Löydämme mitä etsimme, emmekä tiedä siitä.
Päivän paahtavimmassa helteessä ja jalan palasi Adrian Florensiin.
Lähestyessään kaupunkia koko tuo äskeinen upea näytelmä tuntui
hänestä kuin unennäöltä, kuin tenhottaren loihtimilta puutarhoilta ja
lehtimajoilta, ja hän havahtui yht'äkkiä kuin rikoksellinen havahtunee
tuomiontäytäntö-aamunaan, nähdessään hirsipuun ja surmamiehen, --
siten palautti jokainen vainajien kaupunkia kohden vievä askel hänen
hurjistuneita ajatuksiaan samalla sekä elämään että kuolemaan. Marianan
viimeiset sanat soivat hänen sydämelleen kuin sanomakellot, Päivän
helle, auertava taivas, pitkällinen väsymys, raukaisevat ponnistukset
ja mielenliikutukset ynnä sen ohessa pettymyksen haikeus, kalvava
tieto kalliitten hetkien korvaamattomasta hukasta ja toivottomuuden
vaivat minkään järjellisen etsimissuunnitelman laatimisesta -- kaiken
tuon vaikuttaessa, kuume alkoi rajusti polttaa hänen suonissaan. Hänen
ohimoitaan tuntui kiristävän vuoren paino, hänen huulensa kuivasi
tuskallinen jano, hänen voimansa näyttivät äkkiä luopuneen hänestä ja
hän töin tuskin laahusteli veltostuneita jäseniään edelleen.
"Minä tunnen sen", ajatteli hän, iljettävän kuvotuksen ja pudistelevan
kauhun valtaamana, niinkuin luonto aina ponnistelee kuolemaa vastaan,
"minä tunnen sen itsessäni -- tuon Raatelevan ja Näkymättömän -- tuhoni
on tullut, enkä ole pelastanut häntä; eikä sama hautakaan meitä kätke!"
Mutta nuot ajatukset vaan antoivat oiva yltyä taudille, joka
alkoi setkiä hänessä; ja ennenkuin hän ehti kaupungin piiriin,
ajatuskykykin hyljäsi hänet. Ihmisten ja talojen kuvat kävivät hänen
silmissään epäselviksi ja varjokkaiksi ja polttava kivitys tuntui
epävakavaiselta ja kaventelevan hänen jalkainsa tieltä, hän rupesi
houraamaan ja hoiperteli edelleen murahdellen yhteyttömiä, katkonaisia
sanoja; harvat vastaantulijat pakenivat häntä kauhistuen. Munkitkin
surullisine kulkueineen, väistyivät _bene vobistaan_ jupisten horjuvaa
tien varteen. Erään kadun kulmauksen koppelista neljä ryyppyistä
Becchiniä iski läpi mustain naamareittensa silmänsä häneen, niinkuin
korpikotka iskee erämaan kuolevaan matkamieheen. Eteenpäin hän vielä
pyrki, levitellen käsiään kuin pimeässä hapuileva ja hämärin tunnoin
tavotellen taloa, johon oli osunut asumaan, vaikka hänen tiensä
vieressä oli portit seljällään monia, joissa yhtä hyvin olisi saattanut
sekä elää että kuolla.
"Irene, Irene!" hän huudahteli, milloin epäselvällä äänellä, milloin
rajusti kiljaisten, "missä olet? Missä? Tulen pelastamaan sinut, nuot
saastaiset hornanhenget eivät saa sinua haltuunsa! Voi, kuinka ilma
haisee kuolleitten lihalta! Irene, Irene! Lähtekäämme omaan palatsiini,
taivaallisen järven rannoille - Irene!"
Hänen näin pimentyneenä houraillessaan kaksi naamareihin ja
mantteleihin verhottua naishenkilöä ilmaantui yht'äkkiä läheisestä
talosta.
"Turhuutta!" sanoi solakampi heistä, jonka tummansinisen, hopealla
kirjaillun manttelin väri ja leikkaus, niinkuin tässä on tarpeellista
ottaa huomioon, eivät olleet Florensissa käytettyjä, mutta tavallisia
Roomassa, jossa ylhäisten naisten puvut olivat räikeitä karvaltaan
ja erittäin avarapoimuisia -- näin eroten toskanalaisen kuosin
yksinkertaisemmasta ja sirotekoisemmasta vaateparresta -- "turhaa paeta
leppymätöntä ja varmaa kohtaloansa!"
"Ethän tahtone että jäisimme taloon, jossa on kolme ruumista
viereisessä huoneessa, vaikka Florensissa on tyhjiä saleja yllinkyllin?
Usko minua, ei meidän tarvitse pitkältä kulkea, ennenkuin keksimme
turvallisemman asunnon."
"Tähän saakka olemme tosin ihmeellisesti säilyneet", huokasi toinen,
jonka ääni ja vartalo ilmaisivat nuoruuden kukoistusta; "jospa vaan
tietäisimme mihin paeta -- mikä metsä, mikä vuorenvinkalo kätkee
veljeni ja hänen uskollisen Ninansa! Nämät hirmut minun näännyttävät!"
"Irene, Irene! Jos olet Milanossa tahi jossakin Lombardian kaupungissa,
miksi viivyn täällä? Hevoseni, hevoseni! Ei, ei! -- Ei tuota
kellohevosta eikä ruumisvaunuja."
Kiljaisten, hurjemmin kun tuo sairas mies milloinkaan, nuori nainen
syöksähti seuralaisensa vierestä. Yksi askel näytti lennättävän hänen
Adrianin luokse. Hän kävi hänen käsivarteensa -- katsoi häntä kasvoihin
-- kauhistava tuli paloi hänen silmissään. "Se on tarttunut häneen!"
(hän lisäsi syvällä, mutta tyynemmällä äänellä) -- "rutto!"
"Pois, pois, oletko mieletön!" huusi hänen toverinsa, "pois täältä --
älä koske minuun, olet koskenut häneen -- tässä eroamme!"
"Auttakaa minua kantamaan häntä jonnekin; nähkää hän pyörtyy, kaatuu!
-- auttakaa minua, kallein signora, Jumalan armon ja rakkauden tähden!"
Mutta kokonaan itsekkään pelon omana, joka valtasi kaikki tuona
viheliäisenä aikana, vanhempi nainen, vaikka luonnostaan ystävällinen,
säälivä ja hyväntahtoinen, pakeni nopeasti ja katosi pian näkyvistä.
Jäätyään kahden kesken Adrianin kanssa, joka kuumeen kouristelemana oli
kaatunut maahan, tuon nuoren tytön voimat ja hermot eivät pettäneet
häntä. Hän repäsi auki raskaan vaipan, joka oli hänen käsivarsiensa
haittana ja heitti sen yltään, ja sitten nostaen ylös lemmittynsä
kasvot - sillä kuka muu kuin Irene oli tuo hento nainen, jota kuoleman
tartunta ei pelottanut? -- hän tuki häntä vasten poveansa ja huusi
jälleen apua. Vihdoin Becchinit, jotka olivat paatuneet ammatissaan
ja siten paremmin kuin varovaisimmat säilyneet rutosta, verkalleen
lähestyivät ennenmainitusta koppelista. -- "Pikemmin, pikemmin,
Kristuksen armon tähden!" sanoi Irene. "Minulla on paljon kultaa.
Saatte hyvät palkinnot: auttakaa minua kantamaan hänet läheisimmän
katon alle."
"Jättäkäähän meidän haltuumme, nuori neiti; olemme pitäneet häntä
silmällä", sanoi toinen hautureista. "Me emme velvollisuuttamme
laiminlyö."
"Ei, ei! Älkää koskeko hänen päähänsä -- siitä minä pidän huolen. Minä
autan teitä, niin -- eteenpäin -- mutta hiljaa!"
Noitten kammottavien virkakumppanusten avulla kantoi Irene Adrianin
läheiseen taloon hellittämättä taakkaansa ja katsellen rakastetun
suljettuja silmiä ja huulia, ikäänkuin tahtoen maanitella takasin
eroavan hengen, ja sijoitti hänen vuoteeseen, josta hän, säilyttäen
sellaisina hetkinä vain naisissa tavattavan mielenmaltin ja
huolenpidon, mikä on heidän herkkätuntoisuutensa ylevänä vastakohtana,
otatti pois uutimet ja verhot, joissa saattoi piillä uusia taudin
itiöitä. Sitten hän joudutti heitä noutamaan uusia vuodevaatteita
ja mitä lääkäriä tahansa, jota raha vielä saattoi viekotella
velvollisuuteen, joka enimmäkseen oli luovutettu noille sankarien
veljeskunnille, jotka, vaikka muutamien kelvottomien jäsenten
rikokset ovat ne häväisseet nykyajan arvostelijan silmissä, kuitenkin
olivat noina pimeinä aikoina parhaat, urhoollisimmat ja pyhimmät
välittäjät, mitkä Jumala milloinkaan on valtuuttanut vastustamaan
sortajaa -- ruokkimaan nälkäistä -- lievittämään kurjuutta. Ne yksin
tuon tuhoavan ruton keskellä, joka oli kuin hornanhenki, päästetty
irroilleen atoomeiksi murskaamaan kaikki, mikä yhdistää maailman
hyveesen ja lakiin, ne yksin näyttivät heräävän kuin enkelin pasuunan
äänestä, tuohon jaloimpaan Ristin ritariuteen -- jonka uskonto on
itsenuhraamista -- jonka toivo on pitaalihuoneen tuolla puolen -- jonka
jalat jo kuolemattomuutta varten siivekkäinä, kulkevat vallottajan
askelin kuoleman haudoilla!
Lemmen näin tehdessä velvollista palvelustaan -- niin pitkin tuota
katua, jolla Adrian ja Irene olivat viimeksi tavanneet toisensa --
kulki laulaen, hoiperrellen, rähisten tuo irstaileva heittiöjoukko,
joka oli tyyssijakseen ottanut Santa Maria di Pazzan luostarin,
etupäässä roistojohtaja kummassakin käsivarressa nunna (joka ei enää
ollut nunnapuvussa). "Eläköön rutto!" kiljui konna; "Eläköön rutto!"
vastasivat mielettömät juopuneet.
"Oi terve sä rutto! Sun vaan hyvä jatko!
Sä nunnan ja vangitun kahlehet ratko.
Jo, sorrettu, aukeni tyrmäsi sulle,
Eläköön kiro maan -- se on siunaus mulle!"
"Hei!" huusi johtaja pysähtyen, "katsos Margerita, tuosta saat korean
vaipan, tyttöseni, hopeaakin siitä heitä kukkarosi täyteen, jos se
joskus tyhjenisi; niin saattaa käydä, jos rutto kerran helpottaa."
"Ei", sanoi tyttö, jossa kaiken irstaisuuden ohessa oli säilynyt paljon
vartalon ja muodon viehkeyttä, "ei, Guidotto; jos siinä on tarttumaa."
"Loruja, lapskultani, ei hopeasta mitään tartu. Heitä selkääsi vaan.
Muuten sallimus on sallimus, ja kun sinun hetkesi on tullut, on
muitakin keinoja kuin gavocciolo." --
Näin sanoen hän sieppasi viitan, heitti sen töykeästi hänen
hartioilleen ja hoiperteli eteenpäin osittain mielissään löydöstä,
osittain peljäten vaaraa; vähitellen hälveni kalmankarvaiseen ilmaan ja
murheellisille kaduille tuo kurjimman hilpeyden laulu.