja samalla uskonnon haaveksija --
innoittelija -- himoitsija!
"Niin", jupisi vanki, "tuo teksti on lohduttavaa -- lohduttavaa. Niitä,
jotka oikeassa ovat, ei aina sorreta." Pitkään huoaten hän verkalleen
työnsi raamatun syrjään, suuteli sitä hartaasti ja oli hetkisen
ääneti ja mietteissään; ja sitten kuullessaan hiljaista rapinaa kopin
nurkasta, hän virkkoi hellästi, "voi ystäväni, toverini, rotat,
niitten aika on nyt -- olen mielissäni että säästin niille leipää!"
Hänen silmänsä kirkastui huomatessaan nuot omituiset eläimet, joita
pujahteli esiin seinän raosta ja pelkäämättä hiiviskeli hänen luokseen.
Hän heitti niille muutamia leivänmuruja ja tarkasteli hymyillen
niitten hyppyjä. "Manchino, valkonaamainen lurjus! se pitää puolensa.
Ha, ha! se on etevämpi -- se johtaa muita ja joutuu ensimmäisenä
kiikkiin. Kuinka se on pureskeleva rautaista seinää, tuo kelpo poika,
ja sill'aikaa kurja lauma töllistää etäällä, vapisee ja pelkää, eikä
ikinä auta! Yhdistetyin voimin ne kyllä saattaisivat murtaa häkin
ja vapauttaa johtajansa! Voi teitä viheliäisiä syöpäläisiä, syötte
leipääni ja jos kuolema minut tapaisi, karkaisitte raatoni kimppuun.
Pois!" ja hänen läiskäyttäessään käsiään, kahleet kilahtivat ja hänen
vankeutensa kumppanit katosivat samassa.
Tuo omituinen ja vallaton hilpeys joka asui Rienzissä ja jota tuhman
jäykät roomalaiset olivat pitäneet narrimaisuutena, oli yhä säilyttänyt
entisen ilmeensä hänen kasvoillaan ja hän nauroi ääneensä nähdessään
itikkain rientävän piilopaikkoihinsa.
"Hiukan melua ja kahleitten kilinää -- hyi, aivan kuin ihmiskunta!" Hän
vaipui äänettömyyteen ja vetäen verkalleen eteensä Liviuksen eloiset
kertomukset hän virkkoi: "hetki puoliyöhön! -- paremmat hereisen
unelmat kuin nukkuneen. Historia kertoo, kuinka miehet ovat nousseet
-- vieläpä kansatkin -- surullisemminkin langettuaan kuin Rienzi tai
Rooma!"
Hetken perästä hän näytti vajonneen lukemiseensa, ja niin kiinteästi
hän oli toimessaan, ettei hän kuullut askelia, jotka kierreportaita
myöten lähenivät hänen kammiotaan. Vasta silloin Rienzi, kummastellen
että häntä noin tavattomana hetkenä häirittiin, nosti silmänsä, kun
vartijat kiersivät suunnatonta avaintaan ja uksi ulvahti saranoillaan.
Ovi sulkeutui jälleen, ja hän lampun himmeässä valossa huomasi
henkilön, joka nojautui seinään, ikäänkuin tukeakseen itseään. Hän oli
päästä jalkoihin kääriytynyt sen aikuiseen pitkään viittaan, joka, ynnä
leveä, höyhentöyhtöinen hattu, salasi vieraan kasvonpiirteetkin.
Rienzi katsoi pitkään ja tutkivasti. "Puhukaa", hän sanoi, laskien
kätensä otsalleen. "Pitkällinen yksinäisyys lienee huumannut minut
tahi teidän olentonne, hyvä herra, huikaisee. En tunne teitä, en
-- tiedä -- olenko varma --" ja Rienzin tukka nousi pystyyn hänen
hitaasti kohotessaan seisomaan -- "olenko varma että elävä olento
seisoo edessäni? Enkelit ovat ennenkin astuneet vankiloihin. Voi! eipä
milloinkaan ole enkelin lohdutusta paremmin tarvittu."
Vieras ei vastannut, mutta vanki näki hänen povensa kohoilevan viitan
alla; äänekkäät nyyhkytykset tukahuttivat hänen puheensa, ja vihdoin
ikäänkuin väkivaltaisesti ponnistaen itseään, hän syöksähti eteenpäin
ja vaipui tribuunia jalkoihin. Salaava hattu ja pitkä viitta putosivat
permannolle -- naisen kasvot katsoivat ylös läpi intohimoisten,
kiiltävien kyynelten -- naisen käsivarret syleilivät vangin polvia!
Rienzi tuijotti ääneti ja liikahtamatta kuin kivi. "Taivaan voimat ja
pyhimykset!" hän jupisi vihdoin, "vieläkö minua kiusaatte? -- oletko
hän? -- ei, ei -- mutta puhu!"
"Armaani -- jumaloimani -- etkö minua tunne?"
"Olet -- olet!" huudahti Rienzi hurjasti, -- "olet Ninani -- puolisoni
-- oma -- --"
Hänen äänensä tukahtui. Toinen toisensa syleilyssä nuot poloiset
näyttivät hetkeksi kadottavan jälleenyhtymisen autuuden tunnonkin. Se
oli tiedoton, syvä, hurmaus, jonka läpi jotakin unenkaltaista vain
heikosti ja epäselvästi häämöttää.
Vihdoin toinnuttuaan -- vihdoin tultuansa järkiinsä -- ensimmäisten
katkonaisten huudahdusten, riemun ensimmäisten hurjien hyväilyjen
perästä. -- Nina kohotti päänsä puolisonsa povelta ja katsahti
suruisena hänen? muotoaan. -- "Voi, mitä olet kokenut siitä kuin
erosimme! -- mitä siitä hetkestä, jolloin rohkean sydämesi ja hurjan
kohtalosi ajamana jätit minut keisarilliseen hoviin, etsiäksesi jälleen
kruunua ja löytääksesi kahleet! Voi, miksi huolin käskyistäsi -- miksi
annoin sinun lähteä yksin? Kuinka usein matkallasi epäilyksessä,
vaarassa, tämä povi olisi saattanut olla lepopaikkasi, tämä ääni
kuiskata lohtua sielullesi! Oletko terve, herrani -- Colani? Valtimosi
lyö nopeammin kuin ennen -- otsasi on uurteinen. Voi, sano minulle
olevasi terve!"
"Terve", virkkoi Rienzi hajamielisenä. "Luulenpa niin! -- Sairas
mieli huumaa kaiken ruumiin raihnauden. Terve -- kyllä! Ja sinä
-- sinä ainakaan et ole muuttunut, ellei kauneutesi uhkeammaksi.
Laakeriseppeleen kunnia ei ole kuihtunut kulmiltasi. Vielä sinä --"
sitten keskeytti hän yht'äkkiä -- "Rooma -- kerro minulle Roomasta!
Ja sinä -- kuinka tulit tänne? Voi, kenties tuomioni on laskettu, ja
armosta suotu minun nähdä sinut kerran vielä, ennenkuin telottaja minut
sokasee. Minä muistan, se suosio myönnetään pahantekijöille. Silloin
kun minä olin elämän ja kuoleman herra, minäkin sallin halvimman
rikoksellisen jättää hyvästi ne, jotka olivat sille rakkaita."
"Ei -- ei niin, Cola!" huudahti Nina, laskien kätensä hänen suulleen.
"Tuonpa sinulle ilahuttavampia uutisia. Huomenna sinua kuulustellaan.
Tuomioistuin on sinulle suosiollinen. Olet pääsevä vankeudestasi."
"Voi, sano se vielä kerta!"
"Sinua kuullaan, Colani -- sinun täytyy päästä vankeudestasi!"
"Ja Rooman tulla vapaaksi! Suuri Jumala, minä kiitän sinua!"
Tribuuni vaipui polvilleen, ja milloinkaan ei ollut hänen sydämestään
kohonnut hartaampaa ja itsekkäisyydestä vapaampaa kiitosrukousta. Kun
hän taasen nousi, koko mies näytti muuttuneelta. Hänen silmässään
oli jälleen sen entisen syvän ja tyynen mahdin ilme. Majesteetti
kuvautui hänen otsallaan. Maanpaon murheet olivat unhotetut. Eloisissa
ajatuksissaan hän vielä kerran seisoi maansa vartijana, -- ja sen
hallitsijana!
Nina katseli häntä hartain kunnioituksin, jotka sulattivat hänen
turhamaisemmat ja karkeammat ominaisuutensa kaikeksi vienoimman naisen
hellyydeksi. "Sellainen", hän ajatteli, "oli hänen katseensa kahdeksan
vuotta sitten, kun hän jätti neitsytkammioni, täynnä mahtavia tuumia,
jotka Rooman vapauttivat -- sellainen hänen katseensa, kun hän päivän
koettaessa ryömivien ylimysten ja polviaan notkistavan kansan joukossa
asteli tuossa kaupungissa, jonka hän oli tehnyt valtaistuimeksensa!"
"Niin, Nina", sanoi Rienzi kääntyen ja kohdaten hänen silmäyksensä.
"Sieluni sanoo minulle että hetkeni on lähellä. Jos he tutkivat
minua julkisesti, he eivät uskalla minua langettaa -- jos he minun
vapauttavat, he eivät uskalla olla minua takasin asettamatta. Huomenna,
sanoit, huomenna?"
"Huomenna, Rienzi; ole valmis!"
"Olen -- voittoriemuun! Mutta kerro minulle, mikä onnellinen sattuma
toi sinut Avignoniin?"
"_Sattuma_, Cola!" sanoi hän hellästi nuhdellen. "Saatoinko viipyä
turvallisessa joutilaisuudessa Praagissa, tietäessäni sinun kuihtuvan
paavin vankikomeroissa? Keisarin hovissakin sinulla oli puolueesi ja
suosijasi. Raha oli helposti hankittu. Läksin Florensiin -- salasin
nimeni -- tulin tänne juonittelemaan, vehkeilemään voittamaan vapautesi
tai kuolemaan kanssasi. Voi! eikö sydämesi sanonut sinulle että aamuin
illoin uskollisen Ninasi silmät vartioivat tätä kolkkoa tornia, ja että
yksi ystävä, vaikkakin mitätön, ei koskaan voinut luopua sinusta?"
"Suloinen Nina! Mutta -- mutta -- Avignonissa mahti ei taivu kauneuden
edessä palkatta. Muista, on olemassa pahempi kuolema kuin elämänloppu."
Nina kalpeni. "Ole pelkäämättä", hän sanoi matalalla, mutta lujalla
äänellä, "ihmisten huulien sanovan että Rienzin puoliso hänet vapautti.
Ei kukaan tässä irstaassa hovissa tiedä että olen puolisosi."
"Vaimo", sanoi tribuuni synkästi, "huulesi karttelevat vastausta, jota
etsin. Turmeltuneena aikanamme ja turmeltuneessa maassamme sinun ja
meidän sukupuolemme häpeällisesti unhottavat minkä pitaalin vähinkin
tahra tartuttaa vaimon kunniaan. Uskon että sydämesi ei milloinkaan
solvannut minua; mutta jos heikkoutesi, kuolemani pelko solvaisisi
minut, olisit katkerampi Rienzin vihollinen kuin Colonnain miekat. Nina
puhu!"
"Voi, jospa sieluni voisi puhua!" vastasi Nina. "Sanasi ovat
sulosäveliä minulle, ja jokainen ajatukseni kaikuu niistä. Koskisinko
tuota kättä, kohtaisinko tuota katsetta, enkä tietäisi että kuolema
olisi sinulle häpeätä kalliimpi! Rienzi, viimeksi erotessamme murheen
ja toivon vaiheilla, mikä oli sanomasi minulle?"
"Muistan sen hyvin", vastasi tribuni. "'Jätän sinut', sanoin, 'keisarin
hoviin, nerollasi vireillä pitämään suurta asiaamme. Sinussa on
nuoruutta ja kauneutta -- ja hovissa on tunnottomia konnia. En varota
sinua; se olisi sinulle ja minulle arvotonta. Mutta minä jätän sinulle
kuoleman vallan.' Ja sitten, Nina --"
"Kätesi vapisten antoivat minulle tämän tikarin. Elän -- tarvitseeko
minun muuta sanoa?"
"Jalo, lemmitty Ninani, se on kylläksi. Pidä tikarisi vielä."
"Pidän, kunnes tapaamme toisemme Rooman Capitolissa."
Kevyt kolkutus kuului ovelta; Nina verhoutui salapukuunsa.
"Kohta lyö puoliyö", sanoi vartija ilmaantuen kynnykselle.
"Tulen", sanoi Nina.
"Ja sinä valmista ajatuksesi", hän kuiskasi Rienzille: "asesta koko
huikaiseva nerosi. Voi! taasko eroamme? Kuinka sydämeni surkastuu!"
Kynnyksellä seisova vartija katkasi eronhetken katkeruuden. Valepaaschi
painoi huulensa vangitun kättä vastaan ja läksi kammiosta.
Vartija jäi hetkeksi jälelle ja laski pöydälle pergamentin. Se oli
hovista tullut, tribuunin tutkintoa koskeva paituu.