Erään sotilas-papin luonne. Keskustelu. Juonia ja vastajuonia.
Giles (eli Egidio), kardinaali d'Albornoz, oli tuon merkillisen
ajan merkillisimpiä miehiä. Hän kerskasi polveutuvansa Aragonian
ja Leonin kuninkaallisesta suvusta ja oli varhain astunut kirkon
palvelukseen sekä melkein nuorukaisena jo saanut haltuunsa Toledon
arkkihiippakunnan. Mutta ei mikään rauhallinen elämänrata, kuinka
loistava se lieneekin ollut, riittänyt hänen kunnianhimolleen. Hän
ei tyytynyt kirkon kunniaan, ellei se ollut taistelevan kirkon
kunniaa. Maurilaissodassa ei kukaan espanialainen ollut enempää
kunnostanut itseään, ja Alphonso XI, Castilian kuningas, oli tahtonut
saada ritarimerkkinsä tuon sotaisen papin kädestä. Häneen kovasti
kiintyneen Alphonson kuoltua, Albornoz lähti Avignoniin, jossa hän
Clemens VI:lta sai kardinaalihatun. Innocentiuskin piti häntä suuresti
suosiossaan, ja nyt kun hän aina oli paavin neuvostossa läsnä, oli
jo hovissa liikkeellä huhuja, että sotavoimia kerättiin Albornozen
lippujen juureen, pelastamaan paavin alueita epälukuisten tyrannien
vallasta, jotka olivat niitä anastelleet. Rohkea, terävä, yritteliäs ja
kylmäverinen -- urhea kuin ritari, viekas kuin pappi -- sellainen oli
Gilesin, kardinaali d'Albornozin luonne.
[Tuota karskia kirkonmiestä kuvaa muuan kasku, joka kertoo, että
Urbanus V erään kerran vaati häneltä tiliä rahasummista, jotka hän oli
käyttänyt Italian tyranneja vastaan tekemäänsä sotaretkeen. Kardinaali
näytti hänelle vaunut, jotka olivat hänen vallottamainsa kaupunkien
ja linnotusten avaimia täynnä. "Tuossa on tilini", sanoi hän, "siitä
näette mihin rahanne ovat hävinneet." Paavi syleili häntä, eikä
vaivannut häntä enää tileillä.]
Jätettyään seuralaisensa eteiseen, Albornoz saatettiin signora
Cesarinin huoneesen. Kardinaali oli keskikokoinen mies; Espanian
tumma hipiä oli ajattelusta ja kunnianhimoisista tuumista valjennut
kelmeäksi, mutta ankaraksi väriksi; hänen otsansa oli syvään uurrettu,
ja vaikka Albornoz vielä oli parhaassa ijässään, hän olisi saattanut
olla ikämiehen näköinen, ilman tuota astunnan lujuutta, nuorteata
vartalon jäntevyyttä ja silmää, johon ajatus oli painanut tyyntä
syvyyttä, hävittämättä mitään nuoruuden välkkeestä.
"Ihana signora", sanoi kardinaali kumartuen hänen kätensä yli ja
osottaen suloa, mikä enemmän kuului ruhtinaalle kuin papille, "hänen
Pyhyytensä käskyt ovat myöhästyttäneet minut siitä ajasta, jonka
suosiollisesti määräsitte tervehdykselleni, mutta sydämeni on
eronhetkestä saakka ollut luonanne."
"Kardinaali d'Albornozen arvon ja kunnian velvollisuudet", vastasi
Signora irrottaen hiljaa kätensä ja istuutuen, "vaativat niin
paljon hänen ajaltansa, että minusta tuntuu kuin hänen huomionsa
viivähyttäminen vähemmän jaloissa ajatuksissa olisi jonkinlaista hänen
maineensa kavaltamista."
"Oi, signora", vastasi kardinaali, "ei koskaan ole kunnianhimoni ollut
niin jalosti suunnattu kuin nyt. Ja uljaampi osa olisi olla teidän
jalkainne edessä kuin P. Pietarin valtaistuimella."
Hetkisen puna välähti signoran poskille, mutta se näytti yhtäpaljon
suuttumuksen kuin turhamaisuuden punalta; ääretön kalpeus seurasi
sitä. Hän oli vähän aikaa vaiti, ja luoden suuret ja ylpeät silmänsä
rakastuneeseen spanialaiseen hän virkkoi matalin äänin:
"Herra kardinaali, en tahdo olla väärin käsittävinäni sanojanne, enkä
myöskään panna niitä tavallisten korulauseitten laskuun. Olen kylläksi
turhamainen uskoakseni että luulette puhuvanne totta kun sanotte
rakastavanne minua."
"Luulette!" matki spanialainen.
"Kuulkaa minua", jatkoi signora. "Hänellä, jota kardinaali Albornoz
kunnioittaa rakkaudellaan, on oikeus vaatia sen todistuksia. Paavin
hovissa ken vetää hänen vallalleen vertoja? -- Minä pyydän teitä sitä
käyttämään hyväkseni."
"Puhukaa armahin signora, ovatko raakalaiset riistäneet tiluksianne
näinä väkivaltaisina aikoina? Onko joku uskaltanut loukata teitä?
Rikkauttako ja arvonimiä, niitäkö haluatte? -- Valtani on orjanne."
"Ei, kardinaali, on seikka, joka on italialaiselle ja naiselle
rikkautta ja kunnioitusta kalliimpi -- se on kosto!"
Kardinaali säpsähti välähtelevää silmää, joka oli häneen luotu, mutta
noitten sanojen henki sattui synnynnäiseen kieleen.
"Siinäpä", sanoi hän hetkisen päästä, "siinä ylhäinen sukuperä puhuu.
Kosto on jalosukuisten hekuma. Orjat ja lurjukset antakoot loukkauksen
anteeksi! Jatkakaa, signora."
"Oletteko kuullut viimeisiä uutisia Roomasta?" kysyi signora.
"Tietysti", vastasi kardinaali hiukan kummastellen, "olisimmepa kehnoja
valtiomiehiä, jollemme tuntisi paavin vallan pääkaupungin tilaa; ja
sydäntäni surettaa tuo onneton kaupunki. Mutta miksikä tiedustelette
Rooman oloja -- olettehan --"
"Roomalainen! Tietäkää, jalo herra, että minulla on syyni, minkätähden
sanoin olevani Neapelista. Teidän tunnollisuudellenne paljastan
salaisuuteni -- olen Roomasta! Kertokaa minulle sen tilasta."
"Ihanaiseni", vastasi kardinaali, "pitihän tietämäni että tuo otsa
ja olemus eivät olleet kevyestä Campaniasta. Pitihän järkeni sanoman
minulle että niistä näkyi maailman valtijattaren leima. Rooman
tila", jatkoi Albornoz vakavampana, "on pian kuvattu. Tiedätte että
ky'ykkään, mutta röyhkeän Rienzin kukistuttua, Pepin, Minorbinon kreivi
(Montrealen kätyri), joka oli antanut apuaan hänen karkottamiseensa,
oli aikeissa luovuttaa Rooma Montrealen haltuun -- mutta hänellä ei
ollut voimia eikä älyä tarpeeksi, ja ylimykset ajoivat hänen tiehensä,
samoin kuin hän oli ajanut tribuunin. Jonkun ajan kuluttua uusi
kansanvillitsijä, Juhani Cerroni, vihittiin Capitolissa. Hän taas
karkotti ylimykset, uusia mullistuksia seurasi -- ylimykset kutsuttiin
takasin. Rienzin heikko seuraaja kutsui kansan aseisin -- turhaan;
peloissaan ja toivottomana hän luopui vallastaan ja jätti kaupungin
Orsinein, Colonnain ja Savellien esteettömän riehunnan saaliiksi."
"Tuon tiedän, jalo herra, mutta kun hänen Pyhyytensä oli noussut
Clemens VI:n istuimelle --"
"Sitten", sanoi Albornoz ja hänen kelmeä otsansa hieman synkistyi,
"sitten seuraa kertomuksen mustempi osa. Kaksi senaattoria valittiin
paavin suostumuksesta".
"Niiden nimet?"
"Bertoldo Orsini ja yksi Colonnoista. Muutaman viikon kuluttua
elantovarojen korkea hinta alkoi purra roistoväen vatsaa -- kansa
nurisi, tarttui aseisin, piiritti Capitolin --"
"Hyvä, hyvä", huudahti signora taputtaen käsiänsä ja osottaen
vilkkainta osanottoa kertomukseen.
"Colonna vain pääsi pakoon viheliäisessä valepuvussa; Bertoldo Orsini
kivitettiin kuoliaaksi."
"Kivitettiin!"
"Niin, signora, suuren suvun jäsen, jonka veripisarakin oli kalliimpi
kuin valtamerellinen plebeijiläistä sotkua. Nykyään on kaikki
Roomassa epäjärjestystä, vallattomuutta, anarkiiaa. Ylimysten kiistat
järkyttävät kaupunkia, ja ruhtinailla ja kansalla, väsyttyään noihin
moniin hallintokokeisin, ei nyt ole muuta hallitusta kuin miekan pelko.
Sellainen, ihanaiseni, on Rooman tila. Älkää huo'atko, se on paraikaa
huolenpitomme esineenä. Se tulee korjatuksi; ja minä, signora, olen
kenties oleva syntymäkaupunkinne rauhan palauttamisen onnellinen
välikappale."
"On olemassa vaan yksi Rooman rauhan palauttamiskeino", vastasi signora
äkkiä, "ja se on -- Rienzin palauttaminen!"
Kardinaali säpsähti, "Signora", sanoi hän, "kuulenko oikein? --
Olettehan jalosukuinen -- saatatteko toivoa plebeijin nousevan?
Puhuittehan kostosta ja nyt anotte armoa."
"Herra kardinaali", sanoi ihana signora vakavana, "en ano armoa: sitä
sanaa ei ole sen huulilla, joka vaatii oikeutta. Jaloa verta olen --
vieläpä muinaisen Rooman patriicien sukua, jonka polveutumisen rinnalla
itse Aragonian korkea suku olisi eilispäiväistä. Ei, en tahtonut
loukata teitä, monsignore; teidän suuruutenne ei johdu sukuluetteloista
ja hautakivistä -- teidän suuruutenne on omaa työtänne, ja jos suoraan
puhuisitte, jalo herra, niin myöntäisitte, että ylpeilette vaan
_omista_ laakereistanne, ja että sydämessänne nauratte noita typeriä,
jotka komeilevat vainajien lahoilla koruilla!"
"Runotar, profetissa, totta puhut", sanoi ylpeä kardinaali kiihkeästi,
"ja äänesi on kuin tuon Maineen, josta nuoruudessani uneksuin. Puhu,
puhu aina!"
"Sellainen", jatkoi signora, "sellainen kuin teidän ylpeytenne, on
Rienzinkin oikeutettu ylpeys. Ylpeä siitä, että hän on oman suuren
maineensa seppä. Sellaiset, kuin Rooman tribuuni on, me tunnustamme
jalojen sukujen kanta-isiksi. Sukuperä ei tee heitä, mutta he
tekevät sukuperän. Tarpeeksi siitä. Olen jalosukuinen, se on totta;
mutta heimoni, samoin kuin monien muitten, on sortunut Orsinien ja
Colonnain ikeen alla -- heitä kostoni tähtää. Mutta minä olen parempi
kuin italialainen signora -- minä olen roomalainen nainen -- itken
verikyyneleltä onnettoman maani tähden. Minua surettaa, että tekin,
jalo herra, -- että barbaari, jos kohta ylhäinen, jos kohta suuri,
suree Roomaa. Minä toivon että sen mahtavuus uudistuu."
"Mutta Rienzi uudistaisi vaan omansa."
"Ei niin, herra kardinaali, ei niin. Olkoon hän kunnianhimoinen ja
ylpeä -- suuret henget aina ovat -- mutta hänen ainoakaan toiveensa
ei ole Rooman menestyksestä poikennut. Mutta jättäkäämme sikseen
kaikki ajatukset hänen eduistaan -- niistä en puhu. Tahtoisitte
palauttaa paavin vallan Roomaan. Senaattorinne eivät siinä onnistuneet.
Kansanvillitsijät eivät myöskään -- Rienzi yksin onnistuu; hän yksin
pystyy pitämään ylimysten riehuvat intohimot kurissa -- hän yksin
kykenee johtamaan oikkuista ja huikentelevaa rahvasta. Vapauttakaa,
palauttakaa Rienzi, niin Rienzin kautta paavi voittaa Rooman!"
Kardinaali oli vaiti hetken aikaa. Kuin haaveiluihin vaipuneena hän
istui liikahtamatta, kaihtaen kasvojaan kädellään. Kenties hän salassa
myönsi signoran mielipiteet valtioviisaammiksi kuin hän huoli hänelle
tunnustaa. Nostaen päänsä vihdoin rinnaltaan, hän kiinnitti katseensa
signoran tarkastelevaan muotoon ja virkkoi pakottaen itsensä hymyyn:
"Suokaa anteeksi, signora, mutta ollessamme tässä valtiomiehisillä,
älkäämme unhottako että olen ihailijanne. Jos kohta neuvonne ovatkin
älykkäitä, miksikä ne ovat niin kiihkeitä? Mistä tuo huolestunut
osanotto Rienziin? Jos kohta kirkko, vapauttaessaan hänet, saisi
liittolaisen, olenko minä varma, ettei Giles Albornoz nosta itselleen
lemmenkilpailijaa?"
"Jalo herra", sanoi signora, "te olette minun ihailijani, mutta arvonne
ei minua kiusaa -- kultanne ei voi ostaa. Jos minua rakastatte,
minulla on oikeus käyttää palvelustanne mihin toimeen haluan -- se
on ritariuden laki. Jos milloinkaan suon etusijan kuolevaiselle
rakastajalle, niin suon sen sille miehelle, joka antaa takasin
synnyinmaalleni sen sankarin ja pelastajan."
"Suloinen isänmaanystävä", sanoi kardinaali, "sananne rohkaisevat
toivoani, mutta ne laimentavat kunnianhimoani; sillä mielelläni
tahtoisin että lempi yksin, eikä palvelus, soisi minulle pyytämäni
aarteen. Mutta kuulkaa, ihana nainen, arvaatte valtani liian suureksi:
en voi pelastaa Rienziä -- häntä syytetään kapinannostosta, hän on
kerettiläisyydestä kirkonkirouksessa."
"Voitteko saada hänen tutkittavaksi?"
"Kenties, signora."
"Se _on_ hänen vapautuksensa. Ja toimittaa hänen yksityisesti paavin
puheille?"
"Epäilemättä."
"_Se_ on hänen takasin asettamisensa! Siinä kaikki mitä pyydän!"
"Ja sitten, suloinen roomatar, on _minun_ pyyntöni vuoro", sanoi
kardinaali intohimoisesti, laskeutuen polvelleen ja tarttuen signoran
käteen. Tuona hetkenä ylpeä signora tunsi olevansa nainen -- hän
punastui hän vapisi, mutta tuo ei ollut (jos kardinaali olisi voinut
lukea tuon sydämen) intohimoa tai heikkoutta; se oli kauhua ja häpeää.
Kärsivänä hän antoi kätensä kardinaalille, joka peitti sen suuteloilla.
"Näin tenhottuna", sanoi Albornoz nousten seisomaan, "en epäile
menestyksestä. Huomenna tulen jälleen luoksenne."
Hän puristi hänen kättään sydämelleen -- nainen ei tuntenut sitä. Hän
huokasi jäähyväisensä -- hän ei kuullut sitä. Pitkään hän katsoi ja
hitaasti hän läksi. Mutta hetkistä ennen kuin signora tointui ja tunsi
olevansa yksin.
"Yksin!" hän huudahti haikeasti, "yksin! Voi, mihin olen ryhtynyt --
mitä olen sanonut! Uskoton ajatuksissakaan _hänelle_! Voi, en koskaan,
koskaan! Minä, joka olen tuntenut hänen pyhäin huultensa suutelon
-- joka olen uinunut hänen kuninkaallisella sydämellään -- minä!
-- Pyhä Äiti ole minulle suosiollinen ja anna minulle voimia!" hän
jatkoi, katkerasti itkien ja lankesi polvilleen sekä vaipui hetkeksi
rukoukseen. Sitten noustuaan ylös tyynenä, mutta kuolonkalpeana ja
kyyneleet vuotaen raskaasti pitkin hänen poskiaan, hän astui akkunan
ääreen; hän työnsi sen auki ja kumartui eteenpäin. Ehtooilma hiveli
hellästi hänen ohimoltaan; se viivästi, se lievensi kuumetta, joka
poltti sisällä. Uhkaavana kohosi hänen edessään synkässä varjossa
torni, johon Rienzi oli lannistettu; hän katseli sitä kauan ja
tarkasti, ja kääntyessään poispäin hän veti esiin hameensa poimuista
vähäsen ja terävän tikarin. "Pelastettuani hänen kunniaan", hän jupisi,
"_tämä_ on pelastava minun häpeästä!"