Kukkia hautakumpujen vaiheilla.
Adrian huomasi Becchinon pitäneen huolta ettei nälkäkuolema ehtisi
ennen ruttoa. Kuolleitten atria oli korjattu pois ja ruoat ja
kaikenlaiset viinit täyttivät pöydän -- yltäkylläisyys vallitsi
silloin Florensissa! Hän nautti ravintoa, mutta säästäen, ja häntä
kauhistutti laskeutua levolle vuoteisin, joitten uhkeitten esirippujen
ääressä kuolema vast'ikään oli askaroinnut, sulki huolellisesti ovet
ja akkunat, kääriytyi viittaansa ja asettui patjoille levähtääkseen
siinä huoneessa, jossa hän oli syönyt illallisensa. Väsymys viihdytti
hänen levottomaan uinahdukseen, josta hän yht'äkkiä havahti ajoneuvojen
jyryyn ja kellojen kilinään. Hän kuunteli, kuinka ajoneuvot kulkivat
hiljalleen ovelta ovelle, ja jyrinä vihdoin haihtui etäisyyteen. -- Hän
ei nukkunut enää sinä yönä!
Aurinko ei ollut ehtinyt korkealle, kun hän jälleen ryhtyi toimeensa,
ja oli vielä varhaista, kun hän kulkiessaan erään kirkon ohitse näki
kaksi uhkeasti puettua naishenkilöä tulevan pylväskäytävästä ja
suurimmalla huomiolla katselevan häntä naamariensa läpi. Hän seisahtui
ja toinen nainen sanoi: "olette uhkarohkea, kaunis herra, ette pidä
naamaria ettekä liioin tule kukkain tuoksulta."
"En pidä naamaria, naiseni, sillä haluan tulla tunnetuksi: etsin näiltä
poloisilta tienoilta muutamaa, jonka elämää elän."
"Hän on nuori, uljas ja nähtävästi jalosukuinen, eikä rutto ole
koskettanut häneen; hän on aivan tarkotuksemme mukainen", kuiskasi
toinen naisista toiselleen.
"Kerrot omat ajatukseni", vastasi hänen toverinsa, ja kääntyen
Adrianiin hän sanoi: "etsitte jotakuta, johon ette ole vihitty, koska
niin palavasti etsitte?"
"Se on totta."
"Nuori ja ihana, tummahiuksinen ja lumivalkea povi; vien teidät hänen
luokseen."
"Signora!"
"Seuratkaa meitä!"
"Tiedättekö ken olen ja ketä etsin?"
"Tiedän."
"Onko tiedossanne tosiansa jotakin Irenestä?"
"On, seuratkaa minua."
"Hänen luokseenko?"
"Hänen luokseen -- seuratkaa meitä!"
Naiset lähtivät edelleen, ikäänkuin päästäkseen pitemmistä puheista.
Hämmästyneenä, epäillen ja kuin unessa Adrian seurasi heitä. Heidän
pukunsa, olemuksensa ja toisen puhdas toskanankieli ilmaisivat heidän
asemansa ja syntyperänsä, mutta kaikki muu oli arvotus, josta hän ei
päässyt selville.
He saapuivat erään sillan luokse, missä hevoskantotuoli ja ratsu,
jota palvelija piteli suitsista, olivat varalla, Naiset nousivat
kantotuoliin ja toinen heistä käski Adriania seuraamaan ratsain.
"Mutta sanokaa" -- hän alotti.
"Kyselemättä, signor!" sanoi hän maltittomana, "seuratkaa elossa olevaa
ääneti, tai pysykää kuolleitten seurassa, kuinka haluatte."
Kantotuoli lähti liikkeelle ja Adrian nousi kummastellen ratsunsa
selkään sekä seurasi omituisia tovereitaan, joiden kulku oli melkein
rivakasta. Tultuaan sillan taakse he pian saapuivat loitolle ylängölle,
ja kolkot muurit ja tyhjät kadut pian vaihtuivat maaseudun puihin ja
kukoistaviin nurmikoihin. Näin puolen tunnin verran kuljettuaan, he
poikkesivat tieltä viheriäiselle tanhualle ja näkivät yht'äkkiä ihanan
palatsin edessään. Naiset laskeutuivat kantotuolistaan, ja Adrian,
joka turhaan oli koettanut houkutella seuralaisiltaan tietoja, hyppäsi
myöskin ratsunsa seljästä ja seurattuaan heitä avaran pihan poikki,
jonka kummankin puolen täyttivät kukkaisvaasit ja oranjipuut, sekä
läpi korkean eteisen rakennuksen perimmäiseen kylkeen, hän saapui
armahimpaan paikkaan, minkä silmä milloinkaan on nähnyt tai runoilija
milloinkaan ylistänyt. Se oli puutarha-sommitelma rehevintä vihantaa;
kummankin sivun laakeri- ja myrttimajoista aukenivat clematisten
ja ruusujen puoleksi kaihtamat näköalat, joitten kaarrosten takana
kuvapatsaat ja välkkyvät suihkulähteet rajottivat maiseman; edustan
nurmikolla nähtiin marmorijalustaisten kukkaisvaasien rivejä, ja
tilavat ja loitot porraskerrokset häikäisevintä marmoria viettivät
penger penkereltä, joista jokainen oli kaunistettu kuvapatsailla
ja suihkulähteillä, puoliväliin korkeata, mutta verkkanousuista ja
vihantaa kunnasta. Taampana Arno-laakson vaihtelevat, rehottavat
lehdot, viinitarhat ja oliivipuistot, maatilat ja kylät halkileikkaamat
hopeaisen virran, ja kaupunki rauhallisena, mutta hirmutonna, kohottaen
kattojansa ja tornejansa auringon paisteessa. Kaiken värisiä ja äänisiä
laululintuja, muutamat vapaina, muutamat kultaisten verkkojen sisällä,
viserteli ylt'ympäri, ja nurmikon keskellä venyi neljä uhkeasti
puettua, naamaritonta naista, joista vanhin näytti tuskin olevan
kahtakymmentä vanhempi, ja viisi ritaria, nuorta ja uljasta, joitten
jalokivistä kimaltelevat nutut ja kultaiset ketjut ilmaisivat heidän
arvonsa. Viinejä ja hedelmiä oli viereisellä, matalalla pöydällä, ja
soitikoita, shakkipöytiä nurmella huiskin haiskin. Niin suloista ryhmää
ja niin viehättävää näkymöä ei Adrian nähnyt kuin yhden kerran, ja sen
Italian hirmuisimmassa ruttopesässä! -- sellaisen ryhmän ja sellaisen
näkymön saatamme vielä tavata ihanan Boccaccion kertomuksista.
Nähdessään Adrianin saattajineen lähestyvän seurue nousi heti
seisoalleen, ja yksi naisista, jonka päässä oli laakeriseppele, astui
toisten eteen huudahtaen: "oivallista, Mariana, terve tultuanne
takasin, viehättävät alamaiseni. Ja te, herrani, tervetuloa tänne."
Colonnan kaksi seuralaista oli riisunut naamarinsa ja toinen heistä,
joka häntä ensin oli puhutellut, pudistaen pitkät, sysimustat kiharansa
kirkkailta, hymyileviltä silmiltään ja poskelta, jonka synnynnäinen
oliivinkarva nyt keveästi punastui, kääntyi hänen puoleensa ennenkuin
hän ennätti vastata tervetuliaisiinsa. "Herra ritari", sanoi hän, "nyt
näette, mihin olen teidät vietellyt. Myöntäkää että tämä on hauskempaa,
kuin kaupunki, jonka jätimme. Katselette minua kummastellen. Nähkää,
kuningattareni, kuinka sanattomaksi hovinne herättämä ihmettely
on saattanut uuden ritarimme; vakuutan että häneltä hyvästi sanat
sujuivat, kun me olimme hänen ainoat puhekumppaninsa, olinpa vielä
pakotettu käskemään häntä vaikenemaan."
"Oi, etkö vielä ole kertonut hänelle sen hovin tapoja ja syntyä, johon
hän on saapunut?" virkkoi laakeriseppele.
"En, kuningattareni, arvelin että mikään kertomus, ei saavuttaisi
tarkotustaan sellaisessa paikassa, kuin Florens parkamme nykyään on.
Olen tehnyt tehtäväni ja ja luovutan hänet teidän suosioonne!"
Näin sanoen neito sipsutteli keveästi poispäin ja ryhtyi keikaillen
silittelemään kiharoitaan marmorialtaan vienossa kuvastimessa,
jonka vesi reunain yli sirisi nurmelle; tuon tuostakin veikistellen
vilkaisten vieraasen ja ollen kylläksi lähellä kuullakseen kaikki mitä
puhuttiin.
"Ensiksikin, signor", sanoi nainen, jota oli puhuteltu kuningattareksi,
"salli meidän tiedustaa nimesi, arvosi ja syntymäpaikkasi."
"Signora", vastasi Adrian, "vähän saatoin aavistaa tulevani tänne
vastaamaan itseäni koskeviin kysymyksiin; mutta mikä teitä miellyttää
kysyä, siihen täytyy minun mieltyä vastaamaan. Nimeni on Adrian di
Castello, olen roomalaisen Colonnan huoneen jäsen."
"Uljaan huoneen uljas pylväs!" vastasi kuningatar. "Mitä tulee meihin,
joihin nähden uteliaisuutesi lienee herännyt, niin tiedä että me
kuusi Florensin naista, joitten sukulaiset ja holhoojat joko ovat
paenneet tahi kuolleet, päätimme vetäytyä tähän palatsiin, jossa,
jos kuolema tulee, se tulee puolet hirmuistaan riistettynä; ja kun
oppineet sanovat että murhe tuota kauheata tautia suosii, niin
näette että olemme liittoutuneet murheen vihollisiksi. Kuusi herraa
tuttavistamme on liittynyt meihin. Vietämme aikamme, olkoon se pitkä
tai lyhyt, huvituksissa, joita satumme löytämään tai keksimään.
Soitossa ja karkeloissa, iloisessa haastelussa ja hilpeissä lauluissa,
sen verran näkymön vaihtelua tuon ohessa kuin nurmikolta siimekseen,
lehtokujista suihkulähteen partaille, niin kuluu aikamme ja niin
valmistumme rauhallisesti nukkumaan ja suloista unta näkemään. Kukin
naisista on vuorostaan keijukaishovimme kuningattarena, niinkuin tämä
päivä on minun osani. Yksi laki on valtiolaitoksemme perustuksena --
mikään murhe älköön pääskö luoksemme. Tahtoisimme elää ikäänkuin tuota
kaupunkia ei olisi olemassa, ja ikäänkuin (lisäsi ihana kuningatar
keveästi huoaten) nuoruus, sulo ja kauneus kestäisivät ijän kaiken.
Yksi ritareistamme lähti mielettömästi päiväksi luotamme, luvaten
palata; emme ole häntä sen koommin nähneet: emme tahdo arvata, mitä
hänelle on tapahtunut. Oli tarpeellista täyttää hänen paikkansa;
heitimme arpaa, kuka etsisi hänelle sijaisen, se lankesi noille
naisille, jotka -- eivät toivoakseni mielipahaksenne -- toivat teidät
tänne. Uljas herra, selvitykseni on valmis."
"Voi, armas kuningatar!" sanoi Adrian taistellen ankarasti, vaikka
turhaan, katkeraa pettymystään vastaan -- "en voi jäädä teidän
onnelliseen piiriinne; olen itsessäni lakinne rikkomus. Mielessäni on
vaan yksi ainoa murheellinen ja levoton ajatus, jonka rinnalla kaikki
hilpeys näyttäisi jumalattomalta. Etsin elävien ja kuolleitten joukosta
olentoa, jonka kohtalosta olen tietämätön; ja vaan ihanan saattajani
suusta kuulemani sanat saivat minun vietellyksi suruisesta toimestani
tänne. Salli minun, armollinen signora, palata Florensiin."
Kuningatar katsahti närkästyneenä tummasilmäiseen Marianaan, joka
vastaukseksi loi yhtä merkitsevän katseen ja sitten äkkiä astui
Adrianin luokse, sanoen:
"Mutta, signor, jos sittenkin olisin sanojeni niittänen, jos kykenisin
rauhottamaan sinua tiedolla, että terveenä ja turvassa on -- on Irene."
"Irene!" kertoi Adrian hämmästyneenä, unhottaen että hän ennen oli
ilmaissut etsittävänsä nimen -- "Irene -- Irene di Gabrini, kerran
kuuluisan Rienzin sisar!"
"Sama", vastasi Mariana vikkelään; "minä tunsin hänet, niinkuin sanoin.
Ei, signor, en minä sinua petä. Totta on, etten voi viedä sinua hänen
luokseen, mutta paras se onkin -- hän lähti pois monta päivää sitten
erääsen Lombardian kaupunkiin, johon ruton ei vielä sanota ennättäneen.
No, jalo herra, eikö sydämesi keventynyt? Ja lähdetkö heti karkuun
Ystävyyden, ja kenties", hän lisäsi luoden hellän katseen suurista,
tummista silmistään, "Lemmen hovista?"
"Rohkenenko tosiaan uskoa sinua, signora?" sanoi Adrian ihastuksissaan,
mutta vielä epäillen.
"Pettäisinkö uskollista rakastajaa, joka tunnut olevan? Usko pois. Ota
vastaan, kuningatar, alamaisesi."
Kuningatar ojensi kätensä Adrianille ja talutti hänen toisten luokse,
jotka vielä seisoivat lähellä ruohostossa. He tervehtivät häntä
veljekseen ja pian suvaitsivat hänen hajamielisen kohteliaisuutensa,
hänen miellyttävän ulkomuotonsa ja kuuluisan nimensä hyvittäminä.
Kuningatar taputti käsiään, ja seurue sijoittui nurmikolle jälleen.
Kukin nainen mielitiettynsä viereen. "Sinä Mariana, ellet ole väsynyt",
sanoi kuningatar, "otat soitikkosi ja viihdytät nuot äänekkäät
heinäsirkat, jotka visertelevät vaateliaina, kuin olisivat satakieliä.
Laulakaa, viehättävät alamaiseni, laulakaa; ja alotappas rakkaan
ystävämme signor Visdominin laulu, se on kuin tehty jonkinlaiseksi
vihkimävirren mukaiseksi niille, jotka olemme ottaneet hoviimme."
Mariana, joka oli asettunut Adrianin viereen, otti soitikkonsa ja
lauloi muutamien etusävelten perästä sanat, jotka vajanaisesti
käännettyinä olivat seuraavat:
Florentiiniläisen neidin laulu.
Sä nauti hetken riemussa,
Jos huomen synkistyypi,
Tai murhe linnas helposta
Pian kuolemalle myypi.
Me kuolon kaikki -- murhe pois!
Sep' oiva herra vasta!
Jos kaiken päivän pilvet ois,
Sais yökin varhemmasta.
Sä lemmi -- juhli -- hulmua,
Se haudan ohje meillä!
Kun itse kumpus kuolema
Verhoopi laakereilla.
[Siihen aikaan Italiassa laakeri tavallisesti
istutettiin vainajien hautakummuille.]
Kun katsot lemmittyysi sie,
Saa silmäs kirkkahiksi --
Jos pyhäin osa riemu lie,
Näin valmistumme siksi.
Tuota laulua, joka nosti vilkkaita mieltymyksen osotuksia, seurasi
eloisia kertomuksia, joiden sepittämisessä Italian novellinkirjoittajat
olivat Voltairen ja Marmontelin esikuvana -- kukin vuorostaan jatkaen
esitystä ja yhtä taitavasti karttaen jokaista haikeata kohtaa tai
apeata mielijohdetta, joka olisi saattanut muistuttaa kuoleman
läheisyyttä noille viehättäville laiskureille. Minä muuna aikana
tahansa nuoren di Castellon herran luonne ja ky'yt olisivat olleet
omiansa loistamaan tuossa Arkaadian hovissa. Mutta nyt hän turhaan
koetti häätää pilveä otsaltaan ja levottomuutta sydämestään. Hän
pohti mielessään tuota tietoa, jonka oli saanut, kummasteli, arveli,
toivoi ja pelkäsi, ja jos hetkeksi hänen mielensä kääntyi ympäröiviin
oloihin, niin hänen luontonsa, joka oli liiaksi tosi runollinen tuon
paikan valheelliselle tunteellisuudelle, kysyi itseltään, missä,
paitsi kiiltävää kuorta ja armasta asemaa, tuo hilpeys, jota hän nyt
vasten tahtoansa oli näkemässä, erosi Santa Marian luostarin rivosta
mässäyksestä -- kummallakin sama aihe, vaikka erilaiset tavat --
kumpikin yhtä hermoton, yhtä itsekäs, kumpikin lyöden hirmun huviksi.
Ihanata Marianaa joka, niinkuin kuningatar oli maininnut, oli
kadottanut kumppaninsa, ei lainkaan haluttanut menettää uutta
ystäväänsä. Hän tavan takaa tyrkytti hänelle viiniä ja hedelmiä,
ja tuon viattoman kohteliaisuuden ohessa hänen kätösensä hellästi
viivähti Adrianin kädellä. Vihdoin lähestyi hetki, jolloin seurue
vetäytyi palatsiin, päiväsydämen räkittävän helteen ajaksi --
tullakseen auringon laskiessa jälleen iltaiselle suihkulähteitten
viereen, karkelemaan, laulamaan ja kisaamaan soihtujen ja tähtien
valossa lepohetkeen asti. Mutta Adriania ei haluttanut pitkittää tuota
hauskuutta, ja tuskin ehdittyään huoneesen, johon hän saatettiin,
hän päätti lähteä hiljaisuudessa pakkoon, mikä joka tapauksessa oli
mukavin, eikä kenties epäkohteliain, tarjona oleva erokeino. Kun
kaikki näytti olevan hiljaista ja vaipuneena lepoon, mikä tuona
hetkenä on tavallista etelän asujamilla, hän lähti suojastaan, astui
alas portaista, kulki poikki ulkopihan ja oli portissa, kun hän kuuli
itseänsä kutsuttavan, äänellä, josta suuttumus ja hämmästys puhuivat.
Hän kääntyi ja huomasi Marianan.
"Mitä nyt, signor di Castello, onko seuramme niin ikävä, sävelemme
niin räikeitä vai otsamme niin ryppyisiä, että pakenette meitä kuin
matkamies Beneventon noitia? Ei, eihän tarkotuksenne ole jättää meitä?"
"Ihana nainen", vastasi ritari hieman hämillään, "on turhaa että koetan
lohduttaa surullista mieltäni ja tulla kelpaavaksi hoviin, mihin mikään
murhe ei saa saapua. Lakinne uhkaa minua kuin rikoksellista -- parempi
on aikoinaan paeta kuin tulla tylysti karkotetuksi."
Puhuessaan hän yhä eteni ja olisi ehtinyt portista, ellei Mariana olisi
tarttunut hänen käsivarteensa.
"Oi", sanoi hän hellästi, "eikö ole tummankirkasta silmää, eikö talven
lumivalkeata povea, mikä voi korvata poissa olevan? Jää tänne ja
unhota, niinkuin poissa ollessasi epäilemättä _sinäkin_ unhotetaan!"
"Signora", vastasi Adrian arvokkaana ja silminnähtävästi halveksien,
"en ole oleskellut tarpeeksi kauan näitten hirmujen seassa, jotta
sydämestäni ja hengestäni olisi kaiken tunnollisuus sammunut. Nauti,
jos saatat, ja poimi haudan tympeitä ruusuja, mutta minussa, mielessäni
vielä kuoleman kauhut, ei kauneus herätä ihastusta, ja lempi --
_pyhäkin_ lempi -- näyttää minusta pimentyvän kalman varjossa. Antakaa
minulle anteeksi ja jääkää hyvästi."
"Lähde sitten", sanoi florentiiniläinen, jota tuo kylmyys pisti ja
raivostutti, "lähde ja löytäös armaasi niiltä tienoilta, joissa
filosofiasi niin hyvästi viihtyy. Pilaa vain tein sinusta silmitön
hupsu, katsoessani omaa parastasi, kun kerroin että Irene -- (sekö
hänen nimensä?) -- oli lähtenyt Florensista. Hänestä en tiedä mitään,
enkä ole kuullut mitään, paitsi sinulta. Lähde takasin etsimään
ruumishuoneet ja katsomaan vieläkö häntä rakastat!"