Pyhiä miehiä -- viisasta neuvottelua -- oikeita päätelmiä -- kehnoja
perusteita.
Vaikka Espanian sotainen kardinaali oli rakastunut signora Cesarinin
kauneuteen ja melkein yhtä paljon hänen ylevään henkeensä, lempi ei
niinkään ollut hänessä vallitseva intohimo, kuin tuo kaiken elämän
toiminnan täydellisen menestyksen kunnianpyynti, joka siihen saakka
oli elähyttänyt hänen luonteensa ja viitannut hänen elämänratansa.
Mietiskellessään signoran luota lähdettyään tuota hänen toivomustaan,
saada Rooman tribuuni palautetuksi, hänen kokenut ja juurtajaksainen
järkensä katsahti, mitä etuja hänen omille valtiollisille aikeilleen
saattaisi koitua tuosta palveluksesta. Olemme nähneet että uusi paavi
oli aikeissa ryhtyä hankkimaan takasin perintötiluksiansa, jotka
kykenevät ja vihamieliset tyrannit olivat häneltä riistäneet. Tätä
tarkotusta varten jo koottiin sotavoimia ja kardinaali oli salaisesti
nimitetty niitten päälliköksi. Mutta nuot voimat eivät vastanneet
yritystä, ja Albornoz oli suuresti riippuvainen asian moraalisesta
voimasta, jonka tuli hankkia rekryyttejä lippujen juureen hänen
kulkiessaan Italian valtioitten läpi. Rienzin ihmeellinen kohoaminen
oli herättänyt ääretöntä innostusta kaikissa Italian valtioissa. Ja
sitä oli vielä valtaavalla kaunopuheliaisuudellaan pitänyt vireillä ja
tulistuttanut Petrarca, joka siihen aikaan, ollen suuremmassa mahdissa,
mihin yksinäinen kirjamies milloinkaan, ennemmin tai myöhemmin on
päässyt (Ferneyn viisaskin lukuunotettuna), oli pannut liikkeelle
rohkeimman neronsa Rooman tribuunin hyväksi. Rienzin kaltainen
seuralainen vaikuttaisi kardinaalin leirissä maneetin tavoin Italian
nuorisoon ja yritteliäisyyteen. Lähestyessään Roomaa hän saattoi itse
päättää, minkä verran oli järkevää päästää Rienzi paavillista valtaa
edustamaan. Ja sillävälin roomalaisen vaikutusta? saattoi käyttää
hyväkseen joko pelottamaan kapinallisia ylimyksiä tahi sovittamaan
itsepintaista kansaa. Toiselta puolen kardinaali oli kyllin älykäs
huomatakseen ettei mitään hyvää saattanut koitua Rienzin nykyisestä
vankeudesta. Päivä päivältä se herätti syvempää ja yleisempää
osanottoa. Hänen yksinäiseen tyrmäänsä puolet tasavaltalaisen Italian
sydämiä olivat kääntyneinä. Kirjallisuus oli liittänyt uuden ja
äkkiarvaamattoman ja sentähden mahtavan vieläpä epäsuhtaisen voimansa
hänen asiaansa; ja paavi, joka ei uskaltanut ruveta hänen tuomarikseen,
oli tullut hänen vihatuksi vanginvartijakseen. "Kansanmieleinen vanki",
virkkoi kavala kardinaali itsekseen, "on vieraista vaarallisin. Tee
hänestä jälleen palvelijasi, tai tuhoa hän vihollisenasi! Tässä
tapauksessa en minä näe muuta valittavaa, kuin irtipäästämisen
tahi puukon!" Näin mietiskellen tuo kyvykäs, syvästi aikansa
macchiavellismiin perehtynyt vehkeilijä erotti valtiomiehestä lempijän.
Kääntyen sitten tuohon toiseen ominaisuuteen hän tuossa rakastettunsa
vakavassa osanotossa tunsi ikäviä aavistuksia. Mielellään hän
olisi jonkun isänmaallisuuden haaveilun tahi kostonpyynnin syyksi
lukenut Cesarinin huoleksimisen, ja lemmittynsä jäykässä ja ylpeässä
luonteessa oli paljon, mikä puolusti tuota uskoa. Mutta hänen oli
tunnustaminen itsellensä mustasukkaisesti vaanivansa jotakin piilevää
sivutarkoitusta, joka koski hänen turhamaisuuteensa ja säikäytti hänen
lempeänsä. "Olkoon miten tahansa", hän tuumi kääntyen vastenmielisesti
pelostaan, "minä saatan käyttää hänen omia aseitaan; voin saada Rienzin
vapaaksi ja vaatia palkkaani. Jos se kielletään, sama käsi, joka avasi
vankilan, saattaa jälleen ummistaa kahleet. Hänen huolessaan on minun
valtani!"
Noita ajatuksia kardinaali yhä mietiskeli palatsissaan, kun hän
yhtäkkiä kutsuttiin paavin luokse.
Paavin palatsissa ei vallinnut enää Clemens VI:n loistava ja hieno
ylöllisyys, ja ivallinen kardinaali hymyili itsekseen etuhuoneitten
kolkolle hiljaisuudelle. "Hän tahtoo näyttää esimerkkiä -- tuo
limogesiläisparka!" tuumi Albornoz, "ja saa vaan harmikseen huomata
että mitättömin piispa saa hänen varjoon. Hän nöyryyttää itsensä ja
luulee että nöyryys tarttuu".
Hänen Pyhyytensä istui pienen ja järeän, papereilla täytetyn pöydän
ääressä, kasvot käsiin kätkettyinä. Huone oli yksinkertaisesti
sisustettu; akkunan viereisessä pienessä lokerossa oli elefantinluinen
ristiinnaulitunkuva ja sen alla pääkallo ynnä sääriluut, joita
koristuksia useimmat munkit silloin käyttivät samassa tarkotuksessa
kuin muinaisajan ihmiset -- muistuttamaan elämän lyhyyttä ja sen vuoksi
kehottamaan nauttimaan siitä parhaimman mukaan. Lattialla oli paavin
alueitten kartta, jossa erittäinkin linnotetut paikat olivat selvästi
näkyviin merkityt. Paavi kohotti hiukan päätänsä, kun kardinaalin tulo
ilmoitettiin, ja hänen kasvoissaan näkyi avonainen, mutta tunteellinen
ja hieman huolehtiva ilme.
"Poikani!" sanoi hän ystävällisesti vastaten spanialaisen nöyrään
tervehdykseen, "tuskinpa saatoit aavistaa aamullisen pitkän
keskustelumme jälkeen että uudet huolet näin pian vaatisivat
neuvojesi tukea. Tosiansa, orjantappuraseppele pistää terävästi
kolmenkertaisen kruunun alla, ja ikävöitsenpä usein entisen Toulousen
professorin-istuimeni rauhallisuutta; elämäni on murhetta ja vaivaa".
"Jumalan tuuli puhaltaa keveämpänä kerittyyn karitsaan", huomautti
kardinaali hurskaana ja säälivän vakavana.
Innocentius tuskin voi pidättää hymyään vastatessaan, "karitsa, joka
ristiä kantaa, tarvitsee leijonan voimat. Sen jälkeen kuin erosimme
olen saanut ikäviä tietoja; kurjeerimme ovat palanneet Campagnasta
-- uskottomien raivo on hirmuinen -- Johan di Vicon voimat ovat
lisääntyneet uhkaavassa määrässä, ja Europan peljätyin seikkailija
taistelee hänen lippujensa alla".
"Puhuuko hänen Pyhyytensä?", huudahti kardinaali huolestuen, "Fra
Morealesta, P. Johanneksen ritarista?"
"En kenestäkään huonommasta soturista", vastasi paavi. "Minä pelkään
tuon hurjan seikkailijan ääretöntä kunnianhimoa."
"Syystä kyllä, teidän Pyhyytenne", sanoi kardinaali kuivasti.
"Muutamia hänen kirjeistään on joutunut kirkon palvelijain käsiin; ne
ovat tässä, lue ne, poikani."
Albornoz otti kirjeet ja luki ne tarkkaan; sitten hän laski ne pöydälle
ja oli hetkisen ääneti ja hajamielisenä.
"Mitä ajattelet poikani?" sanoi vihdoin paavi kärsimättömänä.
"Ajattelen että kun Montrealen tulinen nero ja Johan di Vicon kylmä
konnuus lyöttäytyvät yhteen, niin teidän Pyhyytenne ehkä vielä saa
kadehtia, jollei professorintuolin rauhallisuutta, niin ainakin sen
tuloja."
"Mitä, kardinaali!" sanoi paavi kiivaasti ja kiukun puna kohosi hänen
kalpeille ohimoilleen. Kardinaali jatkoi tyyneesti:
"Noista kirjeistä päättäen, Montreal on kirjoittanut kaikille Italian
vapaiden peitsien päälliköille ja tarjonnut korkeimman palkan, joka
miehelle joka liittyy hänen lippuihinsa, sekä luvannut parhaimman
ryöstösaaliin. Hänellä on suuremmoiset tuumat siis! -- Minä tunnen
miehen!"
"Mitä on tehtävä?"
"Se on selvä", sanoi kardinaali, jonka silmä välähti sotilaan tulta.
"Emme hetkeäkään saa hukata! Poikasi on heti lähteminen sotakentälle.
Ylös kirkon lippu!"
"Mutta olemmeko kyllin voimakkaita? Lukumme on pieni. Into laimenee,
Balduinin hurskautta ei enää ole!" --
"Teidän Pyhyytenne", sanoi kardinaali, "tiedätte että suurimmalla
osalla ihmisiä on kaksi tunnussanaa -- vapaus ja uskonto. Jos uskonto
alkaa käydä riittämättömäksi, meidän on käyttäminen tuota epäpyhempää
sanaa. 'Ylös kirkon lippu -- ja alas tyrannit!' Julistakaamme
puolueetonta lakia ja vapaata hallintoa, niin Jumalan avulla meidän
leirimme saavuttua enemmän noilla lupauksilla, kuin Montrealen teltit
tuolla tavallisemmalla huudolla 'palkkaa ja ryöstöä'."
"Giles d'Albornoz", sanoi paavi pontevasti, ja innostuneena kardinaalin
luottamuksesta häneltä jäi tavanmukainen puhuttelusana sikseen, "minä
luotan teihin sokeasti. Nyt kirkon oikea käsi -- vast'edes, kenties,
sen pää. Liian hyvin tunnen että arpa on langennut arvottomaan
paikkaan. Seuraajani on korvaava puutteellisuuteni."
Ei posken väri, ei silmän välke ilmaissut paavin tutkivalle katseelle,
minkä vaikutuksen nuot sanat tekivät kunniahimoisen kardinaalin
poveen. Hän kumarsi nöyrästi ylpeätä päätänsä vastatessaan, "suokoon
taivas että Innocentius VI kauan eläisi johtaakseen kirkkoa kunniaan.
Giles d'Albornoz on vähemmän pappi kuin sotilas, ja hänessä taistelun
tuoksina ja sotaorhin korske vaan herättävät niitä toiveita, joita hän
aina rohkenee vaalia. Mutta onko teidän Pyhyytenne suonut palvelijansa
tietää kaikki, mitä --"
"Ei", keskeytti Innocentius, "minulla on vielä yhtä pahaa tietävä
sanoma. Tuo Johan di Vico -- rutto häneen! -- joka yhä kutsuu itseänsä
(tuo kirkon kirooma konna) Rooman prefektiksi, on niin täyttänyt tuon
onnettoman kaupungin kätyreillään, että olemme melkein menettäneet
apostolien istuimen. Rooma, jossa kauan on vallinnut anarkiia, näyttää
nyt olevan ilmi kapinassa. Ylimykset -- Belialin pojat! -- ovat
kerran nöyryytetyt, se on totta, mutta kuinka? -- Muuan Baroncelli,
uusi villitsijä, julmin -- verenhimoisin, mitä paholainen milloinkaan
on suosinut -- on noussut -- on päässyt roistoväen avulla valtaan
ja käyttää sitä, teurastaen kansaa ja solvaten paavia. Kansa on
kyllästynyt tuon miehen rikoksiin (jota kykykään ei kaunista) ja sen
huuto on yötä ja päivää 'Rienzi, tribuuni'!"
"Rooma on siis", sanoi kardinaali, "antanut anteeksi Rienzin viat, ja
siellä vallitsee sama innostus häneen kuin muuallakin Italiassa?"
"Voi, niin on laita!"
"Se on hyvä, sitä olen ajatellut; Rienzi olkoon mukanani
voittoretkelläni --"
"Poikani, tuo kapinoitsija, kerettiläinen --"
"Muuttuu teidän Pyhyytenne anteeksi annon kautta rauhalliseksi
alamaiseksi ja puhdasoppiseksi katoolilaiseksi", sanoi Albornoz.
"Ihmiset ovat hyviä tai pahoja, aina tarkotuksemme mukaan. Mitä väliä
on hyveellä, joka on hyödytön, ja rikoksella, joka on hyödyllinen
meille? Kirkon sotavoima lähtee tyranneja vastaan -- se julistaa
kaikkialla paavillisille kaupungeille kansanvaltaisten laitosten
palauttamisen. Näettehän, teidän Pyhyytenne, että Rienzin, kansan
lemmikin, vapautusta tervehditään teidän todenperäisyytenne vakuutteena
-- näettehän, teidän Pyhyytenne, että hänen nimensä on taisteleva
edestämme -- näettehän, teidän Pyhyytenne, että suurta villitsijää
Rienziä tulee käyttää pikku villitsijän Baroncellin tuhoamiseksi.
Meidän täytyy voittaa takasin roomalaiset. Kun he saavat kuulla että
Rienzi on meidän leirissämme, niin, uskokaa pois, joukottain on
karkureita saapuva tyrannien puolelta -- uskokaa pois, emme milloinkaan
enää kuule Baroncellistä."
"Aina älykäs", sanoi paavi mietteissään; "totta on, saatamme käyttää
tuota miestä, mutta varoen. Hänen neronsa on pelottava --"
"Ja sentähden sovitettava; jos hänet vapautamme, hänestä on tehtävä
meikäläinen. Kokemukseni on osottanut minulle, että, kun et lain
voimalla pysty kansanvillitsijään, muserra hän kunnianosotuksilla.
Älköön hän kauemmin olko kansan tribuunina. Antakaa hänelle patriicinen
_Senaattorin_ nimi, silloin hän on paavin virkamies."
"Tahdon miettiä tuota, poikani, -- tuumasi miellyttävät, mutta
huolestuttavat minua. Ainakin hän tutkittakoon, -- mutta jos hän
huomataan kerettiläiseksi --"
"Niin hän minun nöyrän neuvoni mukaan julistettakoon pyhimykseksi."
Paavi taivutti alas päätänsä, mutta koetus oli liian vaikea hänelle, ja
hetkisen ponnisteltuaan, hän räjähti makeaan nauruun.
"Mene nyt, poikani", sanoi hän ystävällisesti taputtaen kardinaalin
kelmeätä poskea. "Mene nyt. -- Jos maailma kuulisi sinun, mitä se
sanoisikaan?"
"Että Giles d'Albornozella on juuri tarpeeksi uskontoa muistaakseen
että valtio on kirkko, mutt'ei liikoja unhottaakseen että kirkko on
valtio."
Näihin sanoihin keskustelu päättyi. Samana iltana paavi määräsi että
Rienzille myönnettäisiin tutkinto, jota hän oli pyytänyt.