Erehdys.
Kolme päivää, kolme ratkaisevaa päivää oli Adrian voimatonna ja
tajutonna. Mutta tuo vitsaus ei ollut tavannut häntä, niinkuin hänen
harrasmielinen ja jalo hoitajansa oli varonut. Tauti oli polttavaa ja
vaarallista kuumetta, suuren uupumuksen, levottomuuden ja hirveitten
mielenponnistusten siittämää.
Ei ainoatakaan ammattirohtomiestä ollut saatavissa mutta hänen
luonaan kävi joka päivä eräs hyväsydäminen munkki, etevämpi kenties
parannustaidossa kuin moni, joka väitteli sen yksinoikeudekseen.
Ja munkin pitkinä poissaoloaikoina, joihin hän monien muitten
velvollisuuksiensa takia oli pakotettu, oli yksi aina saapuvilla,
pään-alusta korjaamassa, otsaa silittämässä, valitusta kuulemassa,
nukkuvaa valvomassa. Ja tuossa surettavassa toimessakin, kun hänen
nimensä intohimoisten lemmenlauseitten keralla puhkesi tuskaisen
potevan huulilta, morsiamen sydämen lävisti omituisen mielihyvän
pistos, jota hän paheksui kuin se olisi ollut rikos. Mutta kaikkein
vähimminkin maallinen rakkaus on itsekäs vastarakkauden hurmauksessa!
Sanat eivät pysty kertomaan, sydän ei voi aavistaa, niitä sekanaisia
tunnelmia, joiden valtaan hän joutui, hämärästi käsittäessään noista
katkonaisista houreista että _hänen_ tähtensä kaupunkiin oli tultu,
kuolemanvaaraa uhmattu. Ja kumartuessaan intohimoisesti suutelemaan
tuota polttavaa otsaa, hänen kyyneleensä virtasivat nopeaan yli hänen
nuoruutensa epäjumalan, niitten synnyinlähteet olivat sellaiset,
tutkimattomat ja lukemattomat, joita ei elämäikä voi itkeä kuiviin. Ei
ainoakaan ihmisen eikä naisen sydämenvietti ollut koskematta; jumaloiva
kiitollisuus, hellä ihmettely sellaisen rakkauden omistamisesta, ja
samassa pitäen mitättömänä seikkana sellaisen rakkauden osottamisen
-- ikäänkuin kaikki hänen uhrauksensa olisi tietty asia -- hänelle
osotettu verraton hyve! Ja tuossa hän makasi oman pelottoman
uskollisuutensa uhrina -- hänestä riippuvana -- häilyen elämän ja
kuoleman vaiheilla tuo ylistettävä vaalittava -- tuo ylpeiltävä, mutta
holhottava, tuo säälittävä, mutta kunnioitettava -- tuo pelastettava
pelastaja! Ei milloinkaan ole yksi esine kerrallaan ainoalta sydämeltä
vaatinut itselleen niin monia ja niin syvällisiä tunteita, tytön
romantillista intoa -- morsiamen harrasta jumaloimista -- äidin hellää
huolenpitoa lapsestaan.
Ja kummallista sanoa, tuon yksinäisen valvonnan kaikki ponnistukset
-- hän tuskin liikahti hänen luotaan, nautti ravintoa vaan, etteivät
voimat pettäisi häntä -- kykenemättä sulkemaan silmiään -- vaikka hän
samasta syystä olisi mielellään levähtänyt, kun hänen turvattinsa
vaipui unosen helmaan -- kaikki ruumiin ja sydämen rasitukset hän
näytti ihmeellisesti kestävän. Ja pyhä mies ihmetteli joka käynnillään
nähdessään holhottaren posken yhä pirteänä ja silmän yhä kirkkaana.
Taikamaisessa uskossaan Irene ajatteli ja tunsi, että taivas oli
lahjottanut hänelle ylönluonnollisen ky'yn pysymään tuolle pyhälle
tehtävälle uskollisena; eikä hän tuossa mielipiteessään kokonaan
pettynyt -- sillä taivas oli lahjottanut hänelle jumalallisen mahdin
istuttaessaan tuohon hellään sydämeen rakkauden lannistumattoman
voiman ja tarmon! Munkki oli käynyt sairaan luona kolmantena iltana
myöhään ja antanut hänelle voimallista rauhotusainetta. "Tämä yö",
sanoi hän Irenelle, "on taudin ratkaisukohta: jos hän herää, niinkuin
toivon, tajussaan ja valtimo rauhallisena, hän jääpi elämään; ellei,
nuori tyttäreni, valmistaudu pahimpaan. Mutta jos huomaat taudin
käänteessä jotakin huolestuttavaa, tai mikä tekisi minun läsnäoloni
tarpeelliseksi, niin tästä paperikäärystä saat tietää, missä olen, jos
Jumala minua varjelee jokaisena yön ja aamun hetkenä."
Munkki lähti pois ja Irene jäi hoidokkaansa luokse.
Adrianin uni oli ensimmältä herkkää ja keskettyvää -- hänen kasvonsa,
huudahduksensa, eleensä, kaikki todisti suurta, joko sielun tai ruumiin
tuskaa; tuo näytti, mikä se kukaties olikin, elämän ja kuoleman
hurjalta ja epätietoiselta taistelulta nukkujan ollessa voittosaaliina.
Kärsivällisenä, ääneti ja hengittäen -- vaan pitkäveteisin siemauksin
Irene istui vuoteen pääpuolessa. Lamppu oli siirretty kammion
äärimmäiseen päähän ja sen uutimien kaihtama valonsäde riitti luomaan
näkyviin vain hänen hoidokkaansa kasvojen ulkopiirteet. Tuossa
kauheassa epäilyksessä kaikki hänen mieltänsä siihen asti mylleröinneet
ajatukset olivat viihtyneet ja vaiti. Hän tunsi vaan tuon sanomattoman
pelon, jota harvojen meistä on onnistunut päästä kokemasta. Tuon
musertavan painon, jonka alaisina tuskin voimme hengittää tai liikkua,
tuon uhkaavan ja hyytävän laviinin, jonka alta emme voi väistyä, joka
joka hetki saattaa yllättää ja haudata meidät. Koko elämän kohtalo oli
tuon ainoan yön vaiheissa! Juuri silloin kun Adrian vihdoin näytti
nukkuvan syvempään ja rauhallisempaan uneen, helähti ruumisvaunujen
sanomakellojen soitto katujen kuolonhiljaisuudessa. Milloin vaieten,
milloin uudelleen helisten, sen mukaan kuin vaunut pysähtyivät synkkien
matkustajiensa varalle, ja tulivat yhä lähemmäksi joka pysäyksen
perästä. Vihdoin hän kuuli järeitten pyörien seisahtuvan akkunan alle
ja matalan äänen ärähtävän: "tuokaa ruumis ulos!" Hänen hiipiessään
ovea telkeämään lampun alakuloinen valo tapasi Becchinein häämöttävät
vartalot.
"Ette ole merkinnyt ovea, ettekä pannut ulos ruumista", sanoi yksi
heistä äreästi; "vaikka tämä on _kolmas yö_! Hän on meidän omamme".
"Hiljaa, hän nukkuu -- pois; rutto ei ole tarttunut häneen".
"Vai ei rutto?" murahti Becchino pettyneenä. "Luulin ettei muu tauti
uskaltaisi loukata gavocciolon oikeuksia!"
"Lähtekää -- tässä on rahaa; jättäkää me rauhaan!"
Ja hirveät ajurit poistuivat äreinä. Vankkurit lähtivät liikkeelle,
kello soitteli merkkiään, kunnes tuo kamala hälytys vähitellen haihtui
kuulumattomiin.
Kaihtaen kädellään lampun valoa, Irene hiipi vuoteen ääreen peljäten
tunkeilijoitten melun häirinneen nukkunutta. Mutta tuo raudansitkeä uni
oli kiristänyt hänen muotonsa kuin ruuvipihtiin. Hän ei hiiskahtanut
-- hän tuskin veti henkeään -- Irene tunnusteli hänen valtimoansa,
tuon näivettyneen käden levätessä peitteellä -- se heikosti tykytti --
hän rauhottui -- siirsi valoneuvot syrjään ja vetäydyttyään kammion
nurkkaan, hän otti kaulastaan pienen ristin, asetti sen pöydälle
ja lähestyi katkerissa kärsimyksissään rukoillen Häntä, joka oli
kuoleman kokenut ja joka -- vaikka Taivasten Poika ja Seraphiimien
Valtijas -- oli myöskin rukoillut maallisissa vaivoissaan, että kalkki
poistettaisiin.
Tuli aamu, ei niinkuin Pohjolassa, verkalleen ja läpi varjojen, vaan
täydellisessä kunniassa, niinkuin tuon ilmanalan päivä tervehtii maata
-- kuin unestaan havahtuva jättiläinen. Yht'äkkinen hymy -- säteilevä
hehku -- ja yö oli hälvennyt. Adrian yhä nukkui; ei ainoakaan jänner
näyttänyt liikahtavan: uni oli entistäkin raskaampi, hiljaisuus
kävi rasittavaksi. Nyt tuossa kuolonkaltaisessa tyrmistyksessä,
yksinäinen vaalija hätääntyi. Aika kului -- aamu koitui puolipäiväksi
-- ei vieläkään hiiskausta. Aurinko oli taivaan laella -- munkkia ei
kuulunut. Ja koskiessaan jälleen Adrianin valtimoon, hän ei tuntenut
tykytystä -- hän katseli häntä peljästyen ja hämmästyneenä, niin
hiiskumaton ja kalpea eimikään elollinen saattanut olla. "Olikohan
tuo tosiansa unta, eikö se saattanut olla --." Hän kääntyi poispäin
hervahtaen ja tyrmistyneenä, hänen kielensä takertui hänen suuhunsa.
Miksikä isä viipyi? Hän tahtoi lähteä hänen luoksensa -- hän tahtoi
kuulla pahimman -- hän ei voinut odottaa enää. Hän vilkasi munkin
jättämään paperikääryyn: "Auringonnoususta", siinä sanottiin, "olen
dominikaanien luostarissa. Kuolema on korjannut monta veljeksistä."
Luostari oli melkoisen matkan päässä mutta hän osasi tien ja pelko oli
siivittävä hänen askeleensa. Hän loi ikävöitsevän silmäyksen nukkuvaan
ja riensi talosta. "Pian näen sinun jälleen", hän kuiskasi. Voi! Mikä
toivo osaa laskea hetken tuolle puolen? Ja kuka on vaativa omakseen
tuota "jälleen?"
Hetkisen kuluttua Irenen lähdöstä aukasi Adrian pitkään huoaten
silmänsä -- muuttuneena ja toisena miehenä; kuume oli tiessään, elpynyt
valtimo sykki heikosti tosin, mutta levollisesti. Hänen henkensä oli
taasen hänen ruumiinsa herra, ja vaikka hän oli raukea ja heikko, niin
vaara oli ohi ja elämä ja järki palanneet.
"Olen kauan nukkunut", hän jupisi: "voi sellaisia unelmia! Ja
tuntui kuin olisin nähnyt Irenen, mutta en voinut puhua hänelle, ja
koettaessani syleillä häntä, hänen muotonsa vaihettui ja vartalonsa
laajeni ja jouduin saastaisen haudankaivajan kouriin. On myöhäistä
-- aurinko on korkealla -- minun täytyy nousta liikkeelle. Irene on
Lombardiassa. Ei, ei; se oli valhe, kurja valhe; hän on Florensissa,
minun on jatkaminen etsimistäni."
Muistaessaan tuon velvollisuutensa hän nousi vuoteestaan -- kummasteli
voimattomuuttaan; alussa hän ei pysynyt pystyssä nojaamatta seinään,
mutta vähitellen hän pääsi sen verran jäsentensä herraksi, että hän
kykeni kävelemään, vaikka töin tuskin. Kalvava nälkä ahdisti häntä,
hän löysi huoneesta hiukan helppoa ravintoa, josta hän ahneesti teki
lopun. Ja melkein yhtä halukkaasti hän pesi heikontuneen ruumiinsa ja
näivettyneet kasvonsa vedellä, jota oli käsillä. Hän tunsi itsensä
virkummaksi ja voimistuneeksi ja alkoi pukea ylleen vaatteitaan,
jotka olivat heitetyt kokoon hänen vuoteensa viereen. Hän katseli,
kummastellen ja omituisesti itseään säälien, surkastuneita käsiään ja
raajojaan ja alkoi ymmärtää että hän lienee sairastanut jotakin kovaa
tautia, josta hänellä ei ollut tietoa. "Ja yksin", ajatteli hän, "eikä
ketään minua hoitamassa! Luonto ainoana holhottarena! Mutta voi! Kuinka
pitkä aika lienee kulunut, ja lemmittyni, Ireneni -- pian, pian, en
hetkeäkään enää menetä."
Hän tuli autiolle kadulle; ilma elvytti häntä, ja siunattu tuulenviima
oli tuona aamuna virennyt, ainoa viikkokausiin. Hän kuljeskeli
verkalleen eteenpäin, kunnes hän saapui avaralle torille, josta näkyi
eräs Florensin pääporteista ynnä viikunapuut ja oliivilehdot taampana.
Silloin eräs pitkävartaloinen pyhiinvaeltaja läheni häntä portilta
päin; hänen huntunsa oli laskettu alas, ja hänen vallitsevat mutta
murheelliset kasvonsa olivat näkyvissä, kasvot, joitten enemmän ankaran
kuin hellän surumielisyyden varjostamiin yleviin piirteisin, lujaan
otsaan, järkähtämättömään katseeseen Luonto näytti kirjoittaneen
majesteettia, Kaitselmus onnettomuutta. Noitten kadun ainoitten
kulkijoitten kohdatessa toisensa tuossa autiossa, hiljaisessa paikassa
Adrian hämmästyneenä seisahtui yht'äkkiä ja virkkoi epäilevin äänin:
"vieläkö uneksun, vai näenkö Rienzin?"
Pyhiinvaeltaja seisahtui kuullessaan nimen, ja katsellen pitkään
nuoren ylimyksen kuihtunutta muotoa hän sanoi: "Olen se; joka oli
Rienzi! Ja sinä kalvakas varjo, tässä Italian haudassako kohtaan
iloisen ja korkean Colonnan? Voi nuori ystävä", hän lisäsi hellemmin
ja ystävällisemmin "eikö rutto ole säästänyt Rooman jalointen kukkaa?
Tule, minä julma ja ankara tribuuni, minä käyn hoitajaksesi: hän, jonka
piti olla veljeni, saakoon vielä minulta veljen holhun."
Näin sanoen hän hellästi kietoi käsivartensa Adrianin ympärille, ja
nuori ylimys, jota sääli ja hämmästys liikuttivat, nojautui ääneti
Rienzin rintaa vastaan.
"Nuorukaisparka", jatkoi tribuuni, sillä koska hän oli pikemmin
kukistunut kuin erotettu, häntä saatetaan vielä siksi kutsua, "minä
olen aina pitänyt nuorista (veljeni kuoli nuorena) ja sinusta enemmän
kuin useimmista. Mikä kova onni toi sinut tänne?"
"Irene!" sanoi Adrian änkyttäen.
"Niinkö todella! Oletko sinä Colonna ja annat vielä arvon sortuneelle?
Sama velvollisuus toi minutkin Kuoleman kaupunkiin. Äärimmästä etelästä
-- poikki rosvojen vuoristojen -- läpi vihollisteni linnotuksen
-- halki kaupunkien, joissa kuuluttajat korviini huusivat pääni
hintaa -- olen tullut tänne jalan ja yksin, Kaikkivaltijaan siipien
suojassa. Nuori mies, olisit jättänyt tuon tehtävän hänelle, jonka
elämä on taijottu ja jonka taivas ja maa vielä pidättävät määrättyyn
tarkotukseen!"
Tribuuni sanoi tuon matalalla ja sisällisellä äänellä ja hänen
kohotetusta silmästään ja juhlallisesta otsastaan näkyi, kuinka paljon
hänen kovat kohtalonsa olivat syventäneet hänen yltiöpäisyyttään,
vieläpä enentäneet hänen toiveittensa eloisuutta.
"Mutta", kysyi Adrian irtaantuen hellästi Rienzin käsivarresta,
"tiedäthän siis, mistä Irenen löydämme, lähtekäämme yhdessä hänen
luokseen. Älkäämme hetkeäkään hukatko; aika on verrattoman kallis ja
silmänräpäys tässä kaupungissa vie usein ijankaikkisuuden partaalle."
"Totta", vastasi Rienzi heräten haaveiluistaan. "Mutta älä pelkää,
minä olen uneksinut pelastavani hänet, sukuni helmen ja lemmikin. Ole
pelkäämättä, minä en pelkää."
"Tiedätkö mistä etsiä?" sanoi Adrian kärsimättömänä, "luostarissa on
perin toisellaisia vieraita."
"Voi, niin sanoo uneni!"
"Älä unista puhu", sanoi lempijä, "ellei sinulla ole muuta opasta,
niin erotkaamme heti häntä etsimään. Minä lähden tuota katua, sinä
vastakkaista, ja auringon laskiessa kohdatkaamme toisemme samassa
paikassa."
"Jyrkkä mies!" sanoi tribuuni juhlallisena, "ole herjaamatta näkyjä,
joissa taivas puhuu vertauksissa valituilleen. Sinä pyydät neuvoa
inhimilliseltä viisaudeltasi, minä vähemmän luulotteleva, seuraan
salaperäisen Kaitselmuksen käden viittaa, joka nytkin valopatsaana
liikkuu silmäini edessä hirmujen korvessa. Niin tapaa minut tässä
päivän laskiessa, niin näet kenen opas on varmin. Jos uneni puhuu
totta, olen näkevä sisareni elossa, ennenkuin aurinko ennättää tuon
kukkulan, P. Markuksen kirkon luona."
Rienzin ankara vakavuus herätti Adrianissa toivoa, jota hänen järkensä
ei ottanut hyväksyäkseen. Hän näki hänen poistuvan uljain ja reippain
askelin, ja hänen laahustava vaatteuksensa loi hänen ryhtiinsä vielä
enemmän arvokkaisuutta; sitten hän poikkesi oikeanpuoliselle kadulle.
Hän ei ollut ehtinyt puoliväliin, kun hän tunsi viitastaan nykäistävän.
Hän kääntyi ja näki Becchinon ruman naamarin.
"Pelkäsin että olitte valmis ja että toinen oli tehnyt tehtäväni",
sanoi haudankaivaja, "kun ette palannut vanhan ruhtinaan palatsiin.
Ette erota minua toisista, näemmä; minä olen se, jota pyysitte etsimään
--"
"Ireneä!"
"Niin, Irene di Gabriniä; lupasitte hyvän palkinnon."
"Saatte."
"Seuratkaa minua."
Becchino kulki edellä ja saapui pian erään talon eteen. Hän kolahutti
kahdesti portinvartijan oveen, ja vanha akka raotti varovasti porttia.
"Älä pelkää, hyvä eukko", sanoi haudankaivaja, "tämä on se nuori herra,
josta puhuin. Sanoit että palatsissasi oli kaksi naishenkilöä, jotka
kaikista sen asukkaista vaan jäivät henkiin, ja että niitten nimet
olivat Bianca di Medici ja -- mikä tuo toinen oli?"
"Irene di Gabrini, roomalainen neiti. Mutta sanoinhan että tämä on
neljäs päivä siitä, kun he lähtivät talosta peljäten täällä olevia
ruumiita."
"Sen teit -- oliko signora di Gabrinin puvussa mitään merkillistä?"
"Oli, johan sen sanoin: sininen mantteli, jollaista en usein ole
nähnyt, hopealla kirjaeltu."
"Oliko kirjaus tähtinen, hopeatähtinen", huudahti Adrian, "aurinko
keskellä."
"Oli."
"Voi, voi! Tribuunin suvun vaakuna. Minä muistan kuinka kiittelin tuota
manttelia ensi päivänä kun se oli hänen yllään -- kihlauspäivänämme!"
Ja ylkä heti oivalsi tuon salaisen tunteen, jonka yllystä Irene niin
huolellisesti oli säilyttänyt tuon kallismuistoisen vaatteen.
"Etkö muuta tiedä heistä?"
"En mitään."
"Siinäkö kaikki, mitä olet saanut tietoosi, lurjus?" huusi Adrian.
"Malttakaa. Koetuksesta koetukseen on minun vieminen teidät, porras
portaalta, voittaakseni palkintoni. Seuratkaa, signor."
Kuljettuaan useita katuja ja kujia Becchino seisahtui toisen, vähemmän
uljaan rakennuksen edustalle. Taas hän kolahutti kolmasti vartijan
ovea, ja ulos astui tällä kertaa vanha mies, surkastunut ja halvattu,
jota kuolema ei näyttänyt kehdanneen korjata.
"Signor Astuccio", sanoi Becchino, "antakaa anteeksi, mutta sanoinhan
että vaivannen teitä vielä. Tämä on se herra, joka haluaa tietää
mitä usein olisi paras olla tietämättä -- mutta se ei ole minun
asiani. Tuliko eräs naishenkilö -- nuori ja kaunis -- tummatukkainen
ja sorjavartaloinen tähän taloon, ruton ensi oireissa, kolme päivää
sitten?"
"Kyllä, hyvinhän sen tiedät, ja vielä paremmin tiedät että hän kaksi
päivää sitten läksi: hänestä oli vähän vaivaa, vähemmän kuin monista!"
"Oliko hänen yllään mitään silmiinpistävää?"
"Oli, oli, kiusallinen mies, sininen vaippa, hopeatähtinen."
"Lieneeköhän teillä aavistusta hänen entisistä oloistaan?"
"Ei muuta kuin että hän kovin houraili Santa Maria di Pazzin
luostarista, rosvoista ja pyhäinhäväistyksestä."
"Oletteko tyytyväinen, signor?" kysyi haudankaivaja, voittoriemussaan
kääntyen Adrianiin. "Mutta tyydytänpä teidät paremmin, jos teissä on
rohkeutta. Haluatteko seurata?"
"Ymmärrän sinut täydelleen. Rohkeutta! Mitä on maan päällä enää
peljättävää?"
Haudankaivaja jupisi itsekseen: "kyllä, jättää minut yksin. Minun pääni
se jotakin maksaa. En pyydä minäkään herrasmiehiä sanojani tottelemaan.
Päättäköön omilla silmillään mitä vaivani maksaa", ja suuntasi kulkunsa
eräästä portista vähän matkan päähän kaupungista. Siellä, eräässä
vajassa, istui kuusi hänen kauhistavaa toveriaan, lapiot ja kanget
jalkain vieressä.
Opas kääntyi Adrianiin, jonka kasvot olivat rauhalliset ja epätoivossa
järkähtämättömät.
"Uljas herra", sanoi hän rahtusen sääliväisesti viivytellen,
"tahdotteko todella omin silmin ja sydämin tulla vakuutukseen? -- Näky
kenties peljästyttää, tarttuma tuhoaa -- jollei tosiansa, niinkuin
minusta näyttää, Kuolema jo ole kirjoittanut otsaanne, _omani_."
"Kovan-onnen ja murheen korppi!" vastasi Adrian, "etkö näe, että muuta
en kauhistu kuin sinun ääntäsi ja näköäsi. Näytä minulle hän, jota
etsin, olkoon hän elävänä tai kuolleena."
"Minä näytän hänen teille sitten"; sanoi Becchino äreästi, "sellaisena
kuin hän kaksi yötä sitten annettiin haltuuni. Kasvonpiirteet
saattanevat jo olla sileiksi lakaistut, sillä rutolla on kova luuta,
mutta jätin hänen ylleen tuon, mistä näette ettei Becchino ole
valehtelija. Tuokaa soihtuja tänne, veikot, ja nostakaa luukku. Älkää
töllistäkö; herra hulluttelee, kyllä hän maksaa."
Adrianin koneentapaisesti seuratessa oppaitaan hänen silmäänsä odotti
näky, jonka hirveä filosofia kuin pyörällä murskaksi musertaa kaiken
kuolevaisten ylpeyden -- tuon kuopan näky, johon maa kätkee kaiken,
mikä maan päällä rehotti, suloili, riemuitsi!
Becchinit nostivat ylös raskaan luukun, alensivat soihtunsa (tuskin
tarpeellista, sillä aukosta syöksähti kammottavana välkkyen polttavan
auringon valo) ja viittasivat Adriania lähestymään. Hän seisoi manalan
partaalla ja katsoi alas.
* * * * *
Onkalo oli avara ja syvä sekä pyöreämuotoinen, kuin tyhjän kaivon
pohja. Maaseinään ylt'ympäri uurretuissa lokeroissa lepäsivät
ruumisarkuissaan ruton alkuajan uhrit, jolloin Becchinon ammatti
vielä ei kukoistanut, jolloin pappi saattoi ja ystävä suri
vainajata. Mutta alhaalla, _siellä_ oli iljettävä kauhistus!
Sekasin viskottuina -- muutamat alasti, muutamat jo mustenneissa ja
mädäntyneissä kääriliinoissaan -- viruivat viimeksi saapuneet vieraat,
ripittämättömät ja siunaamattomat! Tulisoihtujen ja auringon valo
levisi selvänä ja punertavana yli turmeluksen kaikkien asteitten,
kalvakkaan sinertyneestä hipiästä ja turvonneesta ruhosta tahmaiseen,
sekavaan läjään tahi paijaisin luihin, joista vielä roikkui, siruina
ja riekaleina, mädäntynyt, musta liha. Monien kasvot olivat säilyneet
melkein täydellisinä, muun ruumiin ollessa paljaana luuna: pitkät
hiukset, ihmisen muoto, hirvittävän luurangon päässä. Siinä oli
vakahainen lapsi, vielä äitinsä rinnoilla, siinä oli ylkä viruen
poikki lemmittynsä armaitten jäsenten! Rotat (ja niitä vilisi noissa
juhlapidoissa) herkesivät valon välähtäessä kauheasta ateriastaan,
häiriytyneinä, mutta peljästymättä, ja tuhansittain niitä venyi
ylt'ympäri, kankeina ja kuolleina, myrkkyisen ruokansa tappamina!
Sinne myöskin riistettyään niistä kullan ja jalokivet, haudankaivajien
hurja iva oli viskannut mennyttä arvoa puhuvat merkit -- neuvosmiehen
taittuneen puikon, kenraalin sauvan, piispan hiipan! Saastainen,
siinteä hönkä oli asettunut kuin liha itse, sienettävänä, mätänä,
seiniin ja -- -- --
* * * * *
Mutta kuka on kertova ne sanomattomat ja kuvittelemattomat hirmut,
jotka vallitsivat palatsissa, missä Suuri Kuningas otti vastaan Ruton
miekalla lannistetut vangit?
Mutta koko tuossa hovikunnassa -- täynnä kauneutta ja jaloutta,
nuorukaisen voimaa ja vanhuksen kunniaa, sankarin uljuutta ja oppineen
viisautta, pilkkaajan ilkkua ja uskovaisen hurskautta -- yhteen ainoaan
kohtaan oli Adrianin katse kiintynyt. Erillään muista, vasta tulleena
-- pitkät kiharat tummina valuen kauas yli käsivarren ja rinnan --
oli nainen kasvot osaksi poiskäännettyinä ja näkyväinen osa vainajan
äidillekin tuntemattomana, -- mutta yllään tuo kovaonninen vaippa,
jossa, vaikka himmentyneinä ja mustuneina, vielä oli nähtävissä nuot
vaakunatähdet, joita Rooman uljaan tribuunin nimen omistajat olivat
käyttäneet. Adrian ei nähnyt enempää -- hän horjahti haudankaivajain
syliin. Herättyään hän vielä oli Florensin porttein ulkopuolella --
venyi viheriällä nurmella -- opas seisoi hänen vieressään -- pidellen
suitsista hänen ratsuansa, joka pureskeli rauhallisena mehevää ruohoa.
Toiset lapiomiehet istuskelivat vajassaan.
"Vai jo virkositte! Arvelinkin että se vaan oli tuon lemun vaikutusta;
harvat sen kestävät niinkuin me. Ja koska olette etsimistenne perillä
ja ajattelin että jättänette nyt Florensin, jos teillä hiukkakin on
järkeä jälellä, niin kävin noutamassa teidän oivan hevosenne. Minä
olen ruokkinut sitä siitä saakka kuin lähditte palatsista. Luulin
tosiansa että siitä olisi tullut minun omaisuuttani, mutta onhan niitä
yllinkyllin yhtä hyviä. Nouskaa selkään, nuori herra. Minun tulee
surku teitä, en tiedä miksi, paitsi että olette ainoa, jonka olen
viikkokausiin nähnyt pitävän enemmän huolta toisesta kuin itsestään.
Toivon että olette tyytyväinen, kun olen osottanut hiukan älyä tässä,
heh, palveluksessanne, ja niinkuin minä olen tehnyt tehtäväni, tekin
pitäisitte lupauksenne."
"Ystäväni", sanoi Adrian, "tuosta saat kylläksi kultaa, tullaksesi
rikkaaksi, ja tuon jalokiven, jota kauppiailta saat kuulla ruhtinaitten
kilvan ostelevan. Näytät rehelliseltä, ammatistasi huolimatta, muuten
olisit ryöstänyt ja murhannut minut aikoja sitten. Tee minulle yksi
palvelus vielä."
"Äiti parkani sielun kautta, teen."
"Ota tuo -- tuo ruumis tuosta hirveästä paikasta. Hautaa se johonkin
rauhalliseen ja syrjäiseen paikkaan -- erikseen -- yksin! Lupaatko?
-- vannotko? -- hyvä! Ja nyt auta minua ratsuni selkään. Hyvästi
Italia, ja ellen tästä iskusta kuole, niin tulkoon kuolema niinkuin
tulee kunnian ja epätoivon -- torvien soidessa ja lippujen liehuessa
-- uljaassa rintamassa, arvokkaan vihollisen vastassa! -- Paitsi
ritarinkuolemaa ei ole mitään elettävää jäljellä!"