Avignon. Kaksi hovipoikaa. Vieras kaunotar.
On erotus Shakespearen ja melkein jokaisen muun saman taiteen mestarin
draamalla, siinä että ensinmainitussa loppuromahdus harvoin johtuu
yhdestä ainoasta aiheesta -- yhdestä selvästä ja yhtämittaisesta
tapausten kehittymisestä. Vaihtelevat ja monimutkaiset vaikuttimet
muodostavat lopullisen päätöksen. Ajan ja paikan rajoista riippumatta,
kukin aika, kukin paikka kuvataan, esitetään meille toiminnan ja
henkilöitten täsmällisine vaihdoksineen. Joskus huomio näyttää
seisahtuvan, poikkeavan syrjään, tapaavan uusia, siihen asti
tuntemattomia esineitä, tahi luonteenominaisuuksia, joihin siihen
saakka on viitattu, vaan joita ei ole kehitetty. Mutta todella
toiminta noin pysähtyessään vaan kokoaa, poimii ja kerää yhteen
kaikki olojen vaiheet, jotka vievät tuohon suureen päätökseen: ja
runoelman taide on vaan hyljätty historian uskollisuuden vuoksi. Kuka
hyvänsä ryhtyy asettamaan maailman eteen ihmisen elämän ja aikakauden
uskollista esitystä ja ulottaen dramatiikan epiikaksi levittää
kertomuksensa yli vuosien vaiheitten, hän tuossa tietämättänsä huomaa
olleensa Shakespearen osottelija. Uusia luonteita, jokainen vieden
päätökseen -- uusia näkymöitä, jokainen johtaen viimeiseen, ilmaantuu
yhtämittaa hänen eteensä, joskus näyttäen lukijasta viivyttävän,
niiden jouduttaessakin loppuromahdusta. Uhrikulkue vaeltaa eteenpäin,
lisääntyen uusista tulokkaista, kadottaen monta, jotka siihen alussa
liittyivät, kunnes vihdoin, samana kokonaisuudessaan, mutta jäseniltään
erilaisena, joukko saavuttaa määrätyn alttarin ja uhrin.
On kulunut viisi vuotta edellisistä tapauksista, ja kertomukseni
siirtää meidät Avignonin paavilliseen hoviin -- tuohon rauhalliseen
valtaistuimen paikkaan, johon P. Pietarin seuraajat olivat muuttaneet
keisarillisen kaupungin ylöllisyyden, komeuden ja paheet. Päästyään
turviin mahtavan ja raa'an ylimystön kavaluudesta ja väkivallasta,
pyhän istuimen hovilaiset antautuivat juhlapäivän huumaukseen -- heidän
leponsa oli nautinnoille pyhitetty, ja Avignonissa nähtiin siihen
aikaan Europan kenties iloisin ja hekumallisin seurapiiri. Clemens VI:n
hieno aisti oli virittänyt tuulahduksen kirjallista sivistystä paikan
karkeisiin huvituksiin, ja Petrarcan henki yhä raivasi tietänsä läpi
melskeisten kokousten ja yökuntaisten mässäysten.
Innocentius VI oli vast'ikään seurannut Clemensiä, ja mitä vaatimuksia
hänellä omaan oppiinsa nähden lienee ollutkin, hän ainakin piti
arvossa toisten tietoja ja neroa, ja ajan sulokas turhantapaisuus aina
yhdistyi huvien tavottelemiseen. Paikkakunnalla vallitseva turmelus
oli liiaksi vakaantunut, jotta siihen olisi vaikuttanut Innocentiuksen
esimerkki, joka itse oli tavoiltaan yksinkertainen ja elämältään
esimerkiksi kelpaava mies. Vaikka Innocentius, samoin kuin hänen
edeltäjänsä, noudatti Ranskan politiikkiä, hänessä asui itsepintainen
ja ääretön kunnianhimo. Sydämestään tarkottaen kirkon parasta hän oli
laatinut suunnitelman palauttaakseen ja vahvistaakseen sen järkytetyn
ylivallan Italiaan, ja monilukuisten valtioitten tyranneja hän piti
hengellisen kunnianhimonsa pääesteenä. Eikä tuo ollut Innocentius VI:n
politiikki yksin. Niine poikkeuksineen, joita erityiset asianhaarat
välttämättömästi vaikuttivat, paavinistuin, ylipäänsä, suosi Italian
valtiollisia oikeuksia. Keskiajan tasavallat versoivat kirkon varjossa;
ja siellä, niinkuin muuallakin, nähtiin, päin vastoin yleistä
mielipidettä, että uskonto, vaikkapa häväisty ja nurinpuolinen, edisti
kansalaisvapauden yleistä suojelusta -- nosti alhaista ja vastusti
sortajaa.
Tähän aikaan ilmestyi Avignoniin eräs merkillinen ja verraton kaunotar.
Hän oli tullut vähäisen mutta uhkean seurueen keralla Florensista, ja
ilmottanut olevansa neapelilaista syntyperää, erään ylimyksen leski
kovaonnisen Johannan loistavasta hovista. Hänen nimensä oli Cesarini.
Tultuaan paikkaan, jossa Venuksella oli ikivanha valtansa kristikunnan
pesälinnassakin, jossa lemmellä oli elämän ensi sija ja kauneus oli
mahti, signora Cesarini oli tuskin näyttäytynyt julkisesti, kun
puoli Avignonin hienointa yleisöä oli hänen jalkainsa edessä. Hänen
naispalvelijoilleen laitettiin kallisarvoisia lahjoja, ja valittavia
serenaadeja kuului öisin hänen akkunansa alta. Hän antautui vapaasti
kaupungin iloisiin huvitteluihin ja hänen sulonsa oli Petrarcan
säkeitten keralla yleisen ihailun esineenä. Mutta vaikkei hän ollut
kenellekään jyrkkä, ei kenkään saattanut väittää omakseen hänen
hymyjensä etuoikeutta. Hänen maineensa oli vielä nuhteeton; mutta
jos joku saattoi olla muita edellä, niin hän näytti pikemmin tehneen
kunnianhimon kuin lemmen valinnan, ja Giles, sotainen kardinaali
d'Albornoz, pyhän hovin kaikkivaltijas, jo ennusti voittoriemunsa
hetkeä.
Oli sydänpäivä, ja ihanan signoran eteisessä odotteli kaksi kaunista
ja komeasti puettua paaschia, tuota veljeskuntaa, josta siihen aikaan
ylhäiset, molemmat sukupuolet, ottivat mielipalvelijansa.
"Uskoni kautta", huudahti toinen nuorista palvelijoista, työntäen
syrjään noppapelin, jolla hän toverinsa kanssa oli koettanut kuluttaa
aikaansa, "tämäpä kuiva oltava! Paras osa päivää jo mennyttä! Emäntämme
ei pidä kiirutta."
"Ja minäkin puin uuden samettinuttuni ylleni", vastasi toinen,
katsellen surkutellen komeuttaan.
"Älä turhias puhu, Giacomo", sanoi toveri haukotellen. -- "Mitähän nyt
uusia kuuluu? Onko hänen Pyhyytensä jo tullut järkiinsä?"
"Järkiinsä, onko hän ollut hulluna sitten?" kuiskasi Giacomo totisena.
"Mikä hän muu on, kun, vaikka on paavi, ei vielä huomaa, että olisi
aika heittää naamari silmiltä? Siivo kardinaali -- irstas paavi, se on
se vanha sananlasku; jokin vika on sen miesparan päässä, jos hän noin
erakkona pysyy."
"Aha, jo ymmärrän, mutta onpa toden totta hänen Pyhyydellään tarpeeksi
sijaisia. Piispat kyllä pitävät huolen, etteivät naiset, taivas
heitä siunatkoon, tule vanhanaikaisiksi; eikä Albornozkaan todista
sananparttasi, mitä kardinaaleihin tulee."
"Totta, mutta Giles on taistelija, -- kardinaali kirkossa, mutta
sotilas sen ulkopuolella."
"Voittaako hän tämän linnan, luuletko, Angelo?"
"Linna on naispuolinen, mutta --"
"Mutta mitä?"
"Signora on luotu valtaan ennemmin kuin lempeen, olkoon hän kuinka
kaunis tahansa. Hän pitää Albornozta ruhtinaana, mutta ei lempijänä.
Millainen hänen askeleensa, se halveksii kultakankaitakin!"
"Kuule", huudahti Giacomo rientäen akkunaan, "kuule kavioitten
kapsetta! Julkinen joukko!"
"Palaavat haukkajahdista", vastasi Angelo, katsellen halukkaasti
ratsastajia, jotka kulkivat ohi pitkin kapeata katua. "Töyhdöt
liehuvat, ratsut tepastelevat -- katsos kuinka tuo keikari mielistelee
naistaan!"
"Vaippansa näkyy olevan samankarvainen kuin minun", huokasi Giacomo.
Kun seurue oli hävinnyt ahtaitten katujen mutkiin ja naurunhohotusta
ja hevosten astuntaa vielä heikosti kuului etäältä, kääntyi paaschien
huomio synkkään, yhdennentoista vuosisadan vankkaan tapaan muurattuun
torniin, joka uhkaavana kohosi heidän tarkastelevan katseensa
edessä. Aurinko paistoi raukeasti sen kolkkoihin kylkiin, joihin
sinne tänne oli jätetty ampumareikiä ja kapeita rakoja, pikemmin
kuin akkunoita. Se oli jyrkkä vastakohta iloisen mielialan, katujen
välkkyvien myymälöitten ja äsken ohitse kulkeneen hilpeän matkueen.
Tuon vastakohdan nuorukaiset näyttivät tahtomattaan käsittäneen; he
vetäytyivät pois ja katsoivat toinen toistaan.
"Tiedän ajatuksesi, Giacomo", sanoi Angelo, sievempi ja vanhempi
heistä. "Ajattelet että tuo torni on ikävä asunto."
"Ja kiitän tähtiäni etten ole kylläksi ylhäinen tarvitakseni tuollaista
häkkiä", lisäsi Giacomo.
"Sentäänkin", huomautti Angelo, "se pitelee erästä, joka synnyltään ei
ole meitä korkeampi."
"Kerro minulle jotakin tuosta merkillisestä miehestä", sanoi Giacomo
istuutuen, "olethan roomalainen ja sinun pitäisi tietämän."
"Olen!" vastasi Angelo oikaisten itsensä. "Minä _olen_ roomalainen ja
olisin synnynnalleni arvoton, ellen tietäisi mikä kunnioitus on Cola di
Rienzin nimelle tuleva."
"Ja kumminkin sinun roomalaisesi olivat kivittää hänet, muistaakseni",
mutisi Giacomo. "Kunniasta näyttää koituvan enemmän potkuja kuin rahaa.
Tiedätkös", jatkoi paaschi äänekkäämmin, "tiedätkös, onko se totta,
että Rienzi kävi Praagissa keisarin luona ja ennusti että edellinen
paavi ja kaikki kardinaalit murhattaisiin ja valittaisiin italialainen
paavi, joka lahjottaisi keisarille Sisilian, Kalabrian ja Apulian
hallitsijan kultaisen kruunun [perätön, muutamien historioitsijain
kannattama taru] ja hänelle itselle Rooman ja koko Italian kuninkaan
hopeakruunun? Ja --"
"Vaiti!" keskeytti Angelo maltittomana. "Kuule minua, niin saat tietää
kuinka asian laita on. Lähdettyään _viimeksi_ Roomasta (tiedäthän
että hän kukistuksensa jälkeen oli valepuvussa läsnä riemujuhlassa)
_tribuuni_ -- --" Angelo vaikeni ja katseli ympärilleen, sekä jatkoi
sitten poski hehkuen ja ääni innostuen, "niin tribuuni, joka _oli_ ja
_on_ oleva -- matkusti pyhiinvaeltajaksi puettuna, poikki metsäin ja
vuorten, yöt päivät, sateessa ja myrskyssä, korven onkalot ainoana
suojanaan, -- tuo, jota hekuman raiskaamaksi sanotaan. Tultuaan vihdoin
Böömiin hän ilmaisi itsensä eräälle Praagissa asuvalle florensilaiselle
ja hänen avullaan hän pääsi keisari Kaarlen puheille."
"Viisas mies tuo keisari!" sanoi Giacomo, "tarkka kuin saituri. Hän
vallottelee ostokaupalla ja hankkii torilta laakerinsa, -- niinkuin
veljelläni, joka palveli hänen luonaan, on tapana sanoa."
"Totta, mutta sanotaan myöskin että hän suosii kirjamiehiä ja oppineita
-- on järkevä ja kohtuullinen, ja paljon hänestä vielä toivotaan
Italiassa! Keisarin eteen tuli, niinkuin sanoin, Rienzi. 'Tietäkää,
suuri ruhtinas', hän sanoi, 'että minä olen se Rienzi, jonka Jumala
asetti hallitsemaan Roomaa, rauhan, oikeuden ja vapauden mukaisesti.
Minä hillitsin ylimykset, raivasin pois turmeluksen, palautin lain.
Mahtavat vainosivat minua -- ylpeys ja kateus karkottivat minut
vallastani. Jos kohta te olette suuri, jos kohta minä olen sortunut,
minä myöskin olen heiluttanut valtikkaa, ja olisin saattanut laskea
päähäni kruunun. Tietäkää myöskin että olen, ehk'en laillisesti,
teidän sukuanne, isäni oli Henrik VII:n poika [keisari Kaarlen setä];
teutoonilaista verta juoksee suonissani, jos kohta varhaisemmat elämäni
vaiheet olivat ahtaat ja nimeni mitätön. Teiltä, oi kuningas, minä
etsin suojelusta ja odotan oikeutta.'"
"Rohkea puhe, niinkuin vertainen puhuu vertaiselle", sanoi Giacomo;
"hiukan luottelet kai tuota sanatulvaa."
"En tippaakaan; keisarin sihteeri kirjoitti muistiin joka sanan, ja
jokainen roomalainen, joka ne on kerran kuullut, osaa ne ulkoa. Ennen
oli jokainen roomalainen kuninkaan vertainen, ja Rienzi puolusti meidän
arvoamme vakuuttaessaan omaansa."
Giacomo, joka järkevästi karttoi riitaa, tunsi ystävänsä heikon
puolen, ja vaikka hän sydämestään piti roomalaisia kelvottomimpana
räysäjoukkiona, mitä Italiasta saattoi löytyä, hän vain hypisteli
rikkaa nutustaan ja virkkoi hieman maltittomin äänin: "No, jatka!
Käskikö keisari hänen pois?"
"Eipäs! Kaarle ihmetteli hänen käytöstään ja neroaan, otti armollisesti
hänen vastaan ja kestitsi häntä vieraanvaraisesti. Hän jäi muutamaksi
aikaa Praagiin ja hämmästytti kaikki oppineet tiedoillaan ja
kaunopuheliaisuudellaan."
"Mutta jos häntä noin kunnioitettiin Praagissa, mitä hän Avignoniin
tuli vankeuteen?"
"Giacomo", sanoi Angelo hajamielisesti, "löytyy miehiä, joista me,
jotka olemme toista luontoa ja rotua, harvoin saamme tolkkua, emmekä
koskaan pääse selville. Ja sellaisista miehistä minä olen huomannut,
että niissä rajaton luottamus omaan onneensa tai omaan henkeensä on
mitä tavallisin ominaisuus. Tuo mielessään ja tuo tukenaan he syöksyvät
vaaraan nähtävästi järjettöminä, ja vaarasta he leijailevat suuruuteen
tahi vaipuvat kuolemaan. Niin on Rienzinkin laita; välittämättä
tyhjistä kohteliaisuudenosotuksista ja kyllästyneenä näyttelemään
pedantin osaa, kerran näyteltyään ruhtinaan osaa -- vapaaehtoisesti,
sanotaan, (vaikka toiset kertovat että Kaarle antoi hänet paavin
legaatin haltuun) hän jätti keisarin hovin ja aseettomana, rahattomana,
läksi oikopäätä Avignoniin!"
"Hullusti tehty!"
"Mutta joka tapauksessa hänen ainoa keinonsa kukaties", jatkoi vanhempi
paaschi. "Kerran ennen kukistumistaan ja kerran hänen poissa ollessaan
Roomasta paavin legaatti oli julistanut hänet pannaan. Häntä oli
syytetty kerettiläisyydestä -- panna oli vielä hänen päällänsä. Oli
välttämätöntä että hän puhdistaisi itsensä. Kuinka maanpakolaisparka
sen tekisi? Ei kukaan mahtava ystävä ruvennut kansan ystävän asiaa
ajamaan; ei kukaan hovilainen puolustamaan häntä, joka oli ylimysten
niskalle astunut. Hänen oma henkensä oli hänen ainoa ystävänsä, siihen
yksin hän saattoi luottaa. Hän läksi Avignoniin puhdistamaan itsensä
syytöksistä, ja epäilemättä hän toivoi että hänen puhdistuksestaan
oli vain yksi askel hänen valtansa palauttamiseen. On muuten varma
että keisaria oli vaadittu luovuttamaan Rienzi. Tuo mahdollisuus oli
hänellä tarjona, sillä niin oli ennemmin tahi myöhemmin käypä -- lähteä
vapaana tahi lähteä kahleissa -- joko roomalaisena tahi rikoksellisena.
Hän valitsi edellisen. Kaikkialla missä hän kulki, nousi kansa joka
kaupungissa, joka kylässä. Suuren tribuunin nimeä kunnioitettiin halki
koko Italian. Häntä kiellettiin lähtemästä vaarojen pesäpaikkaan --
häntä rukoiltiin suojelemaan itseänsä tuon maan hyväksi, jota hän oli
koettanut kohottaa. 'Menen puolustamaan itseäni ja triumfoimaan',
oli tribuunin vastaus. Suuria kunnianosotuksia valmistettiin hänelle
kaupungeissa, joitten läpi hän kulki, ja sanotaan, ettei milloinkaan
ole lähettiläs tahi ruhtinas saapunut Avignoniin niin suuren seurueen
keralla, kuin se oli, joka saattoi näitten muurien sisälle Cola di
Rienziä."
"Ja tultuaan perille?"
"Hän anoi päästä paavin puheille saadakseen kumota häntä vastaan tehdyt
syytökset. Hän viskasi kannikkaansa niitten kopeitten kardinaalien
eteen, jotka olivat hänet pannaan julistaneet. Hän pyysi tutkintoa.".
"Mitä paavi sanoi?"
"Ei mitään. Tuo torni on hänen vastauksensa."
"Jyrkkä vastaus."
"Mutta on pitempiäkin teitä ollut vankilasta palatsiin, ja Jumala ei
luonut Rienzin kaltaisia miehiä tyrmiä ja kahleita varten."
Angelon sanoessa tuon kovaäänisesti ja koko sen innostuksen valtaamana,
minkä kukistuneen tribuunin maine oli herättänyt Rooman nuorisossa, hän
kuuli huokauksen takanansa. Hän kääntyi hieman hämillään, ja signora
Cesarinin huoneen ovessa seisoi ylhäisen näköinen naishenkilö. Hän
oli puettuna uhkeaan vaatteukseen, kulta ja jalokivet himmentyivät
hänen tummain silmiensä loiston rinnalla, ja hänen tuossa seisoessaan
pystyisenä ja valtaavana, ei milloinkaan enemmän näyttänyt otsa
luodulta kuninkaallista kruunua varten -- ei milloinkaan inhimillinen
kauneus täydellisemmin toteuttanut sankaritar ja kuningatarihannetta.
"Antakaa minulle anteeksi, signora", sanoi Angelo epäröiden, "puhuin
kovasti, häiritsin teitä; mutta olen roomalainen ja aineeni oli --"
"Rienzi!" sanoi nainen lähestyen, "se on sovelias aine liikuttamaan
roomalaisen sydäntä. Ei mitään anteeksipyyntiä. Voi, jospa" -- ja
signora vaikeni äkkiä, ja jatkoi sitten muuttuneella ja arvokkaammalla
äänellä -- "jospa sallimus asettaa Rienzin takasin hänen oikeaan
asemaansa, hän on tietävä mitä sinä hänestä ajattelet."
"Kun te, signora, joka olette Neapelista", sanoi Angelo omituinen korko
äänessään, "noin puhutte maanpakolaiseksi joutuneesta, mitä tuntenen
minä, jonka hallitsija hän oli?"
"Rienzi ei ole Rooman yksin -- hän on Italian -- maailman", vastasi
signora, "ja sinä Angelo, joka uskallat puhua noin kukistuneesta, olet
osottanut kuinka uskollisesti palvelet niitä, joilla on onni omistaa
sinut."
Puhuttuaan signora katseli kauan ja tarkkaan paaschin alas käännettyä
ja punastunutta muotoa, katsein, jotka olivat tottuneet lukemaan sielun
kasvoista.
"Miehet usein pettyvät", sanoi hän surullisesti ja puoleksi hymyillen,
"naiset harvoin -- paitsi lemmessä. Tahtoisin että Roomassa olisi
pelkkiä sinun kaltaisiasi! Riittää! Kuule! Eikö kavioin kapsetta kuulu
pihalta?"
"Signora", sanoi Giacomo, vaippa teikarin tavoin sovitettuna
hartioille, "näen monsignore d'Albornozen palvelijat. -- Kardinaali
itse on tullut."
"Hyvä!" sanoi signora, silmä kirkastuen, "odotan häntä!" Näin sanoen
hän poistui ovesta, josta hän oli roomalaisen paaschin yllättänyt.